XIII.
Mutta kun hän muuanna päivänä Paimpolissa kuuli, että "Maria" juuri oli palannut kotiin, joutui hän ikäänkun jonkunlaiseen kuumeesen. Se tyyneys, jolla hän oli häntä odottanut, oli hävinnyt; hän lopetti kiireesti työnsä, ja tietämättä miksi läksi tavallista aikaisemmin kotimatkalle, — ja tiellä, kun hän kiiruhti kotiinpäin, tunsi hän Yannin kaukaa, tulevan hänelle vastaan.
Hänen jalkansa vapisivat ja hän oli vähällä kaatua, Yann oli jo aivan lähellä, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä, Gaud näki hänen komean vartalonsa ja kiharat tukkansa kalastajan hatun alta. Tämä kohtaus oli hänelle niin odottamaton, että hän todellakin pelkäsi horjuvansa, ja että Yann huomaisi sen, silloin hän kuolisi häpeästä… Ja sitten hän pelkäsi olevansa huolimattomasti puettu ja näyttävänsä väsyneeltä, kun oli tehnyt työnsä liian kiireesti, hän olisi antanut vaikka mitä, jos hän olisi voinut kätkeytyä jonnekin pensaikkoon, taikka vajota vaikka maan rakoon. Yanninkin näytti tekevän mieli kääntyä takasin tai poiketa toiselle tielle. Mutta oli jo liian myöhäistä, heidän täytyi kulkea toistensa sivu kapealla tiellä.
Antaakseen hänelle kyllin tilaa, Yann hyppäsi tienpuoleen, niinkun säikkyvä hevonen ja katsahti samalla arasti Gaudiin.
Gaud oli myöskin puolen sekunnin ajan vilkaissut ylös ja luonut häneen vasten tahtoaan rukoilevan, huolestuneen katseen. Ja kun heidän katseensa näin hetken ajan yhtyivät, tuntuivat Yannin pellavanharmaat silmät laajenevan, leimuava ajatus niitä valaisevan, niistä säihkyi sinistä valoa, hänen kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ohimoja myöten, aivan tukan rajaa myöten.
Yann kohotti lakkiaan ja sanoi:
— Päivää, neiti Gaud!
— Päivää, herra Yann, hän vastasi.
Siinä oli kaikki, hän oli jo mennyt sivu. Gaud jatkoi matkaansa, vieläkin vavisten, mutta mitä etemmäksi hän tuli hänestä, sitä tyynemmäksi kävi hänen verensä, ja hänen voimansa palasivat…
Kotona hän tapasi vanhan Moan muorin nurkassa istumassa, pää käsien välissä, hän itki ja nyyhki, "hii, hii, hii", niinkun pieni lapsi, tukka oli epäjärjestyksessä ja myssyn alta riippui harmaita hapsia, jotka näyttivät vanhalta hamppuvanukkeelta.
— Kuulehan, Gaud, kun minä tapasin Gaosin pojan Plouherzelin puolessa, tullessani risuja kokoomasta: — me puhuimme minun poikaparastani, niinkun ymmärtänet. He ovat tänä aamuna tulleet Islannista, ja puolenpäivän aikaan, kun minä olin ulkona, oli hän käynyt täällä. Poika parka, hänelläkin oli kyyneleet silmissä… Hän seurasi minua portille saakka, kantoi minun pientä risukimppuani…
Gaud kuunteli liikahtamatta, hänen sydäntään alkoi ahdistaa: Yann oli siis jo käynyt, ja hän oli siihen käyntiin perustanut kaiken toivonsa, oli aikonut sanoa hänelle niin monta seikkaa, eikä hän luultavasti enää toista kertaa tulisi, kaikki oli siis lopussa…
Ja mökki tuntui hänestä entistä kurjemmalta, köyhyys raskaammalta, maailma tyhjemmältä, ja pää painui alas ja hänen teki mieli kuolla.