XIV.
Tuli talvi vähitellen, niinkun valkeaan vaippaan se peitti kaikki esineet. Toinen hämärä päivä seurasi toista, mutta Yannia ei näkynyt, — ja molemmat naiset elivät päivänsä yksinään ja hyljättyinä.
Kun tuli pakkaset säät, kävi heidän elämänsä kalliimmaksi ja kovemmaksi.
Ja sitten alkoi käydä vaikeaksi hoitaa vanhaa Yvonnea. Hänen pääparkansa alkoi mennä sekasin; hän suuttui joutavista; sanoi häjyyksiä, kerran tai kahdesti viikossa tuli hän sille päälle syyttä, niinkun lapset.
Mummo parka!… Valoisampina hetkinään hän oli vieläkin niin lempeä ja hyvä, jotta Gaud ei herennyt häntä kunnioittamasta ja rakastamasta. Hän, joka aina oli ollut hyvä, tuli lopulta häjyksi, hän paljasti viimeisillä hetkillään ilkeyttä, joka koko elämän iän oli uinunut, hän ilmaisi tietävänsä raakoja sanoja, joita hän ei koskaan ennen ollut käyttänyt, se oli kummallista ivaa.
Hän alkoi myöskin laulaa, ja sitä oli vielä vaikeampi kuulla kun hänen vihaansa, hän lauloi mitä vaan sattui päähän pälkähtämään, messun osia tai joutavia renkutuksia, joita hän ennen oli satamassa kuullut merimiesten laulelevan. Hän lauloi "Paimpolin tyttöjä", tai muita semmoisia, heilutellen päätään ja lyöden tahtia jalallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä, katsoa tuijotti tyhjään ja hänen silmistään katosi kaikki elon ilmaukset, ne olivat kun sammuva liekki, joka viimeisen kerran leimahtaa ennen sammumistaan. Ja sitten pää painui alas, hän istui kauvan aikaa voimattomana ja leuka longotti ryntäillä niinkun kuolleella.
Eikä hän ollut niin siistikään kun ennen, ja siitä oli Gaudille uutta huolta.
Kerran sattui niin ettei hän enää muistanut pojanpoikaansa.
— Sylvestre? — Sylvestre?… hän sanoi Gaudille ja näytti mietiskelevän, kuka se mahtoi olla, voi, pahuus sentään! tyttöseni, minulla näet on nuorena ollessani ollut niin paljon poikia ja tyttöjä, tyttöjä ja poikia, jotta minä, totta tosiaan, en nyt enää…
Ja samalla hän huiskutti laihoja käsiään melkein ilettävän huolettomasti.
Seuraavana päivänä hän taas saattoi muistaa hänet, ja hän kertoi tuhansia pikku seikkoja hänestä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän oli sanonut, ja mummo parka itki koko päivän.
Voi niitä talvi-iltoja, kun ei ollut puita pesään panna! Tehdä työtä ja kylmää, tehdä työtä elättääkseen henkeään, ommella hienoa ompelusta, jonka hän joka ilta toi Paimpolista kotona lopettaakseen ennen maata menoa.
Yvonne muori istui ääneti takan ääressä, jalat sammuvalla hiilustalla, kädet esiliinan alla. Mutta aikaisemmin illalla täytyi aina puhella hänen kanssaan.
— Miks'et sinä puhu mitään, tyttöseni? Kyllä minä aikoinani tunsin sinun ikäisiäsi, jotka osasivat puhella. Minä luulen, ettemme me näyttäisi kumpikaan niin surullisilta, jos sinä tahtoisit puhella vähän.
Silloin Gaud kertoi hänelle mitä uutisia oli sattunut kaupungilla kuulemaan, tai luetteli niitten nimiä, jotka hän oli tiellä kohdannut, hän puhui asioita, jotka hänelle itselleen olivat aivan samantekeviä, — muuten oli kaikki hänestä samantekevää, — ja herkesi puhumasta kesken tarinoitaan, kun hän huomasi, että vanhus oli nukkunut.
Ei ollut mitään virkeätä, nuorta hänen ympärillään, hänen, jonka virkeä nuoruus kaipasi nuoruutta. Hänen kauneutensa oli kuluva hedelmättömään tyhjyyteen…
Meren tuulet, jotka tunkivat sisään joka taholta, saivat lampun leimuamaan, ja aaltojen kuohuna kuului niin kun laivassa; ja kuunnellessaan sitä, hän aina suruissaan muisteli Yannia, jonka koti oli meren aalloilla; suurina myrskyöinä, kun ulkona ulvoi ja vinkui, hän ajatteli häntä tavallista enemmän huolestuneena.
Ja kun hän sitten oli yksinään, aina vaan yksinään makaavan mummon kanssa, häntä välistä pelotti ja hän katsoi pimeisiin nurkkiin, muistellen esi-isiään, jotka olivat olleet merimiehiä ja olivat maanneet näillä lavitsoilla, ja jotka olivat hukkuneet merelle tämmöisinä öinä, ja joitten sielut ehkä palaisivat; eikä hän toivonut turvaa heidän käyntiään vastaan vanhan naisen läsnäolosta, joka jo melkein kuului heihin.
