VII.
Juhlapäivälliset syötiin Yannin vanhempien luona, sillä Gaudin asuntoa pidettiin liian köyhänä.
Ylhäällä, suuressa, uudessa kammarissa oli katettu pöytä morsiusparille ja viidelle kolmatta vieraalle, siellä oli veljiä ja sisaria, serkku Gaos-luotsi, Guermeur, Keraez, Yvon Duff, kaikki entisiä "Marian" miehiä, jotka nyt olivat "Leopoldineen" pestattuja; neljä kaunista morsiusneitiä, joilla oli palmikot kiehkurassa korvien yläpuolella, niinkun ennen muinoin bysantinilaisilla keisarinnoilla, ja valkoiset päähineet uutta kuosia, merisimpsukan muotoiset; neljä sulhaspoikaa, kaikki islantilaisia, rotevia miehiä, joilla oli rohkea katse kauneissa silmissä.
Alakerrassakin tietysti syötiin ja puuhattiin, koko loppuosa juhlasaattoa siellä tungeskeli, ja naiset, jotka olivat Paimpolista palkatut auttamaan, juoksentelivat pää pyörällä suuren lieden edessä, joka oli täynnä pannuja ja patoja.
Yannin vanhemmat kyllä olisivat toivoneet pojalleen rikkaampaa vaimoa, mutta Gaud oli tunnettu viisaaksi ja kunnon tytöksi; ja vaikka hän olikin kadottanut kaiken omaisuutensa, oli hän seudun kaunein tyttö ja heille oli mieleen nähdä niin komeata paria.
Isä vanhus puheli syödessä iloissaan näistä naimisista:
— Gaosia yhä lisääntyy, eikä niistä ole puutetta entisestäänkään
Ploubazlanekissa.
Ja laskien sormilla hän kertoi eräälle morsiamen enolle, kuinka monta sen nimellistä oli: hänen isällänsä, joka oli nuorin yhdeksästä veljestä, oli ollut kaksitoista lasta, jotka kaikki olivat serkusten kanssa naimisissa, ja siitä oli jo siunaantunut Gaosia, huolimatta niistä, jotka olivat Islantiin hukkuneet.
Minä puolestani olen myöskin nainut Gaosin, sukulaisen, ja meillä kahdella on neljätoista lasta.
Ja ajatellessaan tätä lapsilaumaa hän iloitsi ja pudisteli päätään.
Niin, niin! oli ollut työ ja tuska kasvattaissa neljäätoista pientä Gaosia, mutta nyt he pitivät itse huolta itsestään, ja sitten ne 10,000 markkaa, jotka hän oli saanut haaksirikkoutuneesta laivasta, olivat auttaneet heitä hyvälle varallisuuden kannalle.
Ja iloissaan Guermeur serkku myös kertoi seikkailujaan asevelvollisuus ajaltaan, tarinoita Kiinasta, Antilleiltä, Brasiliasta, ja nuoret miehet, joiden kohta piti sinne lähteä, katselivat kummeksien häntä.
Ja vanhat merimiehet, istuen pöydän ääressä, nauroivat lapsellista, hiukan ivallista nauruaan.
Mutta ulkona ei sää asettunut, vaan päinvastoin; myrsky ja sade riehuivat pimeässä yössä. Vaikka oli tarpeellisiin varokeinoihin ryhdytty, niin muutamat kumminkin pelkäsivät satamassa olevia laivojaan, ja tuumivat lähteä niitä katsomaan.
Alakerrasta alkoi kuulua vieläkin iloisempaa mellakkaa, siellä nuoremmat vieraat söivät hääateriaa, istuen sikin sokin miten sattui, ne olivat pikkuserkkuja, jotka milloin oikein huusivat ilosta, milloin nauruun purskahtivat; siiteri jo alkoi vaikuttaa.
Oli tarjottu keitettyä lihaa, paistettua lihaa, kananpaistia, monenlaista kalaa, munapiiraita ja leivoksia.
Oli keskusteltu kalastuksesta ja salakuljetuksesta, oli kerrottu millä kaikilla tavoilla saattaa tullimiehiä peijata, jotka, niinkun tiedetään, ovat meren kulkijain vihollisia.
Ylhäälläkin kunniapöydän ääressä alettiin jutella hieman rohkeita tarinoita.
Ja tuuli se ulvoi savutorvessa niinkun kidutettu paholainen; joskus se kamalan voimakkaasti tutisutti koko taloa kiviperustaa myöten.
— Luulisi, että se on vihoissaan meille, kun me iloitsemme, sanoi luotsiserkku.
— Ei, se on meri, joka on tyytymätön, Yann vastasi, hymyillen
Gaudille, — siksi että minä olen luvannut viettää häitä sen kanssa.
Vähitellen omituinen laimeus alkoi vallata heidät molemmat; he puhelivat hiljaa keskenään, istuen käsitysten ikäänkun yksinään keskellä toisten iloa. Yann, joka tunsi viinin vaikutuksen, ei juonut mitään koko illassa. Ja hän, aika mies, punastui, kun joku hänen islantilaiskumppaneistaan sanoi merimiessukkeluuksia ensi yöstä.
