X.
Kello kävi kahta aamulla.
Etenkin yöllä hän odottavaisesti kuunteli joka askelta, joka lähestyi; pieninkin melu, pieninkin outo ääni pani hänen ohimonsa sykkimään, ne olivat käyneet kauhean aroiksi, kun niitä alituisesti oli jännitetty.
Kello kävi kahta aamulla. Tänä yönä niinkun muinakin hän virui kädet ristissä ja silmät auki tuijottaen pimeään, ja hän kuunteli tuulen ikuista suhinaa.
Äkkiä kuului askelia, kiireisiä askelia tieltä! Kukahan tähän aikaan siellä astui? Hän nousi istualleen, suurimmassa mielenliikutuksessa, hänen sydämmensä herkesi sykkimästä.
Se pysähtyi oven eteen, astui pieniä kiviportaita ylös…
Yann!… Voi, Herra Jumala, Yann!… Ovea jyskytettiin, saattoiko se olla kukaan muu!… Gaud seisoi lattialla, paljain jaloin, hän joka niin pitkät ajat oli ollut niin heikko, hän oli hypännyt sängystä keveästi kun kissa, ojennetuin käsin syleilläkseen rakastettuaan. Luultavasti "Leopoldine" oli tullut yöllä ja käynyt ankkuriin Pors-Evenin lahden suuhun, - ja Yann riensi maalle; nopeasti kun salama iskee, hän ehti ajatella kaiken tämän. Ja hän repi sormiaan oven nauloihin, kiihkoissaan kiskoessaan raskasta salpaa ovelta… — —
— Voi!… Hän väistyi takaisin hitaasti horjuen ja pää painui ryntäille. Hänen suloinen, hullu unensa oli loppunut. Se oli vain Fantek, heidän naapurinsa… Kun hän oli päässyt käsittämään, että se oli vain hän, ettei hänen Yanniaan ollut siinä ollut, tunsi hän ikäänkun porras portaalta vaipuvansa samaan kuiluun, samaan kauheaan epätoivoon.
Fantek parka pyysi anteeksi: hänen vaimonsa, niinkun Gaud tiesi, oli huonosti sairaana, ja nyt oli heidän lapsensa tukehtua kätkyeesensä, se oli sairastunut pahaan kaulatautiin; hän oli tullut pyytämään apua, siksi aikaa kun hän itse menisi Paimpoliin lääkäriä hakemaan…
Mitä se kaikki Gaudiin kuului? Hän oli käynyt kovaksi surussaan, hänellä ei ollut enää mitään muille antaa. Hän vaipui penkille ja jäi siihen istumaan liikkumattomin silmin, niinkun kuollut, vastaamatta ja kuulematta, edes näkemättäkään mitään. Mitä se häneen kuului, mitä tämä mies puhui?
Silloin Fantek käsitti asian laidan, hän ymmärsi, miksi hänelle oli ovi avattu niin pian ja hän sääli häntä sen surun tähden, jonka hän oli hänelle tuottanut.
Hän pyytää sopersi anteeksi.
— Se oli totta, hänen ei olisi pitänyt vaivata häntä!
— Minuako, Gaud vastasi nopeasti, - ja miksi ei minua, Fantek?
Elinvoimat olivat äkkiä palanneet, sillä hän ei tahtonut vielä muitten silmissä näyttää epätoivoiselta, sitä hän ei millään ehdolla tahtonut. Ja sitten hän puolestaan sääli Fantekia; hän pukeutui seuratakseen häntä ja hänellä oli vielä niin paljon voimia, että hän saattoi mennä hoitamaan hänen pientä lastaan.
Kun hän kello neljän aikaan tuli takasin ja heittäytyi vuoteelleen, oli hän niin väsyksissä, että uni hänet hetkeksi valtasi.
Mutta hetken ääretön ilo oli tehnyt hänen mieleensä vaikutuksen, joka ei haihtunut; hän heräsi äkkiä, vavahtaen koko ruumiissaan, hän nousi puoleksi istumaan ja koitteli johdattaa mieleensä… Hän oli äskettäin saanut jotain tietoja Yannista. Sekavien ajatuksien joukosta hän etsi ja etsi mitä se oli…
— Voi, niin todellakin! — sehän oli vain Fantek.
Ja toistamiseen hän vaipui samaan pohjattomaan kuiluun. Ei, todellisuudessa ei ollut mitään muuttunut hänen synkässä, toivottomassa odottamisessaan.
Kuitenkin jo se, että hän oli luullut hänen olevan niin lähellä, vaikutti, että oli kun hänen henkensä olisi liidellyt hänen ympärillään; se oli sitä, jota Bretagnessa kutsutaan "viestiksi", ja hän kuunteli vieläkin tarkemmin ulkoa kuuluvia askelia, häntä aavistutti, että joku ehkä tulisi puhumaan Yannista.
Ja päivän tultua tulikin Yannin isä. Hän otti lakin päästään, pyyhkäsi taapäin kauneita, valkoisia hivuksiaan, jotka olivat kiharia, niinkun hänen poikansa, ja istui Gaudin vuoteen ääreen.
