VIII.
Hän viipyi kolme päivää pojanpoikansa luona, kolme juhlapäivää, joita seurasi synkkä "sitten", — kolme armonpäivää.
Viimein hänen kumminkin täytyi lähteä, palata Ploubazlanekiin. Ensiksikin olivat hänen vähät rahansa lopussa. Toiseksi piti Sylvestren lähteä vesille ylihuomenna, eikä merimiehiä millään ehdolla päästetä kasarmeistaan ulos lähtöpäivän edellisenä päivänä (joka tapa ensi silmäykseltä näyttää kovalta, mutta se on välttämätön varokeino karkaamisia vastaan, sillä moni mielellään pötkii tiehensä juuri sotaan lähtiessä).
Voi, sitä viimeistä päivää!… Hän oli koittanut ja koittanut, ja vaivannut päätään keksiäkseen jotain hauskaa sanottavaa pojanpojalleen, vaan ei hän keksinyt mitään, kyyneleet vain pyrkivät silmiin, ja nyyhkytyksiä nousi joka hetki kaulaan. Nojautuen hänen käsivarteensa hän antoi hänelle tuhansia neuvoja, jotka olivat saada hänetkin itkemään. Ja viimeiseksi he olivat menneet kirkkoon yhdessä rukoilemaan.
Iltajunassa hän oli lähtenyt. Säästääkseen he olivat menneet jalan asemalle, Sylvestre kantaen muorinsa matka-arkkua ja tukien häntä voimakkaalla kädellään, johon hän nojautui koko painollaan. Mummo parka oli niin kovin väsyksissä, hän ei enää jaksanut, hän oli niin yli voimiensa rasittunut viimeisten kolmen neljän päivän kuluessa. Hän astui selkä köykyssä ruskean huivinsa alla, hän ei ollut pystyssä pysyä, hänen olennossaan ei ollut enää mitään nuorevuutta ja hänen kuusikymmentä kuusi vuottansa painoivat kun raskas taakka. Kun hän ajatteli, että nyt se oli päättynyt, että hänen muutaman minuutin perästä piti hänestä erota, niin oli hänen sydämmensä pakahtua. Ja se oli Kiinaan jonne hänen piti lähteä, tappokentälle! Vielä hän oli täällä muorinsa kanssa, muori parkansa sylissä, mutta sitten hän lähtisi; eikä isoäidin tahto, eivät hänen kyyneleensä, eikä hänen epätoivonsa voineet häntä pidättää.
Hoppuillen pilettiään, eväsvakkastaan, ja kintaitaan, kiihtyneenä ja vavisten muori parka antoi viimeisiä neuvojaan, joihin kaikkiin Sylvestre vastasi leppeästi ja nöyrästi, myöntyen kaikkeen, kumartuneena hänen puoleensa, katsellen häntä ystävällisin silmin, lapsellisella tavallaan.
— Joutukaa, muoriseni, jos tahdotte lähteä mukaan.
Kone vihelsi. Muori säikähti, pelkäsi jäävänsä junasta, kaappasi Sylvestreltä arkkunsa; — mutta pudotti sen maahan ja heittäytyi hänelle kaulaan viimeisen kerran syleilläkseen häntä.
Asemahuoneella olevat ihmiset heitä katselivat, mutta ei ketään enää naurattanut. Rautatievirkamiehet häntä lykkivät ja vallan pyöräällä ollen hän syöksyi lähimpään vaunuun, jonka ovi heti paiskattiin kiinni hänen takanaan. Sylvestre läksi juoksemaan keveätä merimies juoksuaan ja kiitäen kaaressa niin kun lintu hän riensi ulkopuolella olevan aituun luo ajoissa, nähdäkseen muorin kulkevan sivu.
Kimakka vihellys, pyörät alkoivat jyristä, — mummo kulki ohitse. Sylvestre nojautuen aituutta vastaan, heilutti nuorekkaasti liehuvanauhaista lakkiaan ja mummo kurkisti kolmannen luokan vaunun ikkunasta ja heilutti nenäliinaansa, jotta Sylvestre hänet huomaisi.
Niin kauvan kun hän saattoi, niin kauran kun hän erotti sinimustan haamun, joka oli hänen pojanpoikansa, hän seurasi sitä silmillään, sydämmestään toivottaen "näkemään asti", joka toivotus aina on niin epävarma, kun sen sanoo merimiehelle, joka lähtee merille.
Mummo parka katsele tarkkaan pikku Sylvestreäsi, katsele viime hetkeen saakka hälvenevää haamua, joka ainaiseksi katoaa silmistäsi.
Ja kun hän ei enää voi nähdä Sylvestreä, putoaa hän istualleen, hän ei varo kaunista päähinettään, ja hän itkee ja nyyhkii, kuolintuskassa…
Sylvestre kääntyi hitaasti pois, katse maahan luotuna, ja suuria kyyneleitä vierähti hänen poskilleen. Elokuun yö oli tullut, kaasu oli kaikkialla sytytetty, merimiesten juhla oli alkanut. Huolimatta mistään hän kulki halki Brestin, yli sillan, kasarmiin.
— "Kuules kaunis poika", sanoivat käheillä äänillään naiset, jotka jo olivat alkaneet kävelynsä kaduilla.
Hän meni makaamaan riippumattoonsa, itki yksinään ja nukkui vasta aamuyöstä.