XIII.
He olivat mies ja vaimo kuusi päivää.
Lähdön edellisinä päivinä kaikki vain puuhailivat matkavarustuksia. Apulaisnaiset kantoivat suolaa ruumaan, miehet järjestelivät taklinkia, ja Yannin kotona äiti ja sisaret aamusta iltaan valmistelivat öljyvaatteita ja mitä muuta matkalle tarvittiin. Sää oli rumaa ja meri, joka tunsi päiväntasauksen lähestyvän, kuohuili levottomana.
Gaud autteli huolestuneena välttämättömiä varustuksia tehtaissa, hän luki päivän nopeat hetket, odotellen iltaa, jolloin työn loputtua hän sai Yanninsa yksin haltuunsa.
Lähtisikö hän tulevinakin vuosina matkalle? Hän toivoi saattavansa pidättää häntä, mutta ei vielä uskaltanut puhua hänelle siitä… Ja kuitenkin Yannkin rakasti, ei hän koskaan ennen ollut tuntenut samaa; tämä oli jotain aivan toista, se oli luottavaa, raikasta hellyyttä.
Se Gaudia etenkin ihastutti ja kummastutti, että Yann oli niin hellä ja lapsellinen, samanen Yann, jonka hän oli joskus Paimpolissa nähnyt kopeasti ja halveksien kohtelevan rakastuneita tyttöjä. Hänen kanssaan ollessa Yann aina oli luonnollinen ja lempeä, ja hän ihaili hänen ystävällistä hymyilyään, joka aina tuli näkyviin, kun heidän katseensa sattuivat yhteen. Asian laita on näet se, että nämä luonnolliset ihmiset pitävät avioliittoa pyhänä.
Gaud oli kuitenkin hyvin levoton onnessaan, joka hänestä tuntui liian odottamattomalta, epävarmalta kun uni.
Ensiksikin olisiko Yannin rakkaus pysyväinen?… Joskus hän ajatteli Yannin entisiä rakastettuja, hänen seikkailujaan, hänen kiivasta luonnettaan, ja häntä alkoi peloittaa: pysyisikö hän aina yhtä hellänä, yhtä lempeänä ja kunnioittavaisena!
Todellakin kuuden päivän naimisista ei semmoiselle rakkaudelle, kun heidän, ollut miksikään, kun pikkuisen kiihkoista esimakua elämästä, joka ehkä oli ulottuva kauvaksi tulevaisuuteen! Tuskinhan he olivat saaneet puhella keskenään, nähdä toisiaan, päästä käsittämään, että he kuuluivat yhteen. — Ja kaikki heidän tuumansa yhteiselämästä, tyynestä rauhasta, talouden järjestämisestä oli täytynyt pakosta jättää kotiintuloon…
Seuraavina vuosina hän millä hinnalla hyvänsä estäisi häntä Islantiin lähtemästä!… Mutta kuinka se kävisi päinsä? Ja mitä he sitten tekisivät elääkseen, kun eivät kumpikaan olleet sen rikkaampia?… Ja sitten Yann rakasti niin suuresti kalastaja-ammattiaan…
Mutta sittenkin hän aikoi seuraavina vuosina koettaa pidättää häntä, hän siihen panisi kaiken tahtonsa, kaiken ymmärryksensä ja koko sydämmensä. Hän oli islantilaisen vaimo, surukseen hän oli näkevä kevään lähestyvän, ja joka kesän hän oli viettävä surullisena ja levottomana. Ei, nyt kun hän rakasti häntä enemmän, kun koskaan oli voinut kuvailla, hän tunsi sanomatonta tuskaa, ajatellessaan tulevia vuosia…
Yhden ainoan kevätpäivän he saivat elää yhdessä. Se oli lähtöpäivän edellinen päivä, laivan taklinki oli jo saatu kuntoon, ja Yann oli koko päivän hänen kanssaan. He kävelivät käsitysten pitkin tietä, niinkun rakastavaisilla on tapana, aivan likitysten, ja puhellen tuhansista seikoista. Ihmiset hymyilivät, kun näkivät heidän kuljeksivan:
— Ne ovat Gaud ja suuri Yann Pors-Evenistä… äskennaineet!