Hänenkin mielensä oli masennuksissa, sillä hänen Yanninsa, hänen kaunis Yanninsa oli hänen vanhimpansa, hänen suosikkinsa, hänen kunniansa. Mutta hän toivoi vielä, hän todellakin vielä toivoi. Hän alkoi lohduttaa Gaudia hyvin lempeästi: ensiksikin, kaikki viimeiseksi Islannista tulleet puhuivat tiheistä sumuista, jotka varmaan olivat voineet myöhästyttää laivaa. Ja sitten hän oli vielä tullut ajatelleeksi yhtä seikkaa: he olivat ehkä poikenneet Färsaarille, jotka ovat kaukaisia saaria matkan varrella, ja josta tullakseen kirjeet tarvitsevat hyvin pitkän ajan. Se oli kerran tapahtunut hänelle itselleen; siitä jo oli noin neljäkymmentä vuotta, hänen äiti vainaajansa oli jo luettanut sielumessuja hänen puolestaan… Ja semmoinen vene sitten kun "Leopoldine", melkein uusi; ja sitten laivaväki, ne olivat kaikki parhaimpia merimiehiä…
Vanha Moan muori astua köpisteli heidän ympärillään ja pudisteli päätään: Gaudin epätoivo melkein oli hänelle palauttanut voimat ja ymmärryksen, hän hoiti taloutta ja katseli tuon tuostakin Sylvestren pientä kellastunutta muotokuvaa, joka riippui graniittiseinällä, merimiesankkurineen, mustista helmistä tehdyn hautajaisseppeleen keskellä. Sittenkuin merimiehen ammatti oli vienyt häneltä hänen pojanpoikansa, ei hän enää luottanut merimiesten palaamiseen; pyhää Neitsyttä rukoili hän vaan pelosta vanhoilla kuihtuneilla huulillaan, mutta sydämmessä hänellä oli katkera viha.
Mutta Gaud kuunteli ahneesti ukon lohdutusta, hänen suuret, sinisten kehäin ympäröimät silmänsä katselivat hellän hellästi vanhusta, joka oli hänen rakastettunsa näköinen; jo se että ukko istui hänen vieressään, tuntui hänestä suojelevan häntä kuolemaa vastaan, ja hän tyyntyi ja oli ikäänkun lähempänä Yanniansa. Hiljaan ja vienosti hänen kyyneleensä vierivät, ja hän luki uudestaan ja uudestaan tulisia rukouksia pyhälle Neitsyelle, Meren Tähdelle.
Olihan se todellakin mahdollista, että he olivat poikenneet niille saarille, ehkä korjaamaan jotain vahinkoa. Ja Gaud nousi ylös, pani tukkansa kokoon, ja pukeutui vähän, ikäänkun hän olisi toivonut hänen palaavan. Epäilemättä ei kaikki toivo ollut turhaa, koska ukko, hänen isänsä vielä toivoi. Ja hän alkoi taas muutamiksi päiviksi odottaa.
Oli jo syksy, oikein täysi syksy, yöt olivat synkkiä, ja aikaiseen tuli pimeä pienissä mökeissä ja pimeä ulkonakin Bretagnen vanhassa maassa.
Päivätkin olivat vain pitkiä hämäriä, mahdottoman suuret pilvet, jotka hitaasti kulkivat eteenpäin, saattoivat äkkiä tehdä keskipäivän pimeäksi. Tuuli ei vaiennut koskaan, se oli kun kaukaa kuuluvaa suurten kirkon urkujen soittoa, uhkaavia, epätoivoisia säveliä, toisinaan se tuli aivan oven taa ja ulvoi kun raivoisat pedot.
Gaud oli käynyt niin kalpean kalpeaksi ja kuihtui kuihtumistaan, ikäänkun vanhuus jo olisi koskettanut häntä kaljulla siivellään. Alituisesti hän piteli käsissään Yannin kapineita, hänen kauneita häävaatteitaan, hän kääri niitä kokoon ja levitteli taas niinkun mielipuoli, — etenkin erästä sinistä lankapuseroa, joka oli säilyttänyt hänen ruumiinsa muodon; kun sen keveästi heitti pöydälle, niin se niinkun itsestään, totutusta tavasta mukaili hänen hartiaansa ja rintansa piirteitä; lopulta oli hän pannut sen aivan yksinään erityiseen kaapin osaan, hän ei enää tahtonut liikuttaa sitä, jotta se kauvemmin säilyttäisi jäljennöksensä.
Joka ilta nousi maasta kylmää sumua; silloin hän katseli ikkunastaan synkkää maisemaa, siellä täällä alkoi mökeistä tupruilla valkeata savua: niihin kaikkiin olivat miehet tulleet kotiin, kylmä oli muuttolinnut palauttanut. Ja suloisia hetkiä kai ne viettivät tulien ääressä, sillä talven tullen oli rakkauskin palannut islantilaisten maahan.
Ajatuksillaan riippuen kiinni noissa saarissa, joihin hän oli voinut poiketa, Gaud oli taas alkanut toivoa ja odottaa…