XVI.
Vielä oli kulunut muutamia synkkiä viikkoja, ja oltiin jo helmikuun ensi päivissä, ilma oli jo kaunista ja lauhkeata.
Yann oli käynyt isäntänsä luona, hakemassa osuuttaan viime kesän kalastukseen, hän sai 1500 markkaa, jotka hän perheensä tavan mukaan aikoi jättää äitinsä huostaan. Vuosi oli ollut hyvä ja hän palasi tyytyväisenä kotiin.
Lähellä Ploubazlanekia hän näki väentungoksen tien vieressä: vanha mummo viuhtoi kepillään ja hänen ympärillään oli meluavia poikia, jotka nauroivat… Se oli Moan mummo!… Hän, mummo parka, jota Sylvestre jumaloi; likaisena ja repaleissa, hänestä oli tullut vanha, tylstynyt akanrahjus, jommoisten ympärille ihmiset teillä kokoontuvat!… Se kävi Yanniin sanomattoman kipeästi.
Ploubazlanekin pojat olivat tappaneet mummon kissan, ja hän uhkasi heitä kepillään, vihan ja epätoivon vimmassa.
— Voi toki! jos hän, minun poika parkani olisi ollut täällä, niin ette olisi uskaltaneet, se on varma se, te sen ilkiöt!
Hän näytti langenneen, juostessaan heidän perästään lyödäkseen heitä; päähine oli vinossa, vaatteet aivan likaiset, ja he vielä sanoivat hänen olevan juovuksissa (niinkun joskus sattuu Bretagnessa muutamille vanhus raukoille, jotka ovat saaneet paljon kovaa kokea).
Yann tiesi, ettei se ollut totta, että hän oli kunnianarvoinen vanhus, joka ei koskaan juonut muuta kun vettä.
— Ettekö te häpeä? hän sanoi pojille, mahtavalla äänellään, vihastuneena hänkin.
Ja silmänräpäyksessä kaikki pojat pakenivat pois häpeissään ja hämillään, sillä pitkän Gaosin kanssa ei ollut leikkimistä.
Gaud, joka juuri palasi Paimpolista, tuoden muassaan työtä illaksi, oli nähnyt kaukaa ja tuntenut mummonsa keskellä joukkoa. Peljästyneenä hän tuli juosten saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut, mitä hänelle oli tehty, — ja kun hän näki kissan, ymmärsi hän, että he olivat sen tappaneet.
Hän katsoi avomielisillä silmillään Yanniin, joka ei katsonut poispäin; tällä kertaa he eivät ajatelleet paeta toisiaan, molemmat vain kävivät tulipunaisiksi, sekä Yann että Gaud, veri tulvaili samalla kertaa kummankin poskiin, he katselivat toisiaan vähän hämillään, kun olivat niin likellä toisiaan; mutta vihatta, melkein hellästi, sama sääliväisyyden ja avuliaisuuden tunne heitä yhdisti.
Jo kauvan aikaa olivat koululapset halunneet tappaa kuollutta kissa parkaa, kun se oli niin musta ja oli niin ruma, mutta se oli hyvä kissa, kun sitä katseli likempää, sillä oli hiljainen ja melkein lempeä katse. He olivat tappaneet sen kivittämällä ja toinen silmä oli puhki. Mummo parka höpisi uhkauksia ja meni kotiin päin aivan kiihtyneenä ja hoiperrellen, kantaen kuollutta kissaa hännästä.
Voi minun poika parkaani, poika parkaani… jos hän vielä olisi elossa, niin eivät olisi uskaltaneet tätä tehdä, eivätpä olisi!…
Kyyneleitä vierähteli kurttuisille kasvoille, ja hänen kätensä, joissa suuret siniset suonet näkyivät, vapisivat.
Gaud oli asettanut päähineen suunnilleen, ja koetti lohduttaa häntä hellillä sanoilla. Ja Yannia harmitti, jotta lapset saattoivat olla niin häjyjä. Saattoivat tehdä tämmöistä vanhalle naisparalle. Hänellekin oli kyyneleet tulla silmiin. — Mutta ei kissan tähden, tietysti, sillä nuoret, kovat miehet, semmoiset kun Yann, voivat mielellään leikkiä eläinten kanssa, mutta eivät he niitä sääli; mutta hänen sydäntänsä vihloi, kun hän astui vanhan, uudestaan lapseksi tulleen mummon perästä, joka kantoi kuollutta kissaansa hännästä. Hän ajatteli Sylvestreä, joka oli muoria niin suuresti rakastanut, kuinka kauheasti hän olisi surrut, jos hän olisi aavistanut, että hänen mummonsa näin päättäisi päivänsä pilkattuna ja kurjana.
Gaud pyyteli anteeksi niinkun se, jonka oli vastattava hänen puvustaan.
— Hän on varmaankin langennut, kun on niin likainen, hän sanoi hiljaa, hänen pukunsa ei ole uusi, se on totta, sillä me emme ole rikkaita, herra Yann; mutta minä sitä rakentelin vasta eilen, minä olen varma siitä, että kun minä tänä aamuna läksin, hän oli siististi puettu.
Yann katseli häntä pitkään; tämä pieni yksinkertainen selitys kenties liikutti häntä enemmän kun valituimmat lauseet tai nuhteet ja kyyneleet. He astuivat edelleen vieretysten Moanien mökkiin päin. — Hän tiesi, että Gaud aina oli ollut kaunis, kauniimpi kun kukaan muu, mutta hän näytti hänen mielestään vieläkin kauniimmalta, sen jälkeen kun hän oli tullut köyhäksi ja saanut suruja. Hänen kasvonsa olivat käyneet totisemmiksi, hänen pellavan harmaat silmänsä olivat tulleet ujommiksi, mutta näyttivät kuitenkin tunkevan syvemmälle, sielun pohjaan saakka. Hänen vartalonsa oli myöskin täydelleen kehittynyt. Hän täytti kohta kaksikymmentä kolme vuotta, hän oli kauneutensa kukoistusiässä.
Ja sitten oli hän nyt kalastajan tytön puvussa, mustassa puvussa ei ollut liikoja koristuksia ja päähine oli aivan yksinkertainen. Ei voinut sanoa, mistä se tuli, että hän vieläkin näytti hienolta neidiltä, se oli jotain hänen olennossaan, jotain tiedotonta, josta häntä ei voinut moittia; kenties hänen liivinsä, jotka vieläkin vanhan tavan mukaan olivat enemmän ruumiin mukaisia kun muitten, ilmaisivat selvemmin rinnan ja hartiain pyörevyyden… Mutta ei, pikemmin se asusti hänen tyynessä äänessään ja hänen katseessaan.