X.

Tällä kertaa he saivat olla kymmenen päivää yhtä mittaa sakeassa sumussa, mitään näkemättä. Kalansaalis pysyi hyvänä, ja kun oli paljon työtä, niin ei ollut ikävä. Tuon tuostakin aina määrätyn ajan perästä joku heistä puhalsi torveen, joka synnytti vimmaisen pedon mylvinnän kaltaisen äänen. Joskus vastasi jostain kaukaa sumusta toinen mylvintä heidän toitotukseensa. Silloin oltiin kahta valppaampia. Jos ääni lähestyi, kaikki jännittivät korviaan tuntematonta naapuria kohti, jota he luultavasti eivät koskaan näkisi, mutta jonka läheisyys kuitenkin oli vaarallinen. Koeteltiin arvata kuka se oli; siitä oli huvia, seuraa, ja haluten nähdä sitä, he pingottivat silmiään, tunteakseen katseillaan käsittämättömien, vaikeitten verhojen läpi, joita yhä riippui kaikkialla ilmassa.

Sitten se eteni ja torven mylvintä hälveni mykkään etäisyyteen; he olivat taas yksin äänettömyydessä keskellä äärettömiä, liikkumattomia höyryjä. Kaikki oli märkää, joka paikasta tippui suolaista vettä. Ilma kävi kylmemmäksi, aurinko viipyi yhä kauvemmin taivaanrannan alla; oli jo oikeita öitä, joita kesti yksi tai kaksi tuntia, ja joiden hämärä oli synkkää ja jäätävää.

Joka aamu mitattiin veden syvyyttä, peljättiin "Marian" tulevan liian likelle Islannin saarta. Mutta kaikki laivan köydet peräkkäin pantuina eivät olisi ulottuneet meren pohjaan: oltiin siis juumalla, syvällä, turvallisilla vesillä.

Elämä oli raitista ja kovaa; yltyvä kylmä lisäsi illan suloutta, oli kun lämpimässä tuvassa ainakin, kun tuli tammiseen kajuuttaan, syömään tai makaamaan.

Päivillä nämä miehet, jotka olivat enemmän muusta maailmasta erotetut, kun munkit, puhelivat hyvin vähän keskenään. Kukin hoiti siimaansa, toisen tunnin toisensa perästä samalla paikalla liikahtamatta, kädet vain lakkaamatta jatkoivat kalastustyötään. He olivat toisistaan vaan kahden, kolmen metrin päässä ja lopulta he eivät enää nähneet toisiaan.

Hiljainen sumu, valkea hämärä viihdyttivät mielen uneen. Kalastaissaan he laulelivat jotain kotipuolensa laulua, puoliääneen, jott'eivät kalat säikkyisi. Ajatukset kävivät hitaammiksi ja niitä oli vähemmän; ne näyttivät venyvän, kestävän kauvemmin, jotta voisivat täyttää ajan, jättämättä aukkoja, tyhjiä paikkoja, He eivät enää ollenkaan ajatelleet naisia, koska oli jo kylmä; mutta he uneksivat hajanaisia, ihmeellisiä unia, niinkun nukkuessa, ja näitten unelmien kulku oli yhtä sekava kun sumu…

Sumuinen elokuu tavallisesti päätti joka vuosi tällä hiljaisella ja surullisella tavalla Islannissa olon. Muuten he aina vielä elivät samaa raitista elämää, rinta paisui ja jäntereet karastuivat.

Yann oli kohta taas tullut entiselleen, ikäänkun hänen suuri surunsa olisi jo asettunut: hän oli reipas ja sukkela, yhtä tarkka veneen hoidossa, kun kalastuksessa, eikä hänen käytöksestään voinut päättää hänellä huolia olevan: muuten hän puhui asioistaan muille vain silloin, kun sattui sille päälle, eikä se tapahtunut usein; hän liikkui pää pystyssä ja näytti samalla välinpitämättömältä ja käskevältä.

Kun he illoin söivät kuluneessa kopissaan, fajanssisen Neitsyeen turvissa, kun he suuri puukko kädessä istuivat lautasellinen lämmintä ruokaa edessään, sattui joskus, että hän niinkun ennenkin nauroi toisten pilapuheille.

Kenties hän itsekseen joskus vähän ajatteli Gaudiakin, jonka Sylvestre luultavasti oli viime ajatuksissaan antanut hänelle vaimoksi, — ja josta nyt oli tullut köyhä tyttö, jolla ei ollut ketään omaisia koko maailmassa… Kenties suri hän velivainaajaansa vieläkin sydämmessään…

Mutta Yannin sydän oli neitseellistä aluetta, sitä oli vaikea hallita ja se oli vähän tunnettu, siinä tapahtui seikkoja, joita ei pinnalle näkynyt.