Se oli oikea kevätpäivä, tämä viimeinen päivä; oli outoa nähdä äkillistä, suurta tyyneyttä, pilvenhattaraakaan ei ollut taivaalla, joka tavallisesti oli niin myrskyinen. Ei tuulen henkäystä liikkunut. Meri näytti niin lempeältä, se oli ylt'yleensä vaalean sininen ja aivan tyyni. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Bretagnen karu maa imi itseensä täysin määrin valkeata, loistavaa valoa, joka oli sille niin hienoa ja harvinaista; sen syrjäisimmätkin osat näyttivät iloitsevan ja virkistyvän. Ilma oli vienon lämmintä, se maistui kesältä, ja tuntui siltä, kun se aina vastakin olisi pysyvä semmoisena, kun ei enää voisikaan olla rumaa säätä ja myrskyä. Pilvien muuttuvaiset varjot eivät enää kiidelleet pitkin niemiä ja lahtia, joiden suuret, muuttumattomat piirteet näkyivät selvästi auringon paisteessa; ne näyttivät lepäävän nekin nauttien rauhaa, jonka ei luullut koskaan loppuvan… Ja kaikki tämä näytti olevan vaan suloistuttamassa ja ikuistuttamassa heidän rakkauden juhlaansa; — ja tien varsilla jo näkyi aikaisia kukkia, kevään esikkoja tai orvokkia, mutta ne olivat vielä heikkoja ja hajuttomia.
Kun Gaud kysyi:
— Kuinka kauvan sinä minua rakastat, Yann?
Hän vastasi hämmästyneenä katsoen häneen rehellisillä, kauneilla silmillään:
— Mutta Gaud, aina…
Ja kun hän sanoi tämän sanan yksinkertaisesti, kaunistelematta, näytti sillä olevan ikuinen merkitys.
Gaud nojautui hänen käsivarttaan vasten. Täytetyn unelmansa hurmauksessa, hän liittyi likemmäksi häntä, vieläkin levottomana, — tuntien, että häntä oli niin vaikea pidättää kun meren suuria lintuja… Huomenna oli hän jo kaukana merellä!… Ja tällä kertaa oli jo liian myöhäistä, hän ei enää voinut estää häntä lähtemästä…
Kalliotieltä, jota myöten he kävelivät, näki yli koko rannikkomaiseman, joka näytti olevan aivan puutonta, se oli täynnä kiviä ja siellä täällä vaan oli matalia ajonc-pensaita. Kalastajamökit olivat hajallaan kallioitten välissä, vanhat seinät olivat graniittia, olkikatot olivat jyrkkiä ja mutkikkaita, puhkeava keväinen sammal ne pani vihoittamaan; ja äärimäisenä meri, ikäänkun suuri, läpikuultava kummitus, levitti ääretöntä, ikuista kehäänsä, joka näytti ympäröivän kaikkea.
Gaud kertoili huvikseen Yannille, mitä kummallista, ihmeellistä hän oli nähnyt Parisissa, jossa hän oli asunut, mutta Yann halveksi sitä, eikä se häntä lainkaan huvittanut.
— Niin kaukana rannikolta, hän sanoi, ja niin paljon maata,… siellä mahtaa olla epäterveellistä. Niin paljon taloja, ja niin paljon ihmisiä! Taitaa olla pahoja tautia niissä kaupungeissa; en minä siellä tahtoisi asua, en vaikka.
Ja Gaud nauroi ja ihmetteli, että tämä aika mies saattoi olla niin lapsellinen.
