XI.
Eräänä aamuna, kolmen aikaan, kun he rauhassa uneksivat sumuvaippansa alla, kuului puhetta, joka tuntui hyvin oudolta vieraalta. Ne, jotka olivat kannella katselivat toisiaan kysyvin katsein:
— Kuka puhui?
Ei kukaan, ei kukaan ollut virkkanut mitään.
Ja ääni tuntui todellakin tulleen tyhjästä avaruudesta.
Se, jonka tehtävä oli toitottaa torvea ja joka oli sen laiminlyönyt eilisestä, kaappasi sen käteensä ja pullisti keuhkojaan, puhaltaakseen oikein pitkän varotustoitotuksen.
Jo se ääni yksistään karmi selkää siinä hiljaisuudessa. Silloin ikään kun tämän väräjävän torventoitotuksen loihtimana ilmestyi näkyviin suuri, odottamaton, harmaa ilmiö, joka uhkaavana kohosi korkealle aivan lähellä heitä: siinä oli mastoja, raakoja, köysiä, täysi laivan kuva, joka äkkiä, kokonaan tuli selvästi näkyviin, niinkun pelotuskuvat, jotka ainoalla valosädekimpulla loihditaan pingotetulle vaatteelle. Ja toisia miehiä tuli näkyviin niin likellä, että niitä oli voida koskettaa, ne nojautuivat vasten veneen reunaa, ja katsoa töllistelivät heitä, niinkun olisivat peljästyneinä ja hämmästyneinä unesta heränneet…
He kävivät käsiksi airoihin, varamastoihin ja kekseihin — mitä vaan oli saatavilla pitkää ja vahvaa — ja pistivät ne ulos laidan ulkopuolelle, pitääkseen loitompana lähestyvää ilmiötä ja vierailijoita. Toiset myöskin peljästyneinä kurottivat ulos suuria tankoja, sysätäkseen heitä luotaan.
Mutta raakapuut vaan pikkuisen ratisivat heidän yläpuolellaan, ja mastit, jotka hetkeksi olivat tarttuneet toisiinsa, erosivat heti helposti; koska oli aivan tyyni, saatiin yhteentörmäys vältetyksi: ne sysäsivät toisiaan niin keveästi, kun toinen laiva ei olisikaan ollut kiinteätä massaa, vain jotain pehmyttä, melkein painotonta…
Kun vaara oli ohitse, niin miehet rupesivat nauramaan; he tunsivat toisensa:
— Ohoh! "Marian" miehiä!
— Kas! Gaos, Laumek, Guermeur!
Ilmiö oli "Reine-Berthe", kapteeni Larvoër, se oli myös Paimpolista; merimiehet olivat läheisistä kylistä: suuri, mustapartainen, jonka hampaat näkyivät nauraissa, se oli Kerjégou, Ploudanielista, toiset olivat Plounésista ja Plounérinistä.
— Mutta miksi te ette soittaneet sen pahuukset'? kysyi Larvoër
"Reine-Berthen" kannelta.
— Entäs te sitten! sen merirosvot, sen merensikiöt?…
— Mekö?… se on eri asia, meitä on kielletty meluamasta. (Sen hän vastasi, niinkun olisi mikä synkkä salaisuus näissä sanoissa piillyt, samalla hän nauroi niin häjysti, jotta sitä sitten usein muistettiin "Marialla" ja se antoi paljon ajattelemista).
Ja sitten, ikäänkun olisi liiaksi sanonut, hän lopetti leikkipuheella:
— Meidän torvemme on tuo puhaltaissaan halaissut.
Ja hän näytti miestä, jolla oli naama kun merenhirviöllä, ja paksu kaula ja leveä rinta, ja joka oli harteikas ja lyhytjalkainen ja näytti kamalan voimakkaalta.
Ja katsellessaan toisiaan ja odotellessa tuulenpuuskaa tai virranvetoa, joka olisi kuljettanut toista nopeammin eteenpäin kun toista ja erottanut laivat toisistaan, alkoivat he keskustella. Nojautuen kaikki laitaa vasten, ja pysytellen erillään pitkillä puukangillaan, he puhelivat kotipuolen kuulumisia, viime kirjeistä, jotka olivat saaneet "luovijasta", vanhoista vanhemmistaan ja vaimoistaan.
— Minun vaimoni, Kerjégou sanoi, ilmoittaa saaneensa pienen, jota me jo olemme odottaneet, ja sitten on tusina pian täysi.
