XI.
Paimpolissa — viimeinen päivä helmikuuta, kalastajien Islantiin lähdön edellinen päivä.
Gaud nojautui vasten huoneensa ovea, liikkumattomana ja kalpeana.
Yann oli alhaalla puhelemassa hänen isänsä kanssa, Hän oli nähnyt
Yannin tulevan ja kuuli epäselvästi hänen äänensä.
He eivät olleet kohdanneet toisiaan koko talvena, ikäänkun mikä sallimus olisi aina erottanut heidät toisistaan.
Pors-Evenin matkan jälkeen oli Gaud perustanut toivonsa "islantilaisten rukouspäivään", jolloin on monta tilaisuutta nähdä ja puhutella toisiaan, torilla, illalla, ihmistungoksessa. Jo juhlapäivän aamuna oli pitkin kadun vierustoja levitetty valkeita kankaita, ja ripusteltu vihreitä seppeleitä, mutta alkoi sataa vallan tulvimalla, vinkuvan länsituulen puhaltaessa; Paimpolissa ei koskaan oltu nähty niin mustaa taivasta. "Ploubazlanekilaiset eivät varmaankaan tule", sanoivat suruissaan ne tytöt, joitten armastelijat olivat sieltä päin. Eivätkä he tulleetkaan, taikka sulkeutuivat he heti kapakkoihin juomaan. Ei ollut juhlakulkua, ei kävelyä, ja Gaud, sydän surullisempana kun tavallisesti, oli jäänyt koko illaksi istumaan ikkunansa ääreen, kuunnellen sateen rapinaa vasten kattoja ja kapakoista kaikuvaa kalastajien meluavaa laulua.
Muutamia päiviä hän jo oli odottanut tätä Yannin käyntiä, arvaten, että ukko Gaos, joka ei mielellään tullut Paimpoliin, lähettäisi poikansa kesken olevaa veneen kauppaa selvittämään. Silloin hän oli päättänyt lähestyä Yannia, jota tytöt tavallisesti eivät tee, ja sanoa hänelle suoraan kaikki, mitä hänellä oli sydämmellä. Hän aikoi moittia Yannia siitä, että hän ensiksi oli häirinnyt hänen rauhaansa ja sitten hyljännyt hänet, niinkun kunniaton mies. Itsepäisyys, ujous, kiintymys meriammattiin, kiellon pelko… jos kaikki nämä esteet, jotka Sylvestre oli maininnut, olisivat ainoat, niin ne kenties saisi poistetuksi suoran avosydämmisen keskustelun kautta. Ja sitten Gaud kenties taas saisi nähdä hänen kauniin hymyilynsä, joka sovittaisi kaikki — saman hymyilyn, joka edellisenä talvena niin oli häntä hämmästyttänyt ja viehättänyt, kun Yann koko tanssiaisyön piteli häntä käsissään valssin pyörteessä. Tämä toivo rohkaisi häntä, se täytti hänet suloisella levottomuudella.
Kaukaa katsoen näyttää kaikki aina helpolta ja yksinkertaiselta sanoa ja tehdä.
Ja Yannin käynti sattuikin oikein sopivaan aikaan; hän oli varma siitä, ettei hänen isänsä, joka tähän aikaan tavallisesti poltti piippuaan, viitsisi seurata häntä ulos. Porstuassa, jossa ei ollut ketään, hän viimeinkin saattaisi Yannin kanssa selvitellä suhteensa.
Mutta kun ratkaiseva hetki oli käsissä, näytti tämä rohkeus hänestä aivan liian suurelta. Kun hän ajatteli, että hän tapaisi häntä, seisoisi kasvoista kasvoihin hänen edessään tässä portaitten alapäässä, niin jo tämä ajatus sai hänet vapisemaan. Hänen sydämmensä sykki, niin että se oli pakahtua… ja ajattelepas, että millä hetkellä hyvänsä ovi saattaisi aueta — hiukan narahtaen, niinkun hän sen tiesi tekevän, — ja Yann astua ulos!