Äkkiä hän värähti kantapäästä kiireesen saakka, kun uunin kulmasta kuuli heikon, pärisevän, kimakan äänen, joka kuului kun maan alta. Se oli Yvonne muori, joka lauleli iloisella äänellä, mutta se jääti sydämmeen saakka.
Ja hän tunsi outoa kauhua, jonka hullujen seura synnyttää.
Satoi, yhä satoi, yhtämittaa loristen, melkein lakkaamatta kuului vettä valuvan alas pitkin seiniä, vanhassa sammalkatossa oli paikkoja, jotka vuotivat; niistä, aina samasta paikasta, tippui vettä, väsymättä, yksitoikkosesti, ja pisarat liottivat permantoa, joka oli tehty hiekan ja näkinkengän sekaisesta savesta.
Vettä oli joka puolella heidän ympärillään, kylmää, loppumatonta vettä, riehuvaa pieksävää vettä, joka täytti ilman, ja teki pimeän vieläkin pimeämmäksi, ja erotti Ploubazlanekin hajallaan olevat mökit vieläkin enemmän toisistaan.
Sunnuntai-illat olivat Gaudille kaikkein ikävimmät, koska ne muutoin olivat tavallista iloisempia, niinä iltoina iloittiin näissä syrjäisissä pikku kylissäkin; aina kuului milloin mistäkin huolellisesti suljetusta mökistä, jota synkkä sade pieksi, raskasmielistä laulua. Sisässä olivat pöydät työnnetyt yhteen juomakuntia varten, merimiehet kuivailivat vaatteitaan loimottavien vaikeitten edessä: vanhat joivat viinaa ja nuoret mielittelivät tyttöjä, kaikki juopuivat ja lauloivat kiihkoissaan. Ja lähellä heitä lauloi meri, heidän vastainen hautansa, täyttäen yön mahtavalla äänellään…
Joskus sunnuntaisin tuli nuoria miehiä joukottain kapakoista tai he palasivat Paimpolista kuljeksien pitkin tietä, läheltä heidän porttiaan; ne olivat niitä, jotka asuivat etimpänä, Pors-Evenissä, He kulkivat ohitse myöhään illalla, he eivät välittäneet, vaikka kastuivatkin, he olivat tottuneet rankkasateisiin ja tuulenpuuskiin. Gaud kuunteli heidän laulujaan ja huutojaan, jotka hälvenivät sateen räiskintään ja tuulen ulvontaan, — hän koitti erottaa Yannin ääntä; kun hän luuli sen kuulevansa, niin hän tunsi vapisevansa.
Yann teki pahoin, kun hän ei enää käynyt heitä katsomassa, — ja sitten hän vielä vietti iloista elämää niin kohta Sylvestren kuoleman jälkeen, — se ei ollut hänen tapaistaan! Ei, Gaud ei häntä enää käsittänyt, mutta ei sittenkään voinut heretä häntä ajattelemasta, uskoa häntä sydämmettömäksi.
Ja iloista elämää Yann viettikin kotiin tultuaan.
Ensiksi oli hän tehnyt tavallisen lokakuun matkan Gascognen lahteen, — ja se on aina hauska aika islantilaisille, heillä on silloin kukkaroissaan vähän rahaa, jonka he voivat huoletta tuhlata (kapteenit maksavat heille osan saaliin hinnasta etukäteen, sillä vakinainen jako tapahtuu vasta talvella).
He olivat niinkun muinakin vuosina menneet saarille suoloja hakemaan, ja siellä hän oli Saint-Martin-de-Réssä uudestaan rakastunut ruskeaveriseen tyttöön, jota hän edellisenäkin syksynä oli armastellut. He olivat yhdessä kävelleet viimeisinä auringonpaisteisina päivinä punertavilla viinimailla, jossa linnut laulelivat ja kypsät viinirypäleet, hiekkaneilikat ja läheinen meri täyttivät ilman tuoksuillaan; he olivat tanssineet piiritanssia viinirypältenkorjuujuhlissa, joissa makeat viinit päihdyttävät ja kiihoittavat lempimään.
Lopulta oli "Maria" kulkenut Bordeauxiin saakka, siellä hän oli taas tavannut kauniin laulajattaren, joka oli lahjoittanut hänelle kellon, ja oli välinpitämättömästi taas antanut jumaloida itseään kahdeksan päivän kuluessa.
Marraskuussa Bretagneen palattuaan hän oli ollut useissa ystäviensä häissä, sulhaspoikana, aina kauniisen juhlapukuunsa puettuna, ja usein hän oli keskiyön jälkeen lopulla tanssiaisia ollut juovuksissa. Joka viikko hänellä oli uusia seikkailuja, joita tytöt liioitellen kilvan kertoivat Gaudille.
Kolmesti tai neljästi Gaud oli nähnyt hänen tulevan vastaan
Ploubazlanekin tiellä, mutta aina niin hyvissä ajoin, että hän oli
voinut välttää häntä, sitä paitse poikkesi Yannkin silloin aina tieltä.
He välttivät toisiaan ikäänkun sanattoman sopimuksen mukaan.