VII.
— Hän näyttää vanhalta, hänen armaansa, hänen kumppaninsa sanoivat, kaksi päivää sen jälkeen, nauraen hänen selkänsä takana, mutta sama se, he näyttävät tulevan hyvin toimeen keskenään.
Heitä huvitti nähdä hänen ensi kerran kävelevän pitkin katuja käsitysten naisen kanssa, niinkun kaikki muutkin, ja kumartuvan hellästi tämän puoleen ja sanovan asioita, jotka näyttivät olevan hyvinkin suloisia.
Se oli pieni nainen, joka takaapäin katsoen näytti kylläkin vikkelältä; — hame oli liian lyhyt nykyaikaiseksi, hartioilla oli ruskea huivi ja päässä suuri paimpolilainen päähine.
Nainen myöskin, nojautuen hänen käsivarteensa, katsoi hellästi häneen.
— Vanhalta hän vähän näyttää, hänen armaansa!
He sanoivat sen leikillään vaan, sillä hyvinhän he näkivät, että se oli herttainen vanha mummo, joka oli tullut maalta.
Hän oli tullut kesken kiireen, kauhea pelko oli hänet vallannut, kun hän kuuli pojanpoikansa lähdöstä: — sillä tämä Kiinan sota oli jo maksanut monta merimiestä Paimpolin tienoolle.
Hän oli koonnut kaikki pienet säästönsä, oli pannut arkkuun siistin juhlapukunsa, toisen päähineen ja lähtenyt edes vielä kerran syleilemään pojanpoikaansa.
Hän oli mennyt suoraan kasarmiin ja kysynyt Sylvestreä, ensin oli komppaniian ajutantti kieltänyt päästämästä tätä ulos.
— Mutta jos te niin välttämättömästä tahdotte, muoriseni, niin kääntykää kapteenin puoleen, tuossa hän juuri astuu.
Päättävästi hän heti menikin, ja sai kapteenin taipumaan.
— Lähettäkää Moan muuttamaan pukua, hän sanoi.
Ja Moan juoksi neljä porrasta kerrassaan pukeutumaan juhlapukuunsa, — ja vanhus, huvittaakseen häntä niinkun ainakin, irvisteli ja kumarteli ajutantin selän takana.
Kun Sylvestre tuli takasin juhlavaatteissaan avokaulaisessa mekossaan, hämmästyi muori huomatessaan hänet niin kauniiksi: hänen musta partansa, jota parturi oli sievistänyt, oli leikattu suippeaksi, niinkun merimiehillä sinä vuonna oli tapana, hänen avonaisen paitansa reunukset olivat käherretyt, ja hänen lakissaan oli pitkät heiluvat nauhat, joiden päissä oli kulta-ankkurit.
Hetken ajan hän luuli näkevänsä Pierre poikansa, joka kaksikymmentä vuotta sitten myöskin oli ollut laivastossa merimiehenä, ja kun hän muisteli tätä pitkää mennyttä aikaa ja kaikkia kuolleitaan, niin synkkä varjo äkkiä lankesi nykyhetkenkin yli.
Mutta suru pian haihtui. He lähtivät käsitysten kävelemään, iloiten yhdessäolostaan; — ja se oli silloin kun mummoa oli pidetty hänen armaanaan ja arveltu "vähän liian vanhaksi".
Ensiksi muori kutsui hänet päivällisille, sillä hienoa piti olla, ravintolaan, jota piti muuan Paimpolilainen, ja jota hänelle oli kiitetty huokeaksi. Sitten he, aina vaan käsityksin, lähtivät kaupungille kävelemään; ja katselivat puotien ikkunoita. Ja kaikkea mitä vaan hauskaa oli, hän keksi huvittaakseen pojanpoikaansa ja hän puhui Paimpolin murteella, jota sivukulkijat eivät ymmärtäneet.