IX.
Kun Yann oli tullut kannelle, katseli hän unisilla silmillään avaraa, ympäröivää, tuttua merenpintaa.
Tänä yönä oli ääretön ulappa pukeutunut ihmeteltävän yksinkertaisen näköiseksi, se oli aivan väritön, se tuntui vain syvältä.
Taivaanranta ei ilmaissut mitään erityistä seutua maapallolla, eikä mitään geoloogista aikakautta, luultavasti oli se aikojen alusta monet kerrat ollut semmoinen, kun se nyt oli; kun katseli sitä, ei luullut näkevänsä mitään, — mitään muuta kun kaiken sen ijankaikkisuuden, mikä on, eikä voi olla olematta.
Ei ollut edes oikein yökään. Hiukkasen valon jätteitä, valo ei tullut mistään. Meri kuohui niinkun tavasta, valittaen ikuista valitustaan. Se oli harmaa, hämärän harmaata väriä, joka pakeni katsetta. — Levätessään salaperäistä lepoaan, nukkuessaan se kätkeytyi epämääräisten värien alle, joilla ei ole nimeä.
Taivaalla oli pilviä siellä täällä, ne olivat jonkun muotoisia, koska ei mikään esine voi olla aivan ilman muotoa; mutta hämärässä ne melkein sulivat yhteen suureksi hunnuksi.
Mutta yhdellä kohdalla taivasta, alhaalla, lähellä vettä, oli selvempi juovitus, vaikka sekin oli hyvin kaukana; se oli kun kevyt piirustus, hajamielisen käden piirustama, sattuman synnyttämä, se ei ollut aiottu katseltavaksi, se saattoi kadota koska tahansa. — Se yksin, koko olevaisuudessa, näytti jotakin tarkottavan, oli kun koko tämän tyhjyyden surumielinen, käsittämätön ajatus olisi siihen kirjoitettu; — ja tahtomattakin silmät kiintyivät siihen lopulta.
Sen mukaan kun Yannin tuntehikkaat silmäterät tottuivat ulkona vallitsevaan hämärään, hän katseli yhä useimmin tätä taivaan yksinäistä juovitusta; se näytti uppoavalta olennolta, joka ojentaa käsiään. Ja kun se kerran oli saanut sen muodon hänen silmissään, alkoi se näyttää aivan ihmisen haamulta, suuren suurelta, jättiläiseltä, siksi että se tuli niin kaukaa.
Hänen mielikuvituksessaan, jossa liikkui sekasin hämäriä unia ja vanhoja etuluuloja, sekaantui synkkään varjoon, joka näkyi kaukana hämärällä taivaalla, muisto hänen kuolleesta veljestään, ja se oli kun viimeinen ilmaus hänestä.
Hän oli tottunut niihin omituisiin käsitteitten yhdistyksiin, jotka syntyvät etenkin elämän alussa, lasten aivoissa… Mutta sanat, jos ovatkin häilyviä, ovat kumminkin liian tarkkoja ilmaisemaan tämmöisiä käsitteitä; siihen tarvitaan sitä epämääräistä kieltä, jota joskus unissa puhutaan, ja josta herätessä muistaa vaan arvoituksentapaisia katkelmia, jotka eivät mitään merkitse.
Katsellessaan sitä pilveä, hän tunsi syvää surua; outoa ja kummallista, joka jääti hänen sieluaan: nyt vasta hän oikein käsitti, ettei hänen veli parkansa koskaan palaisi, ei koskaan enää. Suru, jonka oli ollut vaikea tunkeutua kovan ja karkean kuoren läpi hänen sydämmeensä, täytti sen nyt reunoja myöten. Hän näki Sylvestren lempeät kasvot ja hänen lapselliset, hellät silmänsä; ja kun hän ajatuksissaan aikoi syleillä häntä, niin äkkiä, hänen tietämättään tuli niinkun huntu hänen silmiensä eteen, — ja ensiksi ei hän käsittänyt mitä se oli, sillä hän ei ollut koskaan karaistussa elämässään itkenyt. — Mutta suuria kyyneleitä alkoi valua runsaasti hänen poskilleen, ja hänen syvästä rinnastaan kohosi nyyhkytyksiä.
Hän jatkoi nopeasti kalastustaan, aikaa hukkaamatta ja mitään sanomatta, ja molemmat toiset, jotka kuulivat sen, eivät olleet sitä huomaavinaan, sillä he pelkäsivät ärsyttää häntä, kun tiesivät ylpeäksi ja umpimieliseksi.
… Hänen käsityksensä mukaan, oli kuolema kaiken loppu…
Sattuihan niin, että hänkin kunnioituksesta yhtyi niihin rukouksiin, joita perheissä luettiin vainaajain puolesta, mutta hän ei uskonut sielun kuolemattomuutta.
Kun he merimiehet keskustelivat keskenään näistä asioista, niin he kaikki sanoivat samaa, lyhyesti ja varmasti niinkun ei kukaan olisi sitä epäillytkään. Mutta ei se kuitenkaan estänyt heitä epävarmasti pelkäämästä kummituksia, kammoksumasta hautuumaita, suuresti luottamasta pyhimyksiin ja niitten kuvien suojelukseen ja kunnioittamasta sitä siunattua maata, joka ympäröi kirkkoja.
