IX.
Hän oli aavalla merellä, nopeasti kulki hän tuntemattomia vesiä, jotka olivat paljon sinisempiä kun Islannin meri.
Laiva, joka häntä vei äärimmäiseen Aasiaan, oli saanut käskyn kiirehtiä levähtämättä.
Hän aavisti olevansa jo hyvin kaukana, päättäen siitä yhtämittaisesta nopeudesta, jota laiva aina kulki melkein tuulista ja merestä huolimatta. Koska hän oli märssymies, niin hän lähes eli mastikorissa, niinkun lintu häkissään, ja hän vältteli sotamiehiä, jotka ryhmittäin, rähisten kuljeksivat kannella.
Kahdesti oli pysähdytty Tunisin rannikolle, josta otettiin lisää tsuaavia ja muulia; kaukana hän oli nähnyt valkeita kaupunkia hiekka-aroilla tai vuorilla. Hän oli kiivennyt alaskin mastostaan uteliaasti katselemaan ihmisiä, jotka olivat aivan ruskeita, puetut valkoisiin viittoihin ja olivat veneillään tulleet myömään hedelmiä: toiset olivat hänelle sanoneet, että ne olivat beduiinia.
Aurinko vain paistoi yhtä kuumasti, vaikka jo oli syksy, ja hän tunsi olevansa niin tavattoman kaukana kotoaan.
Muuanna päivänä he tulivat kaupunkiin, jota kutsuttiin Port-Saïdiksi. Kaikki Euroopan liput liehuivat sen yli pitkissä tangoissa, se näytti juhlivalta Babelilta, ja välkkyvät hiekkakentät ympäröivät sitä niinkun meri. He olivat käyneet ankkuriin aivan lähelle laituria melkein aivan keskelle puutalojen välitse kulkevia katuja. Ei hän koskaan vielä kotoa lähdettyään ollut nähnyt tätä outoa maailmaa näin selvään ja näin läheltä, ja tämä liike ja veneitten paljous häntä huvitti.
Lakkaamatta viheltäen ja jyskien kaikki nämä laivat peräkkäin kulkivat pitkään kanavaan, joka oli kapea kun oja, ja hopeisena juovana luikerteli äärettömäin hiekkakenttien välitse. Mastikoristaan hän näki niitten etenevän ikäänkun juhlakulussa ja katoavan erämaahan.
Kaduilla näki sekasin kaikenlaisia pukuja; ihmisiä kaikenvärisissä vaatteissa riehuvan ja huutavan. Ja illoin koneitten pirullisiin vihellyksiin sekaantui useitten orkesterien meluava soitto, joka näytti tahtovan viihdyttää näitten kaikkien maanpakolaisten kalvaavaa koti-ikävää.
Seuraavana päivänä heti auringon noustua, hekin joutuivat ahtaasen vesijuovaan hiekkakenttien keskelle, ja heitä seurasi jono kaiken maailman aluksia. Kaksi päivää kesti tätä kulkua erämaan halki, sitten aukesi uusi ulappa heidän eteensä ja he läksivät aavalle.
He kulkivat vieläkin täyttä vauhtia, tämä meri oli kuumempi, ja sen pinta oli punaisen juovikasta ja joskus vaahto keulavedessä näytti veren väriseltä. Hän eli enimmän aikansa mastikorissaan laulellen hiljaa itsekseen "Jean-François de Nantes'ia", muistellessaan Yann veljeään, Islantia ja mennyttä onnellista aikaa.
Joskus kaukana taivaanrannalla, joka oli täynnä kangastuksia, näkyi omituisen muotoisia vuoria. Ne, jotka laivaa ohjasivat, tunsivat ne epäilemättä, vaikka ne olivatkin kaukana ja epäselviä, mannermaan äärimmäisiä niemenkärkiä, jotka ovat kun ikuisia, merkkiä maailman suurilla kulkuväylillä. Mutta ken on märssymies, sitä kuljetetaan niinkun kuollutta kalua, joka ei tiedä väliä eikä mittaa äärettömällä ulapalla.
Hän vaan käsitti, että he etenivät kauheasti yhä kauvemmaksi, hän käsitti sen selvästi, kun hän ylhäältä katseli kuohuvaan imuveteen, joka nopeasti pakeni heidän takanaan; ja hän mietti kuinka kauvan tätä nopeutta jo oli kestänyt yhtämittaa yöllä ja päivällä.
Alhaalla kannella miehet läähättivät varista ja tungeskelivat telttojen siimeksessä. Vesi, ilma, valo oli niin huikaisevan loistavaa; ja luonnon ikuinen juhla näytti pilkkaavan olioita, orgaanista elämää, joka kestää vaan hetken.
… Kerran, mastikorissa, häntä suuresti huvitti pilvi pikku lintuja, oudon näköisiä, joita asettui joka paikkaan laivaa niinkun mustaa tomua, Ne olivat aivan väsyksissä ja saattoi ottaa kiinni ja hyväillä niitä. Kaikilla märssymiehillä oli niitä olkapäillään.
Mutta kohta väsyneimmät alkoivat kuolla.
… Niitä kuoli tuhansittain, raakapuille, tykkiportaille, pikku raukkoja, Punaisen meren paahtavaan kuumuuteen.
Ne olivat tulleet suuren erämaan toiselta puolen, tuulenpuuska oli niitä kuljettanut. Peljäten putoavansa äärettömään sineen, jota oli kaikkialla, olivat ne ponnistamalla viimeisiä voimiaan heittäytyneet ohi kulkevaan laivaan. Jossakin, kaukana Libyassa, oli heidän sukuaan lisääntynyt hillitsemättömästi. Heidän sukuaan oli lisääntynyt rajattomasti ja heitä oli tullut liiaksi; silloin sokea ja sydämmetön äiti, luonto, oli henkäyksellään karkottanut pois liiat pikku linnut, yhtä välinpitämättömästi, kun jos ne olisivat olleet ihmisiä…
Ja ne kuolivat kaikki laivan kuumalle katokselle, kansi oli täynnä pikku ruumiita, jotka vielä eilen värähtelivät elämästä, laulusta ja rakkaudesta… Sylvestre ja muut märssymiehet kokosivat pieniä, mustia ruumiita, joiden höyhenet olivat aivan märkiä, levittelivät säälien niitten sinertäviä, hienoja siipiä kämmenellään, — ja lakaisivat niitä luudilla mereen, suureen hautaan…
Sitten tuli heinäsirkkoja, Mooseksen aikuisten jälkeläisiä, ja ne peittivät koko laivan.
Sitten he vielä kulkivat useita päiviä yhtämittaista sineä, jossa ei näkynyt mitään elävää, paitse joskus, kun joku kala hypähteli veden pinnassa.