XII.
Merta, harmaata merta.
Suurta, viitatonta kulkuväylää, jota myöten kalastajat joka kesä menevät Islantiin, oli Yann jo purjehtinut päivän.
Kun he lähtivät liikkeelle laulaen vanhoja laulujaan, oli puhaltanut etelätuuli, ja kaikki laivat, purjeet levällään, olivat hajonneet kun kalalokit merelle.
Sitten oli tuuli alkanut asettua ja vauhti oli vähennyt, sumua kulki pitkin veden pintaa.
Yann oli ehkä tavallista totisempi. Hän valitti nuoskaa ilmaa ja näytti kaipaavan liikettä, karkottaakseen mielestään jotain raskasta. Mutta ei ollut mitään tekemistä muuta kun suljua tyynesti eteenpäin keskellä tyyntä merta; ei ollut muuta tehtävää kun hengittää ja elää. Kun katseli ympärilleen, näki vaan pelkkää harmaata; kun kuunteli, kuuli vaan äänettömyyden…
… Äkkiä kuului kumea jyske, tuskin olisi sitä huomannut, jollei se olisi ollut niin odottamaton ja tullut alhaalta: tuntui siltä, kun olisi vaunussa, jota jarrutetaan. Ja "Maria" seisahtui eikä liikahtanut paikaltaan…
He olivat karilla!!! missä ja millainen? Varmaankin särkällä, Englannin puolella. Mutta eilisestä illasta ei ollutkaan nähnyt mitään ympäröivän sumun tähden.
Miehet hypähtivät ylös, juoksivat edes takasin ja heidän kiihkonsa oli omituinen vastakohta heidän laivansa äkilliselle liikkumattomuudelle. "Maria" pysyi paikallaan eikä hievahtanut. Keskellä tätä ääretöntä, liikkuvaa märkyyttä, joka nuoskassa säässä tuskin näytti pysyvän koossa, oli siihen iskenyt kiinni jokin luja ja liikkumaton, joka oli kätketty veteen. "Maria" oli lujassa kiinni ja se kenties saisi siihen sortua.
Ken ei ole nähnyt linturaukan, hyönteispahaisen tarttuvan jaloistaan linnun liimaan?
Ensiksi ei sitä huomaakaan; se ei muuta niitten näköä. Täytyy tietää, että ne ovat altapäin tarttuneet kiinni ja etteivät ne ole koskaan päästä irti. Vasta sitten kun ne alkavat kamppailla, irti päästäkseen, tarttuu liimaa niitten siiville ja päähän, ja ne vähitellen tulevat niin surkean näköisiksi, kun eläimet kuolintuskissaan ovat.
Sama oli "Mariankin" laita; aluksi ei voinut juuri mitään huomata; se kyllä oli vähän kyljellään, mutta oli aikainen aamu ja sää oli tyyni ja kaunis, täytyi tietää huomatakseen todellisen vaaran olevan käsissä.
Kapteeni parkaa oli sääli, joka oli syyllinen onnettomuuteen, kun ei ollut pitänyt varalla, missä oltiin: hän väänteli käsiään ja sanoi epätoivoissaan: — "Voi venettäni, voi venettäni!" Aivan lähellä heitä selkeni äkkiä ja he näkivät niemen, jota he eivät tunteneet. Sumu tiheni kohta taas, eivätkä he enää erottaneet sitä.
Sitäpaitse ei näkynyt ainoatakaan purjetta, ainoatakaan savua. — Tällä hetkellä se olikin heille melkein enemmän mieleen; he pelkäsivät kovasti englantilaisia pelastajia, jotka melkein väkisin auttavat vaarasta, ja joista täytyy puolustaida kun merirosvoista.
He riehuivat ja puuhasivat, muuttelivat lastia. Turk, heidän koiransa, joka ei ollenkaan peljännyt meren maininkia, oli myöskin hyvin levoton: altapäin kuuluva jyminä, kovat jysäykset, kun aalto laivaa kohotteli ja sitten tämä liikkumattomuus: se ymmärsi hyvin, ettei tämä kaikki ollut luonnollista ja kätkeytyi nurkkaan, häntä koipien välissä.
Sitten he veivät veneillä ankkurit ulommaksi ja koettivat yksissä voimin hinata laivaa irti — raskasta työtä, jota kesti kymmenen tuntia yhtämittaa; — ja illan tullessa laiva parka, joka aamulla oli ollut niin puhdas ja siisti, näytti surkealta, se oli likainen ja märkä ja kaikki oli hujan hajan. Se oli taistellut ja yritellyt jos jollakin tavalla, mutta ei hievahtanut, se oli kun kiinni naulattu, kun haaksirikkoutunut veneen hylky.
* * * * *
Yö heidät yllätti, tuuli heräsi ja aalto alkoi kohota; alkoi jo näyttää pahalta, kun he äkkiä, kuuden aikaan pääsivät irti; vene läksi liikkeelle, ankkurikettingit katkesivat, joilla he olivat koettaneet pysytteleiä paikallaan… Silloin miehet juoksivat kun hullut kokasta perään huutaen:
— Me olemme irti!
He olivat todellakin irti, ei voi sanoin selittää heidän iloaan; he tunsivat taas liikkuvansa, olevansa taas keveällä, elävällä laivalla, eikä semmoisella, joka on hylyksi joutumaisillaan, niinkun äsken olivat olleet.
Ja samalla katosi myöskin Yannin surumielisyys. Hänkin oli päässyt vapaaksi niinkun vene, hänen käsivarsiensa terveellinen väsymys oli hänet parantanut, hän oli taas huoleton ja puisteli muistot pois.
Seuraavana aamuna, kun he olivat saaneet ankkurinsa ylös, jatkoi hän matkaansa kylmää Islantia kohti, sydän nähtävästi yhtä vapaana kun edellisinäkin vuosina.