V.
Muuanna päivänä kesäkuun ensi puoliskolla, kun Yvonne muori tuli kotiin, naapurit sanoivat hänelle, että häntä oli käyty kutsumassa meriviraston asiamiehen luo.
Varmaankin se koski hänen pojanpoikaansa, mutta ei se herättänyt hänessä pelkoa. Meren kulkijain perheillä on usein asioita meriviraston kanssa, ja hän, joka oli merimiehen tytär, vaimo, äiti ja äidinäiti, oli ollut viraston kanssa tekemisissä jo kuusikymmentä vuotta.
Epäilemättä jotain asioita Sylvestreltä; tai kenties säästöjä hänen palkastaan "Circellä", jotka muori saisi nostaa valtakirjansa nojalla. Tuntien velvollisuutensa herra asiamiestä kohtaan, hän pukeutui parhaimpiin vaatteisiinsa ja valkeaan päähineesensä ja läksi sitten matkalle kello kahden aikaan.
Hän astua köpiköi nopeasti ja tiheään rantapolkuja pitkin Paimpoliin päin, kuitenkin vähän huolissaan muistellessaan, ettei hän kahteen kuukauteen ollut saanut kirjettä.
Hän kulki vanhan kosijansa sivu, joka istui oven suussa, vielä ränstyneenä talven pakkasista.
— No, kas vaan!… Koska vaan tahdotte, niinkun tiedätte, kultaseni!… (Hän yhä tarkotti lautapukua, joka kummitteli hänen ajatuksissaan).
Kesäkuun kaunis ilma hymyili hänen ympärillään. Kivisillä kunnailla oli vieläkin ainoastaan matalia, keltakukkaisia ajonc-pensaita, mutta laaksoissa, jotka olivat suojatut meren tuimilta tuulilta, oli tuore, kaunis kasvullisuus, kukkivia orapihlajoita ja korkeata tuoksuvaa ruohoa. Muori ei sitä huomannut, hän, joka oli niin vanha, joka oli elänyt niin monen monta kesää, josta vuodet nyt olivat niin lyhyitä kun päivät…
Synkästä kivestä tehtyjen, kurjien hökkelien ympärillä oli ruusuja, neilikoita ja lumikelloja, korkeilla, sammaltuneilla olkikatoillakin oli tuhansia pikku kukkia, jotka houkuttelivat luokseen ensimäisiä valkoisia perhosia.
Islanninkävijäin maassa oli kevät melkein lemmetön, ja kauniit, komeavartaloiset tytöt, jotka istuivat uneksien ovilla, näyttivät katselevan kauvaksi, näkyvien esineitten taa ruskeilla tai sinisillä silmillään. Ne nuoret miehet, joista he haaveksivat ja joista he uneksivat olivat kalastamassa kaukana, Pohjoisjäämerellä.
Mutta sittenkin oli kevät, lämmin, suloinen, viehättävä kevät, hyönteiset surisivat ja vastasyntyneet kasvit tuoksuivat.
Ja kaikki, mikä oli sielutonta, hymyili yhä vanhalle mummolle, joka kulki niin nopeasti, kun jaksoi, saamaan tietoa viimeisen pojanpoikansa kuolemasta. Hän lähestyi sitä kauheata hetkeä, jolloin hänelle piti ilmoitettaman, mitä oli tapahtunut kaukana Kiinanmerellä. Hän oli sillä synkällä matkalla, jota Sylvestre oli aavistanut kuolinhetkellään ja joka oli hänestä pusertanut viimeiset tuskankyyneleet: hänen vanha mummo kultansa oli kutsuttu Paimpolin virastoon saamaan tietoa hänen kuolemastaan!
— Hän oli aivan selvään nähnyt muorin astuvan tietä pitkin, nopeasti suoraan eteenpäin, ruskea huivi hartioilla, päässä suuri päähine ja sateenvarjo kädessä. Ja tämä näky oli saanut hänet kohoutumaan vuoteellaan ja käänteleimään kauheissa tuskissa, sillä välin kun etelämainen suuri, punainen aurinko mailleen mennessään paistoi sisään sairashuoneen luukusta ja näki hänen kuolevan.
Ainoa erotus oli, että Sylvestre viimeisessä kuvittelussaan oli kuvaillut mummonsa astuvan sateisen taivaan alla, mutta nyt olikin päinvastoin iloinen, oikullinen kevätpäivä…
Paimpolia lähestyessään hän tunsi käyvänsä yhä levottomammaksi ja joudutti vieläkin kulkuaan. Tiimeinkin hän oli perillä harmaassa kaupungissa, sen ahtailla kivikaduilla, jonne aurinko paahtoi, ja hän tervehti muita vanhuksia, ikäisiään, jotka istuivat ikkunainsa ääressä. Heitä kummastutti nähdä mummoa ja he sanoivat:
— Minnehän hän menee niin nopeasti, pyhävaatteissaan, keskellä viikkoa?
