XII.
Kesä kului jo elokuun lopulle, ensimäisten aamusumujen aikana islantilaiset palasivat.
Kolmen kuukauden ajan molemmat turvattomat jo olivat asuneet yhdessä Ploubazlanekissa, Moanien mökissä; Gaud täytti tyttären velvollisuudet köyhässä, tyhjässä merimiehen pesässä. Hän oli tuonut sinne muassaan kaikki, mitä hänelle oli jätetty, kun hänen isänsä talo oli myöty, kauniin kaupunkilaisvuoteensa ja kauniit, eriväriset hameensa. Hän oli itse ommellut itselleen uuden, mustan puvun hyvin yksinkertaista kuosia, ja hän piti niinkun Yvonne muorikin surupäähinettä, joka oli paksusta musliinista ja koristettu ainoastaan poimuilla.
Joka päivä hän kävi kaupungissa ompelemassa varakkaille ihmisille ja tuli kotiin myöhään illalla, eikä kukaan armastelija häirinnyt häntä matkalla, hän oli vieläkin vähän ylpeä ja häntä kohdeltiin niinkun herrasnaista, häntä tervehtiessään pojat niinkun ennenkin nostivat lakkia.
Kauneina kesäiltoina hän palasi Paimpoliin pitkin rantateitä, hengittäen meren virkistävää ilmaa. Ompelustyö ei vielä ollut ehtinyt kuihduttaa häntä, niinkun muita, jotka elävät kaiken aikansa työnsä yli kumartuneina, kun hän katseli merta, hän oikasi suoraksi kauniin, solakan vartalonsa, jonka hän oli perinyt kalastajasuvultaan, — kun hän katseli merta, katseli kauvaksi ulapalle, jossa Yann oli…
Sama tie vei hänenkin kotiinsa. Jos hän olisi vielä jatkanut matkaa vähäisen, tienoosen, joka oli vielä kivisempi, jossa tuulet vielä paremmin pääsivät puhaltelemaan, olisi hän tullut Pors-Evenin kylään, jossa harmaat, sammaltaneet puut kasvavat vain mataloiksi kivien välissä, ja koukistavat selkää länsituulen vihurien edestä.
Luultavasti hän ei koskaan palaisi Pors-Eveniin, vaikkei sinne ollut enempää kun virstan matka, mutta olihan hän siellä käynyt kerran eläissään, ja sekin riitti tekemään koko tien mieleiseksi. Yann muuten, luultavasti kulki sitä usein, ja ovestaan Gaud saattoi nähdä, kun hän tullen mennen kulki alavaa kangasta pitkin matalien ajonc-pensaitten välitse. Siksi hän rakasti koko Ploubazlanekin seutua; hän melkein iloitsi, että kohtalo oli heittänyt hänet sinne asumaan, sillä se oli ainoa paikka maailmassa, missä ei elämä käynyt sietämättömäksi.
Siihen vuoden aikaan, elokuun loppupuolella, on niillä tienoin painavan kuuma ilma, joka tulee etelästä; illat ovat loistavan kirkkaita, on niinkun eteläisempien maitten lämmin aurinko heijastuisi aina Bretagnen merirannikoille. Ilma on usein kirkas ja tyyni, ei ole pilvenhattaraakaan taivaalla.
Kun Gaud illalla palasi kotiin, alkoi yön hämärä jo peittää tienotta ja esineet alkoivat sulaa yhteen epämääräisiksi varjoiksi. Siellä täällä näkyi ajonc-pensaikko kivikummulla, niinkun joku pörhötetty höyhentöyhtö, laaksossa näkyi epäselviä ryhmiä koukeroisia puita, taikka pisti jossain näkyviin jokin kyttyräinen varjo, se oli jonkun mökin olkikatto. Tienristeyksissä, vanhat Kristuksenkuvat, jotka suojelivat paikkakuntaa, levittivät mustia käsivarsiaan ristinpuulla ja ne näyttivät oikeilta ristiinnaulituilta ihmisiltä, ja kaukana näkyi selvästi Kanaali, se oli kun keltainen peili taivaan alla, joka alkoi synkistyä ja käydä pilveen alareunastaan. Mutta tyyni, kaunis sääkin oli näillä tienoin surumielinen; joka paikassa asusti silloinkin kummallinen levottomuus, moinen pelonalaisuus, sen synnytti meri, jonka turviin niin monen elämä oli uskottu, ja jonka ikuinen uhka näytti hetkeksi vaipuneen uneen.