Ei, ei suinkaan hän koskaan uskaltaisi sitä, pikemmin hän kuihtuisi ikävään ja kuolisi suruun, kun yrittäisi semmoisia. Hän jo oli astunut muutamia askelia palatakseen huoneesensa ja istuutuakseen työtä tekemään.
Mutta hän pysähtyi taas arvellen ja hämillään, hän muisti, että huomenna he lähtevät Islantiin, ja että tämä oli ainoa tilaisuus tavata häntä. Jos hän laiminlöisi sen, täytyisi hänen taas viettää kuukausia yksinäisyydessä odottaen ja ikävöiden hänen palaamistaan, hukata vieläkin kokonainen kesä elämästään…
Ovi aukeni: Yann astui ulos! Tehden äkillisen päätöksen Gaud juoksi alas portaita ja asettui vavisten hänen eteensä.
— Herra Yann, minä tahtoisin puhua kanssanne.
— Minunko kanssa!… neiti Gaud?… hän sanoi matalalla äänellä, vieden käden hattuunsa.
Yann katseli häntä tylysti vilkkailla silmillään, pää pystyssä, kovan näköisenä, häntä näytti arveluttavan, pysähtyisikö ollenkaan. Toinen jalka toisen edessä valmiina pakenemaan hän nojasi leveitä harteitaan seinää vasten, ollakseen ikäänkun etempänä Gaudista ahtaassa porstuassa, jossa hänet oli saavutettu.
Hämillään ollen Gaud ei muistanut mitään siitä, mitä hän oli aikonut sanoa; hän ei ollut aavistanut, että Yann saattaisi tehdä hänelle sen häpeän, että hän menisi hänen sivutseen kuuntelematta hänen puhettaan.
— Pelkäättekö te meitä, herra Yann? hän kysyi käheällä ja oudolla äänellä, joka oli aivan toisenlainen, kun hän olisi tahtonut.
Yann kääntyi poispäin ja katsoi ulos. Hän oli käynyt tulipunaiseksi, veri poltti hänen kasvoissaan, ja niinkun hurjalla sonnilla hänen sieramensa värähtelivät joka henkäykseltä, joka kohotti hänen rintaansa.
Gaud koetti jatkaa.
— Tanssiaisiltana, jolloin me olimme yhdessä, te sanoitte minulle jäähyväiset, niinkun sanotaan sille, jonka suhteen ei ole aivan välinpitämätön… Herra Yann, ettekö muista?… Mitä minä olen teille tehnyt?…
Länsituuli, joka ulvoi kadulla, pöyrytteli Yannin tukkaa, heilutteli Gaudin päähineen liepeitä ja jyskytteli kauheasti erästä ovea heidän takanaan. Tässä käytävässä oli vaikea keskustella vakavia asioita. Näitten ensimäisten lauseitten jälkeen, jotka hän vaivoin oli saanut sanotuksi, oli hän vaiti, hänen päätään huimasi eikä hän enää voinut ajatella. He olivat lähestyneet katuovea, Yann aina väistyen.
Ulkona riehui tuuli ja taivas oli synkkä. Avonaisesta ovesta lankesi kalpea, synkkä valo heidän kasvoilleen. Muuan naapuri toiselta puolelta katua katseli heitä; mitähän nuo molemmat tuossa käytävässä puhelivat, kun he näyttivät olevan semmoisessa mielenliikutuksessa? mitähän Mévelissä oikeastaan tapahtui?
— Ei, neiti Gaud, hän viimeinkin vastasi, tempautuen irti hurjasti kun metsänpeto. — Minä olen jo kuullut, että ihmiset meistä puhuvat… Ei, neiti Gaud… Te olette rikas, me emme kuulu samaan säätyluokkaan. Minä en ole mies, joka sopisin teille, minä…
Ja hän meni pois… Nyt oli siis kaikki lopussa, lopussa ainaiseksi. Eikä Gaud edes ollut saanut sanotuksi sitä, mitä hän oli aikonut, keskustelussa, joka oli vaan saattanut hänet Yannin silmissä näyttämään julkealta olennolta. Se oli sentään kummallinen mies, tuo Yann, hän ylenkatsoi tyttöjä, rahaa, kaikkea!…
Gaud seisoi ensiksi paikallaan ikäänkun siihen kiinni naulattuna, kaikki näytti pyörivän hänen silmissään.