Herra komisarjus ei ollut itse kotona. Pieni, hyvin ruman näköinen olento, noin viisitoista vuotias, joka oli hänen sihteerinsä, istui kirjoituspöytänsä ääressä. Koska hän oli liian huonosti kasvanut kelvatakseen kalastajaksi, oli hän saanut jonkunlaisen kasvatuksen ja päivät pitkät hän istui tuolillaan, mustat kalvosimet käsissä, papereja tahrustellen.
Kun muori oli sanonut hänelle nimensä, nousi hän hyvin tolkun näköisenä ottamaan leimatuita papereja arkusta.
Niitä oli paljon,… mitähän tämä merkitsi? Todistuksia, sinetillä varustettuja paperia, meren kellastuttama merimiehen muistikirja, kaikki ne melkein haisivat kuolleelta…
Hän levitti ne muori paran eteen, joka alkoi vavista ja jonka päätä huimasi. Hän oli näet tuntenut kaksi kirjettä, jotka Gaud hänen puolestaan oli kirjoittanut pojanpojalle, ja jotka aukaisematta olivat tulleet takasin… Juuri niin oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänen poikansa Pierre kuoli: kirjeet oli lähetetty takasin Kiinasta herra komisarjukselle, joka oli toimittanut ne hänelle…
Poika luki opettavalla äänellä: "Moan, Jean-Marie-Sylvestre, Sisäänkirjoitettu Paimpolissa, sivu 213, matrikkeli numero 2091, kuollut laivalla Bien-Hoassa, 14:nä…"
— Mitä?… Mitä hänelle on tapahtunut, herra kulta?…
— Kuollut!… Hän on kuollut, poika toisti.
Ei hän, Jumala paratkoon, luultavasti ollut häjy, kirjuri parka; syynä siihen, että hän sanoi sen niin rutosti, oli pikemmin puuttuva arvostelukyky, vaivainen raukka ei ymmärtänyt. Ja kun hän näki, ettei mummo käsittänyt tätä kaunista sanaa, niin hän selitti bretagnenkielellä:
— "Marw éo!"…
— "Marw éo!"… (Hän on kuollut!…)
Muori toisti hänen sanojaan vanhuudesta väräjävällä äänellä, niinkun halennut kaiku matkii välinpitämätöntä lausetta.
Sitäpä hän puoleksi oli aavistanutkin, mutta se sai hänet vaan vapisemaan, nyt kun se oli varmaa, se tuskin näytti koskevan häneen. Ensiksikin oli hänen kärsimiskykynsä todellakin hiukan tylstynyt ajan pitkään, etenkin viime talven kuluessa. Suru ei hänessä heti päässyt vallalle. Ja tällä hetkellä hänen päätään vähän huimasi, ja hän sekotti tämän kuolemantapauksen toisiin: sillä häneltä oli kuollut niin paljon poikia!… Hän tarvitsi vähän aikaa käsittääkseen, että tämä oli hänen viimeisensä, jota hän niin rakasti, jonka puolesta hän luki kaikki rukouksensa, jota varten hän eli, johon hän oli kiinnittänyt kaiken toivonsa ja kaikki ajatuksensa, joita jo lähestyvä synkkä toinen lapsuus alkoi hämärtää…
Häntä hävetti näyttää epätoivoaan pienelle herralle, joka häntä inhotti: sillä tavallako isoäidille piti ilmoittaa hänen pojanpoikansa kuolemaa!… Hän pysyi suorana ja jäykkänä kirjoituspöydän ääressä, repien ruskean huivinsa ripsuja vanhoilla, pesusta kuihtuneilla sormillaan.
Voi kuinka kaukana hän oli kotoaan!… Hyvä Jumala, sitä matkaa, mikä hänen täytyi kulkea, ja kulkea siivosti, ennenkun hän pääsi mökkiinsä, jonne hän pyrki sulkeutumaan, — niinkun haavoitettu metsäneläin kätkeytyy maapesäänsä kuolemaan. Siksi hän myöskin koetti olla ajattelematta, olla selvään ymmärtämättä, sillä pitkä matka häntä pelotti.
Hän sai valtakirjan perillisenä nostaa ne kolmekymmentä markkaa, jotka oli saatu myömällä Sylvestren tavarat; myös sai hän kirjeet, todistukset ja laatikon, jossa oli kunniaraha. Kömpelösti hän otti vastaan ne, sormet harallaan, hän muutteli niitä toisesta kädestä toiseen, eikä löytänyt taskujaan mihin panna niitä.
Hän kulki Paimpolin läpi yhtä mittaa näkemättä ketään, ruumis kumarassa, niinkun se joka on putoamaisillaan, veri kuohui hänen korvissaan; — hän vaan kiiruhti eteenpäin ponnistellen viimeisiä voimiaan, niinkun kone, joka jo on vanha ja viimeisen kerran on pantu käymään täyttä vauhtia, vaikkapa räjähtäisikin rikki.
Kolmannella kilometrillä hän jo kulki aivan koukussa, aivan uupuneena, silloin tällöin hänen puukenkänsä kävivät kiviin, jolloin aina hänen päätään repäisi. Ja hän pyrki yhä kiireemmin kotiinsa, hän pelkäsi kaatuvansa ja että hänet sitten kannettaisiin kotiin…