Gaudista, joka ajatuksissaan kulki pitkin tietä, ei paluumatka raittiissa ilmassa koskaan ollut kyllin pitkä. Hän tunsi merihauran suolaisen hajun ja muutamien pienten kukkien suloisen tuoksun, joita kasvoi rannoilla kuivien takiaisten joukossa. Jollei Yvonne muori olisi odottanut kotona, olisi hän viipynyt ajonc-pensaitten välitse luikertelevilla poluilla, niinkun herrasnaiset tekevät, jotka mielellään kesäiltoina uneksivat puistoissa.
Näillä matkoilla hänelle usein juohtuivat mieleen aikaisemman lapsuuden ajat; mutta ne olivat nyt niin kaukaisia, niin hämäriä, hänen rakkautensa oli ne hälventänyt. Huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, hän ajatuksissaan piti Yannia sulhasenaan, — ylpeänä sulhasena, joka häntä vältteli ja halveksi, jonka omaksi hän ei koskaan tulisi, mutta jolle hän mielessään itsepintaisesti pysyi uskollisena, ei hän siitä kuitenkaan kellenkään puhunut. Tähän aikaan oli hänestä hyvä, että Yann oli Islannissa, siellä meri häntä vartioitsi, niinkun hän olisi ollut luostarissa, ei hän saattanut kiintyä kehenkään muuhun…
Tosin hänen piti muutaman päivän perästä palata, mutta hän odotti hänen kotiintuloaankin tyynemmin kun ennen. Vaistomaisesti hän käsitti, ettei Yann halveksisi häntä hänen köyhyytensä tähden, — sillä Yann ei ollut samanlainen kun toiset.
— Ja sitten Sylvestre paran kuolema oli seikka, joka varmaankin toisi heidät lähemmäksi toisiaan. Kotiin tultuaan Yann varmaan ei saata olla tulematta tervehtimään ystävänsä isoäitiä: Gaud oli päättänyt olla kotona silloin, se ei olisi hänen arvolleen alentavaista; hän aikoi olla, niinkun ei hän mitään muistaisi, hän aikoi puhua niinkun jonkun kanssa, jota on kauvan tuntenut; hän puhuisi hellästi niinkun Sylvestren veljelle, hän koittaisi olla aivan luonnollinen. Ja kenties? ehkä ei ollut mahdotonta saavuttaa sisaren asema hänen suhteensa, nyt kun hän oli niin yksin maailmassa: turvautua hänen ystävyyteensä, pyytää häneltä sitä niin luottavasta, puhua niin selvästi, ettei hän voisi luulla sen takana piilevän mitään naimisiin tunkeutumista. Gaud luuli häntä vaan ujoksi, että hän itsepintaisesti, tahtoi pysyä riippumattomana, mutta että hän oli lempeä ja suora, että hän saattoi käsittää sitä, mikä tuli sydämmestä.
Mitähän Yann oli tunteva, kun hän näkisi Gaudin köyhänä, tässä hökkelissä? Köyhän köyhänä! sillä Moan muori ei enää jaksanut käydä päivätöissä, pesemässä, eikä hänellä ollut muuta kun lesken eläke; tosin ei hän paljoa syönyt nyt enää, ja he saattoivat tulla toimeen pyytämättä apua keltäkään.
