VII.
Kun Gaud illalla tuli häntä katsomaan, löysi hän hänet samassa asennossa, paljain päin, kädet rentoina, pää kiviseinän nojassa, väännellen suutaan ja valittaen "hii, hii, hii!" niinkun pieni lapsi, hän tuskin saattoi itkeä: kun isoäiti raukat tulevat liian vanhoiksi, niin ei heillä enää ole kyyneleitä kuivuneissa silmissään.
— Minun pojanpoikani on kuollut!
Ja hän heitti hänelle syliin kirjeet, paperit ja kunniarahan.
Gaud silmäili paperia nopeasti, se oli siis totta, ja hän lankesi polvilleen rukoilemaan.
He istuivat yhdessä, molemmat naiset, melkein ääneti, niin kauvan kun kesäkuun hämärää kesti, — ja se on pitkä Bretagnessa, Islannissa se ei lopu ollenkaan. Uunin takaa kuului onnea ennustavan sirkan kimakka soitto. Ja illan kellertävää valoa tulvaili ikkunasta Moanien mökkiin, joilta meri oli kaikki riistänyt, jotka nyt olivat sukupuuttoon kuolleet…
Viimein Gaud sanoi:
— Minä tulen, muori kulta, asumaan kanssanne, minä tuon vuoteeni, jonka he ovat minulle jättäneet, kanssani, minä teitä hoidan, ettei teidän tarvitse olla aivan yksinänne.
Hän suri Sylvestre ystäväänsä, mutta hänen suruunsa sekaantui vasten hänen tahtoansa toinen ajatus: — hän ajatteli sitä, joka oli kaukana kalastamassa.
Yannkin kohta saisi tietää, että Sylvestre oli kuollut; luovijain piti juuri näihin aikoihin lähteä matkaan. Surisiko hän edes häntä?… Luultavasti, sillä hän rakasti häntä… Ja keskellä omaa suruaan hän ajatteli paljon tätä asiaa; milloin hän vihoitteli hänelle hänen kovuutensa tähden, milloin heltyi, kun ajatteli, että heillä oli sama suru, joka ikäänkun lähestytti heitä toisiinsa; — sanalla sanoen, hän vaan ajatteli Yannia.