Joskus he menivät laaksoihin, joissa kasvoi oikeita puita, jotka näyttivät paenneen sinne merituulen suojaan. Sieltä ei enää nähnyt kauvaksi, maa oli täynnä lakastuneita lehtiä ja se oli kylmänkosteata; rotkotie, jonka molemmin puolin oli vihantia ajonc-pensaita, kävi synkäksi oksien varjossa, sitten se tungeskeli jonkin yksinäisen, synkän kylän talojen välitse, jotka olivat kaatua vanhuuttaan ja nukkuivat laaksossaan. Tuon tuostakin kohosi heidän edessään korkealle paljaitten oksien väliin suuri risti, siinä puinen Kristuksen kuva, joka oli ajan syömä ja näytti väänteleivän loppumattomissa tuskissaan.
Taas kohosi tie ja he näkivät taas äärettömän taivaanrannan, hengittivät taas ylängön ja meren raitista ilmaa.
Yann puolestaan kertoi Islannista, kalpeista yöttömistä kesistä, auringosta, joka ei ollenkaan mene mailleen. Gaud ei sitä oikein käsittänyt ja kyseli tarkempaa selitystä.
— Aurinko kulkee ylt'ympäri, ylt'ympäri, hän sanoi, seuraten ojennetulla kädellään sinisen veden kaukaista kehää. Se pysyy aina hyvin alhaalla, se, näet, ei jaksa nousta ylemmäksi; keskiyön aikana se pikkuisen kastelee alareunaansa mereen, mutta kohta se taas kohoaa ja jatkaa kiertokulkuaan. Joskus näkyy kuu yht'aikaa toisella puolella taivasta; ja sitten ne hommaavat molemmat omalla tahollaan, eikä niitä päten toisistaan erota, sillä niillä mailla ne ovat hyvin toistensa kaltaisia.
Jottako näkee auringon keskiyön aikana!… Kyllä se mahtaa olla kaukana, se Islanti. Ja vuonot? Gaud oli lukenut useat kerrat sen sanan kuolleitten nimien ohella haaksirikkoisten kappelissa; se hänestä tuntui merkitsevän jotain synkkää.
— Vuonot, Yann vastasi, — ne ovat suuria lahtia, niinkun esimerkiksi tämä Paimpolin; niitten ympärillä vaan on niin korkeita vuoria, ettei pilvien tähden voi nähdä mihin ne loppuvat. Se on synkkää tienotta, Gaud, se on varma se. Kiviä, kiviä vaan, oi mitään muuta kun kiviä, saaren asukkaat eivät edes tiedä, mitä puu on. Elokuun keskitienoilla, kun meidän kalastuksemme päättyy, on jo täysi aika palata, sillä silloin alkavat yöt, ja pitenevät nopeasti, aurinko vaipuu maan alapuolelle eikä jaksa kohota, ja heillä on siellä yhtämittainen yö koko talven.
— Ja sitten siellä, hän sanoi, on myöskin pieni kalmisto, erään vuonon rannalla, samanlainen kun meillä, se on niitä Paimpolilaisia varten, jotka kuolevat kalastusaikana tai hukkuvat mereen; se on siunattua maata, niinkun Pors-Evenissäkin, ja haudoilla on puisia ristiä, samanlaisia kun täällä, ja niihin on kirjoitettu vainaajain nimet. Molemmat Goazdiout Ploubazlanekista ovat siellä ja myöskin Guillaume Moan, Sylvestren isoisä.
Ja Gaud luuli näkevänsä pienen kalmiston alastomien kallioitten juurella ikuisen päivän kalpeassa, punertavassa valossa. Ja sitten hän ajatteli samoja kuolleita, kätkettyinä jään ja talven pitkän yön synkän vaipan alle.
— Ja te kalastatte koko ajan, koko ajan? Gaud kysyi, ette milloinkaan lepää?
Koko ajan. Ja sitten täytyy laivaa hoitaa, sillä sää ei siellä aina ole kaunista. Illalla on niin pahuuksen väsyksissä, ja ruoka se maistuu niin jotta…
— Eikös ole koskaan ikävä?
— Ei koskaan! hän sanoi niin varmasti, jotta se kävi kipeästi Gaudiin, merellä, laivassa ei aika minulle koskaan käy pitkäksi!
Gaud painoi päänsä alas, hän tunsi käyvänsä surulliseksi, meri oli hänet masentanut täydelisemmin kun koskaan.