Oli aina yö jo, kun hän tuli kotiin; ennen kun pääsi mökkiin, täytyi astua alaspäin kulunutta kalliota myöten, sillä se oli alempana Ploubazlanekin tietä, merenpuoleisella rinteellä. Paksu, ruskea olkikatto sen melkein kokonaan kätki, katto, joka oli kovasti mutkistunut, ja näytti suurelta, kuolleelta eläimeltä, joka oli köykistynyt karkean takkunsa alle. Seinät olivat tummia ja kovia kun kalliot, sammalet ja jäkälät muodostivat siihen vihreitä täpliä. Kynnyksenä oli kolme mutkikasta porrasta ja oven sisäpuolella oleva salpa avattiin vetämällä köyden pätkää, joka tuli ulos reiästä. Kun tuli sisään, huomasi ensin vastapäätä ovea ikkunan, se oli syvä kun ampumareikä, ja se oli merelle päin, josta vielä näkyi vähän vaaleata, keltaista valoa. Takassa paloi räiskyen hyvänhajuisia kuusi- ja pyökkirisuja, joita Yvonne muori keräsi kävellessään pitkin teitä, hän itse istui tulen ääressä ja valmisti heidän niukkaa illallistaan, sisässä oli hänellä vain myssy päässä, sillä hän tahtoi säästää päähineitään, hänen vieläkin kauniit kasvonpiirteensä kuvautuivat vasten tulen punaista liekkiä. Hän katsoi Gaudiin silmillään, jotka ennen olivat olleet ruskeita, mutta nyt näyttivät himmeiltä, siniseen vivahtavilta, ne eivät enää näyttäneet näkevän mitään, vaan olivat hämäriä ja vanhuuden heikontamia. Joka kerran hän sanoi samat sanat:
— Voi hyvänen aika kun sinä tulet myöhään tänä iltana, tyttö kulta…
— En suinkaan, muori, vastasi lempeästi Gaud, joka oli siihen tottunut. Samaan aikaan, kun muinakin päivinä.
— Vainniin, minusta tuntui, kun olisi tavallista myöhempään.
He söivät illallisensa pöydän ääressä, joka oli melkein muodottomaksi kulunut, mutta se oli vieläkin paksu, kun ison tammen runko. Ja sirkka se aina soitteli heille ratoksi hopeanhelisevää soittoaan.
Mökin toisen seinän täyttivät karkeatekoiset, nyt jo madonsyömät puukaapit, niissä oli lavitsat, joilla useita kalastajapolvia oli syntynyt ja maannut, ja vanhoja äitiä oli kuollut.
Mustilla orsilla oli vanhoja talouskaluja, yrttikimppuja, puulusikoita, savustettua kinkkua: ja vielä vanhoja verkkoja, jotka riippuivat siellä käyttämättä Moanin viimeisten poikien hukkumisesta saakka, ja joiden rihmoja hiiret yöllä nakertelivat.
Gaudin sänky, joka valkeine, musliini uutimineen oli eräässä nurkassa, näytti komealta ja uudelta tässä kelttiläisessä majassa.
Graniittiseinällä oli kehyksien sisässä valokuva, joka kuvasi Sylvestreä merimiehenä. Hänen mummonsa oli siihen kiinnittänyt hänen kunniarahansa ja punaisesta verasta tehdyn ankkuriparin, joita merimiehet pitävät oikealla hihallaan, ja jotka olivat olleet hänen omansa; Gaud oli Paimpolista ostanut mustista ja valkeista helmistä tehdyn seppeleen, jommoisia Bretagnessa asetetaan vainaajain kuvien ympärille. Se oli hänen hautakumpunsa, siinä oli kaikki, mikä oli hänen muistolleen pyhitetty hänen omassa Bretagnessaan.
Kesäiltoina eivät he valvoneet kauvan säästääkseen kynttilöitä; kun ilma oli kaunis, he istuivat hetkisen kivipenkillä oven suussa ja katselivat ihmisiä, jotka kuljeksivat pitkin teitä heidän yläpuolellaan.
Sitten vanha Yvonne meni makaamaan lavitsalleen, — ja Gaud herrassänkyynsä; hän nukkui pian, sillä hän oli tehnyt paljon työtä ja astunut paljon, ja nukkuessaan hän ajatteli islantilaisten kotiintuloa, hän oli viisas ja järkevä tyttö, eikä liikoja huoleksinut.