XVII.
Nähtävästi hän aikoi seurata heitä ehkäpä kotiin saakka.
He kulkivat kaikki kolme yhdessä eteenpäin, ikäänkun olisivat kissan hautajaisia pitäneet, melkein näytti vähän naurettavalta, kun näki heidän kulkevan kun juhlasaatossa: ihmiset naurahtivat ovissaan heille. Vanha Yvonne keskessä kantaen kissaa; Gaud oikealla puolella, hämillään ja vielä tulipunaisena; suuri Yann vasemmalla, pää pystyssä ja miettivän näköisenä.
Sillä välin oli mummo parka tyyntynyt matkalla melkein äkkiä, hän oli itsestään järjestänyt pukuaan ja mitään sanomatta hän alkoi salaa tarkastaa heitä kumpaakin, ja hänen katseensakin oli taas käynyt selväksi.
Eikä Gaudkaan puhunut mitään, sillä hän pelkäsi antavansa Yannille siten aihetta sanoa jäähyväiset. Hän olisi ainaiseksi tahtonut muistissaan säilyttää sitä lempeätä katsetta, jonka hän oli Yannilta saanut, hän olisi tahtonut ummessa silmin, jotta ei enää näkisi mitään muuta, astua hänen rinnallaan kauvaksi pois, haaveksien vain, eikä niin pian tulla heidän tyhjään, synkkään kotiinsa, jossa kaikki oli katoavaa.
Ovella syntyi tuommoinen epäilyn hetki, jolloin sydän tuntuu herkeävän sykkimästä. Mummo astui sisään taakseen katsomatta, sitten Gaud epäröiden, ja viimeiseksi myöskin Yann astui sisään…
Yann oli ensikertaa heillä, erityisettä syyttä nähtävästi, mitähän hän tahtoi? — Kynnyksen yli astuessaan, liikutti hän kädellään lakkiaan, ja huomattuaan Sylvestren muotokuvan, jota mustista helmistä tehty hautajaisseppele ympäröi, lähestyi hän sitä hitaasti niinkun hautaa.
Gaud seisoi pystyssä, kädet pöydän nojassa. Yann alkoi katsella ympärilleen, ja Gaud seurasi häntä silmillään, kun hän ääneti tarkasteli heidän köyhyyttään. Ja köyhä se olikin, vaikka siivo, näitten armottomain asunto, jotka olivat yhteen yhtyneet. Kenties Yann vähän sääliä tunsi, kun näki hänet kurjassa, kovasta graniitista tehdyssä, olkikatolla varustetussa hökkelissä. Entisestä rikkaudesta ei ollut muuta kun valkea vuode, herrasneidin kaunis vuode jäljellä, ja tahtomattaan Yannin silmät palasivat siihen…
Hän ei sanonut mitään… Miksi ei hän mennyt pois?… Vanha muori, joka valoisina hetkinään vielä oli niin älykäs, ei näyttänyt pitävän lukua hänestä. Ja he seisoivat molemmat vastatusten, äänettöminä ja levottomina, ja lopulta he katselivat toisiaan ikäänkun ratkaisevaa vastausta odottaen. Mutta aika kului ja joka mennyt hetki näytti tekevän äänettömyyden raskaammaksi. Ja he katselivat toisiaan yhä syvemmälle, ikäänkun juhlallisesti odottaen jotain uskomatonta, joka viipyi. — —
— Gaud, Yann kysyi vakavasti, puoliääneen, jos te vieläkin tahdotte…
Mitä hän aikoi sanoa?… Hän oli nähtävästi tehnyt suuren päätöksen, jyrkän, niinkun hänen tapansa oli, ja tehnyt sen äkkiä, ja se tuskin uskalsi pukeutua sanojen muotoon…
— Jos te vieläkin tahdotte… Kalastus on onnistunut hyvin tänä vuonna, ja minulla on vähän rahoja hallussani…
Jos hän vieläkin tahtoi!… Mitä hän tarkotti? Oliko hän kuullut oikein? Hän oli menehtyä sen sanomattoman seikan tähden, mitä hän luuli hänen tarkottavan.
Ja vanha Yvonne jännitti sopessaan korviaan, tuntien onnen lähestyvän.
— Me voisimme mennä naimisiin, neiti Gaud, jos te vieläkin tahtoisitte.
Ja sitten hän odotti vastausta, jota ei tullutkaan… Mikä sitten lie estänyt Gaudia myöntäen vastaamasta? Yann hämmästyi, häntä pelotti, ja Gaud huomasi sen. Hän nojautui kahden käden pöytää vasten, hän oli tullut aivan kalpeaksi, silmät himmenivät, eikä hän saanut sanaa suustaan: hän näytti kauniilta kuolevalta.
