X.
… Sadetta tulvimalla, musta, synkkä taivas; — se oli India. Sylvestre oli lähtenyt maalle, satunnaisesti oli hänet valittu venekuntaa täysilukuiseksi tekemään.
Tiheäin lehtien välitse satoi lämmintä vettä hänen päälleen, kun hän katseli outoja esineitä ympärillään. Kaikki oli komean vihantaa, puitten lehdet olivat kun suunnattomia sulkia, ja ohikulkevilla ihmisillä oli suuret, samettiset silmät, jotka näyttivät ummistuvan ripsien painosta. Tuuli, joka toi sadetta, tuoksui myskiltä ja kukilta.
Vaimot häntä viekottelivat viittauksillaan, näyttivät tarkottavan jotain samantapaista kun: "Kuulehan kaunis poika", jotka sanat hän niin useasti oli kuullut Brestissä. Mutta tässä lumotussa maassa oli heidän kutsunsa viekotteleva ja hänen ruumiinsa värähteli. Heidän uhkeat rintansa kohoilivat läpikuultavan muslimin alla ja heidän ihonsa oli keltainen ja kiiltävä kun pronssi.
Vielä arvellen, mutta kuitenkin lumoutuneena hän jo lähestyi vähitellen seuratakseen heitä…
… Mutta silloin kuului pillin vihellys, ikäänkun linnun viserrys, se kutsui häntä veneesen, joka palasi laivaan.
Hän riensi sinne, — ja hyvästi Indian kaunottaret. Kun illalla taas oltiin merellä, oli hän vielä puhdas kun lapsi.
Kun he vielä olivat olleet uuden viikon sinertävällä merellä, pysähtyivät he toiseen sateen ja vihannuuden maahan. Joukko huutavia, keltaisia pieniä miehiä täytti kohta laivan kannen, he toivat hiiliä koreissa.
— Olemmekos me nyt Kiinassa? Sylvestre kysyi, kun hän näki, että he kaikki olivat marakatin näköisiä ja että heillä oli palmikot.
Hänelle sanottiin, ettei oltu; vielä vähän kärsivällisyyttä, tämä oli vasta Singapour. Hän kiipesi mastikoriinsa, paeten mustaa tomua, jota tuuli ajeli, sillä välin kun hiiltä tuhansista pienistä koreista nopeasti kaadettiin säiliöihin.
Viimein he muuanna päivänä tulivat maahan, jota kutsuttiin Turaneksi, jossa "Circe" niminen laiva oli ankkurissa suojellen vallituksia. Se oli juuri se laiva, johon hän jo kauvan tiesi olevansa määrätty, ja hänet lähetettiin sinne arkkuineen.
Siellä hän tapasi maamiehiä, vieläpä kaksi "islantilaistakin", jotka olivat kanuunamiehinä.
Illoin, lämpiminä tyyninä iltoina, jolloin heillä ei ollut mitään tekemistä, olivat he yhdessä kannella, erillään muista ja muodostivat keskenään pienen muistojen Bretagnen.
Viisi kuukautta he saivat viettää työtöntä maanpakolais-elämää tässä ikävässä lahdessa, ennenkun se ikävöitty hetki tuli, jolloin he saivat lähteä taisteluun.