VIII.
Kalpeana elokuun iltana kirje, joka toi Yannille tiedon hänen veljensä kuolemasta, tuli perille "Mariaan", Islannin merellä; — se oli raskaan ja kovin väsyttävän päivän jälkeen, juuri kun hän oli menemäisillään syömään ja makaamaan. Unisin silmin luki hän kirjeen kurjassa kajuutassa, pienen lampun keltaisessa valossa, ja ensi hetkenä hänkin pysyi tunnottomana, hölmistyneenä, niinkun hän ei olisi oikein käsittänyt… Hän oli umpimielinen ja ylpeä kaikesta, mikä koski häntä itseään, ja hän kätki kirjeen poveensa, sinisen mekkonsa alle, niinkun merimiehillä on tapana tehdä, sanaakaan sanomatta.
Hän tunsi vain, ettei hänellä ollut kyllin rohkeutta, istuutua muitten kanssa keittoa syömään, ja viitsimättä edes selittää miksi, hän heittäytyi vuoteelleen ja nukkui samassa.
Kohta hän näki unta, että Sylvestre oli kuollut, ja että vietettiin hänen hautajaisiaan.
Keskiyön aikaan, — kun hän oli merimiehille omituisessa tilassa, että hän unessaankin tiesi ajan ja tunsi sen hetken lähestyvän, jolloin hänet herätettäisiin vahtivuorolleen, — hän vielä oli olevinaan näissä maahanpanijaisissa. Ja hän sanoi:
— Minä näen unta; hyväksi onneksi he tulevat kohta herättämään minua ja uni katoaa.
Mutta kun raskas käsi häntä kosketti ja ääni kuului sanovan: "Gaos! — nouse ylös, vaihetaan miehiä!" kuuli hän paperin kahisevan rinnallaan — kamala ääni, joka todisti, että Sylvestre todellakin oli kuollut. — Voi, niin kirje!… se onkin siis totta! — ja nyt se jo teki valtavamman, julmemman vaikutuksen, ja hän hypähti äkkiä ylös unestaan ja löi leveän otsansa kattopalkkiin.
Sitten hän pukeutui ja aukaisi luukun mennäkseen työhönsä, kalastamaan.