Niin Yann puolestaan pelkäsi joutuvansa meren saaliiksi, ikäänkun se tekisi tyhjemmäksi kun muu kuolema, — ja se ajatus, että Sylvestre oli jäänyt kauaksi toiselle puolelle maapalloa, teki hänen surunsa epätoivoisemmaksi ja synkemmäksi.
Halveksien toisia, hän itki koettamatta sitä hillitä ja häpeämättä, ikäänkun hän olisi ollut yksinään.
… Hänen ympärillään, kirkastui avaruus vähitellen, vaikka kello oli tuskin kaksi, ja samalla se näytti laajenevan, käyvän äärettömämmäksi, syvenevän kauheasti. Päivän koittaessa, silmät aukenivat tavallista enemmän ja valpas mieli käsitti paremmin etäisyyden äärettömyyden; mutta näköpiirin rajat näyttivät yhä etenevän.
Se oli kalpeata valoa, mutta sitä lisääntyi; ja sitä näytti lisääntyvän sysäyksittäin, vähitellen; oli niinkun äärettömyyden taakse olisi pantu tulia palamaan, niinkun valkeitten lamppujen liekkiä olisi kohotettu vähitellen muodottomain, harmaitten pilvien takana; — kohotettu hitaasti, salaperäisen varovaisesti, ikäänkun olisi peljätty häiritä meren raskasta unta.
Taivaanrannan alapuolella oleva suuri, valkoinen lamppu oli aurinko, joka voimattomana kulutti aikaansa, ennenkun se läksi hitaalle, kylmälle kävelylleen, vesien yläpuolelle, alkamaan aamua…
Sinä aamuna ei missään näkynyt aamuruskoa, kaikki pysyi kalpeana ja synkkänä. Ja "Marian" kannella itki mies, suuri Yann…
Nämä jäykän veljen kyyneleet ja ympäröivän luonnon vielä suurempi surumielisyys olivat ainoa surujuhla, jota vietettiin tuntemattoman sankari paran kunniaksi, ja sitä vietettiin Islannin merellä, jossa hän oli elänyt puolen ikäänsä…
Kun oli täysi päivä, Yann pyyhki äkkiä silmänsä villamekkonsa hihalla eikä enää itkenyt. Se oli loppunut. Hän näytti täydellisesti kiintyneen kalastustyöhönsä, todellisten ja nykyisten asiain yksitoikkoiseen kulkuun, eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta.
Muuten saatiin kaloja runsaasti ja oli täysi työ siimoja hoitaissa.
Kalastajain ympärillä, äärettömässä avaruudessa tapahtui uusi muutos. Aamun suuri näytelmä oli loppunut, ei enää voinut nähdä niin tavattoman kauvaksi, etäisyys päinvastoin näytti alkavan lähestyä likemmäksi heitä. Miten meri äskettäin olikaan voinut näyttää niin äärettömän suurelta! Taivaanranta oli nyt aivan lähellä, tuntui melkein ahtaalta. Avaruus täyttyi keveistä verhoista, joita liehui ilmassa, toiset olivat höyryä keveämmät, toisten ripsuiset rajat luuli näkevänsä. Niitä laskeutui alas keveästi, ääneti, niinkun valkeata musliinia, joka ei mitään paina; mutta kun sitä laskeutui alas yhtäaikaa joka taholla, tuntuivat ne kumminkin kahlehtivan, painavan, kun näki niitten täyttävän sen ilman, jota piti hengittää.
Se oli ensimäinen elokuun sumu, joka syntyi. Muutamien minuttien perästä oli vaippa joka taholta yhtä tiheätä ja läpipääsemätöntä; "Marian" ympärillä ei voinut nähdä mitään muuta kun kalpeata kosteutta, johon valokin hälveni; ei edes laivan taklinkia voinut nähdä.
— Siinäpään on nyt taas sen sumun pahuus, miehet sanoivat.
He tunsivat vanhastaan hyvin tämän pääsemättömän seurakumppanin kalastuskauden loppupuoliskolta; mutta se ilmoitti myöskin Islannin vesillä olon kohta loppuvan, ajan lähestyvän, jolloin Bretagneen palataan.
Hienoina, välkkyvinä pisaroina asettui sumua heidän parroilleen, ja sai heidän ruskean ihonsa kiiltämään kosteudesta. Kun toinen katseli toista toisesta päästä venettä toiseen, näki vaan epäselvän haamun; jota vastoin läheisemmät esineet näkyivät tavallista selvemmin himmeässä kalpeassa valossa. He välttivät suu auki hengittämistä; sillä silloin tunkeutui kylmän ja kostean tunto aina rintaan saakka.
Samaan aikaan luonnistui kalastus yhä paremmin, he eivät enää ehtineet puhua, niin saatiin kalaa; joka hetki kuuli kannelle pudota läiskähtävän suuria kaloja, ne temmeltelivät hurjasti, piesten pyrstöllään kantta; joka paikassa oli meren vettä ja pieniä, hopean kiiltäviä suomuja, joita vaan roiski ylt'ympäri. Merimies, joka puhkasi niitten vatsat suurella puukollaan, haavoitti kiireissään sormiaan ja hänen punainen verensä sekaantui suolaveteen.