IX.
Salakari.
Grönros oli puhunut totta. Paroni oli kokonaan muuttunut. Hän oli alkanut koettaa orjina palwelewia ihmisiä tuolla Laatokan rantaseuduissa saada tuntemaan heidän wapauttansa, joka Suomen lain mukaan tuli jokaiselle maan asukkaalle. Saatua tiedon neiti Olgan ja Simpsan keskuudesta, hän näytti osoittawan suosiota myös Simpsaa kohti. Hän sai päällikön kautta waikutetuksi, että Simpsan toimeksi annettiin palkata nuoria miehiä entisten orjain seasta sotamiehiksi Suomen äsken asetettuihin jääkäripataljoniin, näyttääkseen sekä entisille orjille että niiden isännille, ett'ei orjuutta enää maassa ollut. Hänen suosionsa ei seisattunut siihen. Hän tuli eräänä aamuna äkki arwaamatta Iiwanan kotiin, kätteli siellä jokaista ja toiwotti sydämmellisesti onnea nuorille kihlatuille.—"Mikä onnellinen ihminen sinä olet Iiwana'" sanoi hän. "Soisin olla sellainen isä kuin sinä, waan minulle ei ole suotu lapsia. Tulewa nuori wäwynne on pataljonan sukkelimpia miehiä, hän saattaa wielä tulla upseriksi. Waan näettekö mitenkä jo wähällä olin tulla petetyksi? Minä olen ihan wiaton siihen, mikä on tapahtunut, waan minun sijassani on waikea tuntea asioita muuten kuin toisen silmän ja suun kautta. Ihmiset owat petollisia. Maksaisin kultaa, jos saisin ympärilleni sellaisia miehiä kuin sinä, Iiwana, ja eräät muut, jotka perin pohjin tunnen."
—"Te osoitatte minulle liian kunnian, paroni! Minä olen mitätön ihminen; teidän walistunut tahtonne se yksin woi minua johonkin käyttää."
—"Ei niin, hywä Iiwana! Se on wäärin niin halwentaa itseänsä. Te olette sowelias jokaiseen toimeen, ja minä arwelen sen teille näyttää, ja jos tulewa wäwynne kerran tahtoo jättää sota=aseet ja kääntyä rauhallisiin toimiin, olen warma, ett'ei teillä ole syytä hänestäkään häwetä. Wai kuinka arwelette, nuori mies?"
—"Minäkö?" wastasi Simpsa kumartuen. "Minä en ole ansainnut wielä mitään."
—"Te olette ansainneet paljon, enemmän kuin kullalla woi ostaa, silloin kuin olette ansainneet sellaisen towerin. Uskokaa, suurin ansio maailmassa auttaa wähän. Parailla lahjoilla saatte olla ikänne patalakkina, jos ei teillä ole apua naisista. Woitte kantaa ikänne kiwäriä, woitte hakata kuolijaksi puolen maailmaa, pääsemättä paikaltanne, waan yksi ainoa ihana olento, paljon wähemminkin kuin teidän, woi teidät sysätä suorastaan korpralista kenraliksi."
Paroni wiskasi salaisen silmäyksen Olgaan päin, mutta tämä ei sitä enää nähnyt, sillä hän pakeni juuri silloin toiseen huoneesen. Paronin puhe silloin seisattui, ja annettua eräitä neuwoja Iiwanalle ja erittäin Simpsalle, hän kätteli molempia ja meni.
Perheen jäätyä jälleen yksinään Simpsan kanssa, Iiwana lausui:
—"En tiedä mikä onni on tullut talooni, siitä ajasta kuin tulin paronin palwelukseen. Kaikki menee paremmin kuin woin aawistaa. Pari wuotta sitten olin wanha palwelija, sen perästä olen yhä nousnut, enkä tiedä enää millaisena miehenä saatan kuolla. Nimismiehen wirka on minulla jo kuin kädessä, ja se ei seisatu warmaan wielä siihen, jos paroni pysyy täällä. Mitä sanotte sellaisesta miehestä?"
—"Minä pelkään häntä kuin kuolemaa, uskokaa, isä, minä wapisen joka kerta kuin hänet näen", sanoi Olga huoaten.
—"Sinä olet hywin lapsellinen, Olga. Sellaista miestä ei ole toista
Suomessa."
—"Woitte sanoa minua yhtä lapselliseksi kuin Olgaa", sanoi Simpsa;
"Minäkin pelkään häntä—"
—"Sinäkin" sanoi Iiwana. "Luulen teidän molempain näkewän kummituksia keskellä päiwää. Hän ei ole koskaan ollut minulle suosiollisempi kuin nyt."
—"Sen pahemmin häntä pelkään", sanoi Olga.
—"Kuulkaa, lapset, se onneton tapaus woi kääntyä meille suurimmaksi onneksi. Sentähden minä en koskaan epäile täyttäessäni hänen käskyjänsä, olkoot ne waikka kuin hurjia, ne kääntywät kuitenkin meille wihdoin onneksi. Käskeköön hän minua tuleen, minä olen walmis. Mutta olkaa, minulle tuli hywä ajatus päähäni. Tänään olen niin iloinen, että woin tehdä kaikkea, luulen tämän olewan oikean onnenpäiwän. Koko maailma näyttää olewan minulle tarjona. Woisin antaa teidät wihkiä tänä=iltana ja nähdä teidät onnellisina."
—"Tänä iltana?" huusiwat Olga ja Simpsa yhtaikaa.
—"Niin, ihan tänä iltana, sillä ehkä jo huomenna sinun, Simpsa, täytyy matkata pois. Siis, lapset, parasta on tänä iltana."
—"Minä en toiwo mitään parempaa", sanoi Simpsa puristaen Olgaa syliinsä.