Joskus hän tuli alakuloiseksi, kun tuli ajatelleeksi Sylvestreä. Muuten oli päätetty, ettei tanssittaisi Gaudin isän ja hänen tähtensä.
Syötiin jo jälkiruokaa ja kohta piti laulujen alkaa. Mutta sitä ennen oli rukoiltava perheen vainaajain puolesta; häissä ei tätä uskonnollista tapaa koskaan laiminlyödä, ja kun isä Gaos nousi ylös, paljastaen valkean päänsä, niin kaikki vaikenivat:
— Tämä on, hän sanoi, Guilleaume Gaosille, minun isälleni.
Ja ristien silmänsä hän alkoi lukea vainaajalle isämeidän rukousta latinaksi:
— Pater noster, qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum…
Oli niin hiljaa kun kirkossa, alakerrassakin, nuorten iloisen pöydän ääressä. Kaikki läsnäolijat toistivat itsekseen nämä ikuiset sanat.
— Tämä on Yves ja Jean Gaosille, minun veljilleni, jotka hukkuivat Islannin mereen… Tämä on Pierre Gaosille, minun pojalleni, joka hukkui "Zelien" haaksirikkoon…
Sitten kun kukin Gaos oli saanut rukouksensa, hän kääntyi Yvonne muoriin:
— Tämä, hän sanoi, on Sylvestre Moanille.
Ja hän luki rukouksen. Silloin Yann itki.
— … Sed libera nos a malo. Amen.
Sitten ruvettiin laulamaan. Lauluja, joita oli opittu sotapalveluksessa, jossa, niinkun tiedetään, on hyviä laulajia paljon.
Me uljaita poikia olemme, joita
Ei murra, ei voita
Ees kohtalotkaan.
Hei! Eläkööt merimiehet urheakkaat.
Laulun lauloi muuan sulhaspojista niin tuntehikkaasti, jotta se tunki sydämmeen, loppusanat toisti kaikuva kuoro.
Mutta vastanaineet sitä kuuntelivat niinkun hyvinkin kaukaista. Kun he katselivat toisiaan, välähteli silmissä tumma hohde, he puhelivat yhä hiljemmin keskenään, istuen vieläkin käsitysten, ja Gaud loi silmänsä usein maahan, vähitellen yhä suurempi ja yhä lumoavampi pelko hänet valtasi.
Nyt luotsi serkku omasta puolestaan tarjosi viiniä; hän oli hyvin varovasti tuonut sitä muassaan, piteli pulloa hellästi kyljellään, sitä ei saanut nostaa pystyyn, hän sanoi.
Hän kertoi viinin tarinan: kerran kun hän oli kalassa, näki hän aution laivan kelluvan yksin merellä, hän ei mitenkään voinut kuljettaa sitä muassaan, se oli liian suuri; hän oli sen upottanut, kannettuaan veneesensä, mitä siinä vain oli pulloja ja semmoisia. Mutta eihän se kaikkia kantanut. Hänen täytyi kutsua avuksi toisia luotsia ja kalastajia; mitä vaan oli purjetta, oli kokoontunut tämän löytökäisen ympärille.
— Ja niitä oli toinenkin juovuksissa, kun tultiin Pors-Evenin satamaan.
Myrsky se yhä jatkoi kauheata riehuntaansa.
Alakerrassa lapset tanssivat piiritanssia; muutamat olivat nukkuneet — kaikkein pienimmät Gaosit; — mutta toiset olivat vallan vimmoissaan, pikku Laumek ja pikku Fatek päämiehinä, he tahtoivat välttämättömästi hypätä ulkona, ja joka kerran kun he aukaisivat oven, syöksähti raivoisa tuuli sisään ja sammutti kaikki kynttilät.
Luotsi serkku kertoi tarinansa loppuun. Hän oli osalleen saanut neljäkymmentä pulloa, mutta hän pyysi, ettei asiasta kellekään puhuttaisi herra komisarjuksen tähden, joka voisi vetää hänet oikeuteen, kun hän ei ollut ilmoittanut haaksirikkoa.
— Mutta nämä pullot, hän sanoi, piti kätkeä, jos niitä olisi saanut ilmoilla pitää, niin olisi niissä ollut vallan mainiota viiniä, sillä siinä oli enemmän rypäleen mehua, kun kaikissa Paimpolin kauppiaitten kellareissa yhteensä.
Kukaties missä haaksirikosta pelastettu viini oli kasvanut? Se oli väkevää, tummanväristä, siinä oli paljon merivettä seassa, ja suolan maku tuntui selvään. Kuitenkin sitä pidettiin hyvin hyvänä ja useimpia pulloja tyhjennettiin.
Päät alkoivat käydä raskaiksi, äänet epäselviksi ja pojat suutelivat tyttöjä.