Toisella oli kaksoset ja kolmas kertoi, että kaunis Jeannie Caroff — jonka tytön islantilaiset hyvin tunsivat — oli mennyt naimisiin rikkaan, kivuloisen miehen kanssa Plourivon piiristä.
He näkivät toisensa valkean udun läpi, ja oli niinkun se olisi muuttanut äänenkin, joka tuntui kumealta, loittoselta.
Sillä välin Yann ei voinut kääntää silmiään eräästä kalastajasta, se oli pieni, vanhanpuoleinen mies, hän tiesi varmaan, ettei hän ollut sitä miestä koskaan ennen nähnyt ja kuitenkin oli se heti sanonut: "Päivää, suuri Yann!" ja hyvin tuttavasti; se oli marakatin näköinen ja vilkutti lakkaamatta ilkeitä läpitunkevia silmiään.
— Minulle, sanoi vielä Larvoër, "Reine-Bertheltä", on ilmoitettu, että vanhan ploubazlanekilaisen Yvonne Moanin pojanpoika on kuollut, hän palveli, niinkun tiedätte, asevelvollisuuttaan Kiinan sotalaivastossa, vahinko poikaa!
Kuullessaan sen, muut "Marian" miehet katsoivat Yanniin nähdäkseen, joko hän tiesi tämän surusanoman:
— Niin on, hän sanoi matalalla äänellä, välinpitämättömän ja ylpeän näköisenä, viime kirjeessä isä siitä kertoi.
He katselivat kaikki häntä, udellen hänen suruaan ja se häntä harmitti.
He puhelivat nopeasti vaalean sumun läpi, sillä välin kun heidän oudon yhtymisensä minutit kuluivat.
— Minun vaimoni kertoo minulle samalla, jatkoi Larvoër, että herra Mévelin tytär on muuttanut kaupungista Ploubazlanekiin, hän hoitaa tätiään vanhaa Moania; hän käy nyt päivätöissä henkeään elättääkseen. Muuten, sitä minä aina olen luullutkin, että hän olisi rohkea ja kunnon tyttö, koristuksistaan huolimatta.
Taas he katsoivat kaikki Yanniin, joka alkoi suuttua täyttä totta, ja tumma puna nousi hänen ruskeille poskilleen.
Tähän päättyi keskustelu "Reine-Berthen" väen kanssa, joita ei sen jälkeen kukaan elävä olento nähnyt. Jo hetken ajan olivat he näkyneet epäselvemmin, sillä heidän laivansa ei enää ollut yhtä likellä, ja äkkiä huomasi "Marian" väestö, ettei heillä ollut mitään pois työnnettävää, ei enää mitään pitkien puutankojen päässä, he hapuilivat kekseillään, airoillaan, masteillaan ja raaoillaan tyhjää ilmaa ja ne putosivat toinen toisensa perästä loiskahtaen mereen, niinkun puutuneet suuret käsivarret. Ne vedettiin laivaan sisään, kun niitä ei enää tarvittu. "Keine-Berthe" oli hälvennyt tiheään sumuun, se oli kadonnut äkkiä kokonaan, niinkun transparangikuva, jonka takaa lamppu on sammunut. He koittivat huutaa heille, mutta eivät saaneet vastausta — kuului vaan omituinen moniääninen pilkallinen jupina, joka päättyi valitukseen, ja Marian miehet katselivat hämmästyneinä toisiaan…
"Reine-Berthe" ei palannut silloin kun muut islantilaiset, ja kun "Samuel-Azéniden" miehet eräässä vuonossa löysivät varmoja jäännöksiä siitä (peräpuolen ja osan köliä), ei sitä enää odotettukaan, lokakuussa kaikkien sen merimiesten nimet piirrettiin mustille tauluille, jotka asetettiin kirkkoon.
Mutta siitä kun sitä viimeksi oli nähty, — "Marian" väestö oli tarkalleen pannut mieleen päivämäärän, aivan paluuaikaan saakka, — ei ollut mitään vaarallisempaa myrskyä Islannin merellä, jota vastoin kolme viikkoa aikaisemmin, läntinen tuulenpuuska oli huuhtonut mereen useita miehiä ja tuhonnut kaksi laivaa. Sitten he vielä muistelivat Larvoërin naurua, ja yhdistämällä kaikki asianhaarat, saivat he kummallisia johtopäätöksiä. Yann muisteli usein sitä yötä ja merimiestä, joka apinantavalla vilkutteli silmiään: ja joskus "Marian" miehet kammoksuen arvelivat, että he sinä aamuna ehkä olivatkin puhuneet vainaajain kanssa.