—"Se on totinen tosi, ett'en häissänne koskaan woi olla iloisempana kuin tänä iltana. Kutsumme waan papin ja monjaita ystäwiämme."
Molemmat nuoret syleiliwät Iiwanaa ja sitte toisiansa. Waan Olga huokasi sywästi, ja hänen silmiinsä tuli kyyneliä.
—"Waan sinä et ole oikein iloinen, Olga", sanoi Simpsa, häntä suudellen. "Onhan kaikki mennyt paremmin kuin osasimme toiwoa. Tänä iltana olemme yhdistetyt, emmekä tarwitse nyt mitään pelätä."
—"Sen kaiken näen minäkin, waan en tiedä mikä se on, joka minua pian wapisuttaa. Minusta tuntuu kuin joku hirweä onnettomuus olisi tulossa", sanoi Olga huokaillen.
—"Ja minä en näe yhtään syytä pelkoon", sanoi Simpsa. "Katso, aurinko paistaa heleästi, sen walossa ei menesty mitkään kawaluuden juonet. Kun ilta pimenee, silloin meitä ei woi mikään ihmis=woima enää eroittaa. Ja uskotko, Olga, kun onni kerran on suotuisa, niin se wie yhä eteenpäin kuin hywä purjetuuli laiwaa."
—"Mutta laiwa saattaa tarttua salaiselle karille ja niihin musertua."
—"Sen se saattaa tehdä, waan silloin kuin matka on tuntematon. Jos sen sijaan jo olemme lähellä satamaa, ja waaralliset karit owat meiltä kaikki jo ohitse."
Iiwana oli sill'aikaa warustainut menemään ulos. Silloin awautui owi, ja eräs polisipalwelija, Iiwanan wirkakumppani, astui huoneesen. Tällainen tapaus oli aiwan tawallinen, mutta kummallista, nyt wapsahti jokainen, yksin Iiwanakin, joka ei saanut sanaa suustansa, tulijan lyhyesti terwehtäissä.
Polisi katsahti ympärilleen silmillä, joissa kylmä wirallinen tärkeys näytti tahtowan tulla jokaisen huomioon. Sitte hän wetäsi poweltaan suuren wirallisen kirjeen, suljetun wirkasinetillä, jossa näkyi keisarillinen waakuna ja sen yli risti.
Iiwanan muoto kirkastui yht'äkkiä. "Se on waltuuskirja uuteen wirkaani", sanoi hän ja tunsi rintansa lämpenewän. Hän tempasi polisin ojentaman kirjeen, awasi sen ja luki seuraawat sanat:
—"Pyhän Synodin ja Korkean Konssistorin käskystä: Oikeauskoisten Simpsan ja Olgan wälillä aiottu awioliitto on kielletty ja tällä ratkaistu, koska mainitut henkilöt owat näytetyt olewan keskenään sukulaiset."
—"Sukulaiset!" parkasi Olga surkealla äänellä.
—"Sukulaiset! mahdotonta!" kiljasi Simpsa. "Siinä on erheys, joka on helposti näytetty toteen."
Olga, jolla kyyneleet jo oliwat silmissä, alkoi wähän lewottua.
—"Waan jos olette yhtenä seisneet jossakin lapsen kummina?" muistutti Iiwana. "Sellainen tekee kreikanuskoiset sukulaisiksi ja estää heidän wälillään naimisen."
Olga muisti wasta nyt, että kerran ollessaan Kulakowin luona hän ensi päiwinä, ja tuskin wielä sitä ennen nähtyä nuorta orjapalwelijaa, joka oli annettu hänelle passariksi, oli tämän, hänen nyt rakkaan Simpsansa, kanssa seisonut kummina talonpojan lapselle, minkä Wenäjän pappi kastoi Kulakowin howissa. Hän muisti nyt, ett'ei sellaista estettä woitu millään poistaa, että hän sen kautta oli ikuisesti eroitettu Simpsasta. Hän tunsi päässänsä menewän ympäri, hän puristausi wielä Simpsaan kiinni, mutta yht'äkkiä hänen kätensä herwahtiwat, ja hän putosi maahan ennenkuin Simpsa ehti häntä käsillään tueta.
Simpsakin tunsi wasta nyt koko onnettomuutensa suuruuden, hänen joka jäsenensä wapisi, ja hänellä oli tuskin woimia nostaa pyörtynyttä Olgaa lattialta ja asettaa hänet sohwalle, jossa oliwat istuneet. Maailma mustettui hänen silmissään, hän ei nähnyt enää muuta kuin tuon wieressään pyörtyneen neiden. Hänen silmänsä oliwat seisattuneet Olgan waalenneesen muotoon, hänen kyyneleensä tippuiwat siihen palawina, ja hän puristi wielä wiimeisen kerran syliinsä raskaasti henkiwän Olgan, joka awasi nyt jälleen epätoiwosta pian sammuneet silmänsä. Heidän katseensa paloiwat wielä kerran yhteen, ja Simpsa painoi silloin hänen waaleille huulillensa palawan suutelun—oliko se heidän wiimeinen—?
Iiwana ja hänen waimonsa kiiruhtiwat tyttärensä luo.
—"Lapset", sanoi Iiwana pian kyyneleet silmissä. "Synti on kuitenkin synti! Jumala on sen niin tahtonut!"
Simpsa oli puristanut Olgan syliinsä. Olgan herwahtaneet kädet oliwat kiertyneet Simpsan kaulan ympäri. Nyt heidän täytyi erota. Simpsa ryöstäysi yht'äkkiä irti ja juoksi oween. Olga parkasi, sydäntä särkewällä kuolewalla äänellä ja lankesi herwotonna äitinsä syliin.