XI.
Yann ei palannut koskaan.
Elokuun yönä, synkällä Islannin merellä, keskellä sen raivoavaa kuohinaa, oli vietetty hänen häitään meren kanssa.
Meren kanssa, joka ennen oli ollut hänen imettäjänsä, se oli tuuditellut häntä, se oli kasvattanut hänestä suuren ja voimakkaan nuorukaisen, — ja kun hänestä oli varttunut komea mies, oli se ottanut hänet yksin itselleen. Synkkä salaisuus peitti kauheat häät. Koko ajan oli synkkiä pilviä liidellyt heidän ympärillään, ikäänkun liikkuvina, liehuvina esirippuina, jotka oli pantu heidän häitään peittämään, ja morsian pauhasi, pauhasi kamalinta pauhinaansa tukahduttaakseen huudot. — Yann oli muistanut Gaudia, vaimoaan, ja oli puolustainut, taistellen kun jättiläinen kuolinpuolisotaan vastaan, kunnes hän viimein oli antautunut, syöksyen avonaisin käsin sen poveen, kauheasti huutaen niinkun kuoleva peto; suu oli täynnä vettä, kädet levällään, ainaiseksi kangistuneina.
Ja hänen häissään olivat kaikki ne, jotka hän kerran oli niihin kutsunut. Kaikki muut, paitse Sylvestre, joka nukkui lumotussa puutarhassaan, kaukana, kaukana, toisella puolen maapalloa.