— No mutta Gaud, vastaa toki! sanoi vanha mummo, joka oli noussut ylös ja tullut heidän luoksensa. Nähkääs, herra Yann, hän on niin hämmästynyt, täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän vaan saapi mietityksi vähän, niin hän vastaa heti… Istukaa, herra Yann ja juokaa lasi siiteriä meidän kanssamme!
Mutta Gaudista ei ollut vastaajaa, hän ei saanut sanaa suustaan, kiihkoissaan. Se oli siis totta, Yann olikin hyvä, hänellä olikin sydän. Hän näki siis edessään oikean Yannin, jommoiseksi hän oli häntä aina itsekseen ajatellut, huolimatta hänen kovuudestaan, hänen jyrkästä kiellostaan, kaikesta. Yann oli kauvan häntä halveksinut, mutta nyt hän kosi häntä, — nyt kun hän oli köyhä. Epäilemättä kai hänellä siihen joku syy oli ollut, jonka Gaud vastaisuudessa saisi tietää; mutta tällä hetkellä hän ei aikonut vaatia häneltä tiliä, eikä moittia häntä kahden vuoden suruista. Mutta se olikin unohduksissa, sen oli silmänräpäyksessä pyyhkinyt kauvaksi pois suloinen tuulenpuuska, joka kohtasi hänen elämätään. Gaud pysyi vieläkin ääneti, mutta ilmaisi ihastuksensa kosteilla silmillään, joilla hän katseli niin syvästi, ja kyyneltulva alkoi virtailla hänen poskilleen.
— Niin Jumala teitä siunatkoon, lapsukaiset, mummo sanoi, ja minä Häntä kiitän, sillä minä iloitsen, että olen elänyt näin vanhaksi, saadakseni nähdä tämän, ennenkun kuolen.
He seisoivat vielä siinä vastatusten, käsitysten, eivätkä löytäneet mitä sanoa toisilleen; he eivät tienneet ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut kyllin suloinen, ainoatakaan lausetta, joka olisi merkitykseltään ollut sopiva, joka olisi näyttänyt kyllin arvokkaalta katkaisemaan heidän suloista äänettömyyttään.
— Suudelkaa toisianne edes, lapsi kullat… Mutta eiväthän ne puhu mitään!… Herranen aika minkälaisia lapsukaisia minulla tuossa on!… No Gaud, tyttöseni, sano hänelle jotain… Minun aikanani oli muistaakseni tapana suudella toisiaan, kun tultiin kihloihin…
Yann otti hatun päästään pois, oudon kunnioituksen tunteen valtaamana, ennenkun hän kumartui suutelemaan Gaudia — ja hänestä tuntui siltä, kun se olisi ollut ensimäinen todellinen suudelma, jonka hän antoi eläissään.
Gaud suuteli myös Yannia, painaen sydämmellisesti raikkaat huulensa sulhasensa meren rusentamille poskille. Uunin takana sirkka heille lauloi onnea, ja se arvasi oikein tällä kertaa. Ja Sylvestre paran kuva näytti hymyilevän mustan seppeleensä keskeltä. Ja kaikki näytti äkkiä virkistyneen ja nuortuneen synkässä mökissä. Viehättävä sulosointu täytti hiljaisuuden: talven kalpea hämäräkin, jota ikkunan kautta tuli sisään, oli muuttunut kauniiksi, lumoavaksi valoksi…
— Niin sitten kun Yann palaa Islannista kai menette naimisiin, lapsi kullat!
Gaud katsoi alas. Islanti, "Leopoldine", — se oli totta, hän oli jo unohuttanut nämä kauheat esteet. — Islannista palattua!… voi kuinka kauvan vielä piti odottaa, kokonainen, pelonalainen kesä!
Ja Yann polki levottomasti maata jalallaan, hänestäkin se näytti liian pitkältä, ja hän laski nopeasti itsekseen, eikö kiirehtimällä vielä ehtisi viettää häitä ennen lähtöä: niin monta päivää tarvittaisiin paperien kuntoon saamiseen, niin monta päivää kirkossa kuuluttamiseen; aivan oikein, sen mukaan voisivat häät olla kuun 20-25 päivänä, ja sitten heillä vielä olisi kokonainen pitkä viikko yhdessä olla.
— Joka tapauksessa minä aluksi riennän ilmoittamaan sitä minun isälleni, hän sanoi, semmoista kiirettä pitäen, niinkun joka minutti heidän elämätään nyt olisi ollut mitattu ja kallisarvoinen.