Äkkiä niinkun salama juolahti hänen mieleensä ajatus, joka oli kaikista sietämättömin: Yannin kumppania, islantilaisia käveli torilla edestakasin odottaen häntä. Hän ehkä kertoisi heille kaikki ja he yhdessä nauraisivat häntä; se häpeä olisi kaikkein suurin. Hän riensi nopeasti huoneesensa, tähystelemään heitä ikkunaverhojen takaa.
He seisoivat todellakin ryhmässä talon kohdalla. Mutta he katselivat vain säätä, joka kävi yhä synkemmäksi, ja lausuivat arveluitaan lähestyvästä, suuresta sateesta:
— Ei sitä kauvan kestä, mennään juomaan pari lasia siksi aikaa.
Ja sitten ääneensä laskivat leikkiä Jeannie Caroffista ja muista tytöistä, mutta ei kukaan edes kääntynyt hänen ikkunaansa.
He olivat kaikki iloisia paitse Yann, joka ei vastannut heidän puheisiinsa eikä nauranut, vaan pysyi totisena ja surullisena. Eikä hän mennyt toisten kanssa juomaan, vaan välittämättä heistä tai sateesta, jota oli alkanut tulla, hän kulki hitaasti poispäin unelmiinsa vaipuneena, torin poikki, Ploubazlanekiin päin…
Silloin Gaud antoi hänelle kaikki anteeksi ja hellä toivoton tunne täytti hänen sydämmensä entisen katkeran harmin asemesta.
Hän istuutui alas, tukien käsillään päätään. Mitä hän nyt tekisi?
Jos Yann vaan hetkisen olisi häntä kuunnellut, taikka jos hän tulisi tänne, ja he saisivat rauhassa puhella yksin huoneessa, niin ehkä kaikki vielä selviäisi.
Gaud rakasti häntä niin suuresti, että hän olisi voinut tunnustaa hänelle kaikki. Hän olisi sanonut: "Te etsitte minut, silloin kun minä en teiltä mitään pyytänyt, nyt minä olen teidän omanne koko sielustani, jos te tahdotte; minä en pelkää ruveta kalastajan vaimoksi, ja muuten minun vaan tarvitsisi valita Paimpolin pojista mieleisin, jos tahtoisin ketään heistä puolisokseni; mutta minä rakastan vaan teitä, koska, huolimatta kaikesta, minä luulen teitä muita nuoria miehiä paremmaksi: minä olen rikas ja minä tiedän, että minä olen kaunis, mutta vaikka minä olen asunut kaupungissa, minä vannon teille, että minä olen rehellinen tyttö, etten minä koskaan ole tehnyt mitään oikein pahaa; koska minä teitä näin rakastan, niin miksi te ette minusta huoli?"
… Mutta ei hän tätä koskaan sanoisi, unessa vain; oli jo liian myöhäistä, Yann ei häntä enää kuunteleisi. Yrittäisikö hän vielä kerran puhutella häntä… oi ei! Mitähän Yann silloin hänestä ajatteleisikaan!… Ennen hän kuolisi.
Ja huomenna heidän kaikkein piti lähteä Islantiin!
Hän oli yksin kauniissa huoneessaan, väristen helmikuun kalpeassa valossa, hän istui tuolilla seinän vierustalla, koko maailma hänestä tuntui syöksyvän kokoon ja kaikki nykyisyys ja tulevaisuus samaan kauheaan, äärettömään tyhjyyteen, joka alkoi levitä hänen ympärilleen.
Hän toivoi kuolevansa, että hän jo lepäisi rauhassa kiven alla, eikä enää kärsisi… Mutta Yannille hän antoi anteeksi, eikä hänen epätoivoiseen rakkauteensa sekaantunut vähääkään vihaa…