Laulua jatkettiin iloisesti, kuitenkin olivat mielet levottomia, ja miehet ilmaisivat toisilleen levottomuuttaan, kun myrsky yhä paisui.
Ulkona riehui myrsky hurjemmin kun koskaan. Se oli yhtä ainoata, yhtämittaista, kiihtyvää, uhkaavaa huutoa, oli kun tuhannet raivoavat pedot olisivat yhtä aikaa ulvoneet täyttä kulkkua.
Luuli kuulevansa kaukaisten kanuunain jyminän, se oli meri, joka jyski vasten Ploubazlanekin rannikkoa; — se näytti todellakin olevan tyytymätön, ja Gaudin sydäntä ahdisti tämä kamala soitto, jota ei kukaan ollut tilannut heidän hääjuhlaansa.
Kun keskiyön aikaan tuuli vähän asettui, nousi Yann äkkiä ylös ja antoi vaimolleen merkin, että hänellä oli hänelle jotain sanottavaa.
Hän tahtoi, että he lähtisivät kotiin… Gaud punastui ja joutui hämille. Hän sanoi, että oli epäkohteliasta lähteä näin äkkiä ja jättää muut.
— Eikö mitä, Yann sanoi, isä itse lupasi, mennään vaan.
Hän veti Gaudin mukaansa.
He riensivät salaa pois.
Ulkona oli kylmä, synkkä yö, ja myrsky raivosi. He läksivät juoksemaan, käsitysten. Korkealla kalliotiellä arvasi, vaikka ei nähnyt, että oli lähellä riehuva meri, josta tämä melu tuli. He juoksivat molemmat, eteenpäin kumartuneina, sillä tuuli puski heitä vasten kasvoja, joskus heidän täytyi kääntyä taaksepäin, käsi suun edessä, vetääkseen henkeä, jonka tuuli oli katkaissut.
Ensiksi Yann pani kätensä hänen vyötäisilleen ja kohotti häntä ylös, jottei hänen helmansa likaantuisi, eikä hänen tarvitsisi astua kauneilla kengillään veteen, jota virtaili jokapaikassa, mutta sitten hän otti hänet kokonaan syliinsä ja juoksi eteenpäin vielä nopeammin… Ei hän ollut luullut niin suuresti rakastavansa! Ja Gaud jo oli kolmekolmatta vuotta ja hän itse kohta kahdeksankolmatta; ja jo kaksi vuotta sitten he olisivat voineet olla naimisissa ja yhtä onnellisia kun tänä iltana.
Viimein he tulivat kotiinsa, pieneen matalaan mökkiinsä, jossa oli kostea maaperä lattiana ja katto olesta ja sammalesta; — ja he sytyttivät kynttilän, jonka tuuli sammutti kahdesti.
Vanha Moan muori oli saatettu kotiin, ennenkun ruvettiin laulamaan ja hän oli jo maannut kaksi tuntia kaappisängyssään, jonka ovet hän oli sulkenut; he lähestyivät kunnioittavaisesti ja katselivat häntä ovien leikkauksista, sanoakseen hänelle hyvää yötä, jollei hän sattuisi nukkumaan. Mutta he näkivät, että hänen arvokkaat kasvonsa pysyivät liikkumattomina ja silmät suljettuina, hän nukkui tai ainakin oli nukkuvinaan, ettei hän heitä häiritsisi.
He tunsivat olevansa yksin, kahden kesken.
Se oli pieni ja matala heidän mökkinsä, ja siellä oli kylmä. Jos Gaud olisi ollut rikas niinkun ennen, niin ilokseen hän olisi somennellut sievän huoneen, ei tämmöisen, jossa oli maalattia… Hän ei vielä ollut oikein tottunut karkeisiin graniittiseiniin, siihen tylyyn muotoon, joka kaikilla esineillä oli täällä, mutta hänen Yanninsa oli hänen kanssaan; ja hänen läsnäolonsa muutti kaikki, ja hän näki vain hänet…
Heidän ympärillään, heidän hääyökseen, soitti yhä sama näkymätön soittokunta.
Huuh!… huuh!… Milloin tuuli ulvoi täyttä kulkkua, ikäänkun vavisten raivosta; milloin se kuiskaten toisteli uhkauksiaan, ikäänkun häjysti ilkkuen, kimakasti vinkuen ja viheltäen kun pöllö.
Ja merimiesten suuri hauta oli aivan lähellä, se aaltoili ja riehui ja jymisten se pieksi kallioita.
Kerran vielä jonakin yönä, se oli saaliinsa ottava, ja taistelu oli taisteltava ulkona kylmällä, mustalla, raivoavalla merellä; — he tiesivät sen…
Mutta vähät siitä! Tällä hetkellä he olivat maalla, suojassa sen hyödyttömältä raivolta, joka palasi itseensä. Köyhässä, synkässä mökissään, jonka läpi tuuli vinkui, he antautuivat toisilleen, ajattelematta mitään muuta tai kuolemaa, rakkauden ikuinen lumousvoima oli heidät yhdistänyt.