ARVIOINTEJA
Ilmarinen 15.12.1877, nro 98
—Östra Finland'ista on nykyisin ollut luettavana arvostelu kansanvalistusseuran viimeksi julkaisemasta kirjasta: »Elämäni, perhe-elämällinen kertomus. Kirjoittanut P. Päivärinta.» Tämä arvostelu on vähän omituista laatua. Ö. F. päättää, että tuo vanha talonpoika, joka tässä kirjassa kertoo meille elämäkertansa, on vaan kirjan tekijän sepittämä mielikuvitus, jota hän käyttää välikappaleena yleisten siveysohjeiden ja neuvojen lukijoittensa mieleen teroittamista varten. Kaikkialla tässä kirjassa, sanoo Ö. F., väijyy joku liian vähä salattu tarkoitus, mutta joka kuitenkin vaikuttaa, ett'ei meissä voi syntyä todellista myötätuntoisuutta sitä henkilöä kohtaan, joka on tehty sen kannattajaksi ja josta seuraa, ett'emme oikein saata uskoa hänen hyveitään eikä hänen paheitaan. Ne opetukset, joita vanha talonpoika niin runsain määrin jakelee, ovat tosin, Ö. F. mielestä, kaikki hyödylliset ja oikeat, jonkatähden »toivottava olisi, että asianomaiset (!) tarkkaisivat ja seuraisivat niitä», mutta tilan ahtauteen katsoen olisi vähempikin määrä jo riittänyt. Muutamassa kohden on kirjan tekijä liian käsintunnettavasti auttanut vanhaa talonpoikaa hänen elämäkertansa sepittämisessä. Ö. F. päättää nimittäin, ett'ei mokomalla talonpojalla kuin tässä puheena olevalla voi olla sitä tietoa suomalaisen sanomakirjallisuuden tehkeämisestä, jonka kirjan tekijä hänelle omantaa siv. 34-36, missä hän puhuu sekä »Maanmiehen Ystävästä», »Turun Viikko-Sanomista» ja »Oulun Viikko-Sanomista», että »Suomettaresta» ja »Mehiläisestä». Ja tykkänään perätöntä (minst sagt obefogadt) on antaa hänen käyttää niin ajatuksellisia (abstrakta) lausetapoja kuin »kansallishengen alkava aamukoitto», »elämän meri», »Suomen kansan muinaisuus ja sen historian pohja».
Näin arvostelee Ö. F. siinä viattomassa uskossa, että kirjan tekijä ja vanha talonpoika ovat eri henkilöt. Mutta nyt sattuu kirjan tekijä olemaan suora Suomen talonpoika Pohjanmaalta, joka tässä kertoo meille oman elämänsä vaiheet. Tuo vanha talonpoika ei ole mikään välikappale kirjan tekijän kädessä, vaan hän on kirjan tekijä itse. Näin ollen raukee Ö. F. päätelmät tyhjiin. Tässä astuu suomalainen talonpoika eteemme ja osoittaa tuntevansa sanomakirjallisuuden historian maassamme, osoittaa että hän voi ei ainoastaan puhua »kansallishengen alkavasta aamukoitosta»,—jonka Ö. F. pitää käsintunnettavana mahdottomuutena,—vaan että hän jo saman koitteen valossa on astunut monta askeletta kansallissivistyksemme vasta raivattua uraa. Ja hänen vertaisia talonpoikia ei enää lueta yksittäin vaan sadoittain rakkaassa isänmaassamme, sen voimme Ö. F:lle vakuttaa ja sen tietää kukin, joka vähänkään on ollut sivistyneiden suomalaisten talonpoikain parissa. Eikä sen pitäisi ketään ihmestyttämän, että suomalainen talonpoika on oppinut käyttämään sellaisia ajatuksellisia lausetapoja kuin »elämän meri» j.n.e. joita hän jo seitsemän sataa vuotta on kuullut saarnastuoleistaan lausuttavan. Ja jos hän voi puhua Suomen muinaisuudesta ja sen historiasta, niin se vaan todistaa, että kansallinen herätys on tunkenut syvemmälle kuin ne uskovat, jotka tahtovat pitää kansallisrientojamme jonakin puoluekiihkon synnyttämänä kasvinhuone istukkaana.
Savonlinna 29.12.1877, nro 52
Östra Finland on tästä pienestä teoksesta, joka 63 sivun suuruisena on ilmestynyt kansanvalistusseuran kustannuksella 13:tena osana, antanut arvostelunsa. Saattaisi siis näyttää tarpeettomalta puhua kirjaisesta vielä ja sitä vähemmän järkinään toiseen suntaan, kuin tämä oppinut lehti on katsonut tarpeelliseksi tehdä.
Vaan kullakin on oma katsantotapansa. Päävika, josta Ö. F. kirjaa moittii, on, jos olemme arvostelua oikein ymmärtäneet, että tuo vanha talonpoika elämänvaiheitaan muistellessa tulee myös mainitsemaan »kansallishengen alkavasta aamukoitosta» kuin myös »suomen kansan muinaisuudesta ja sen historian perustuksesta» samoin kuin siitä, että kertoja (talonpoika) näyttää olevan liian tutustunut muinaiseen suomalaiseen sanomakirjallisuuteen.
Ö. F:n toimittaja, joka luultavasti ei paljon ole ollut Suomen kansan parissa eikä myöskään tutustunut tämän omituisiin elämäntarpeihin, ei myöskään toisin voi puhua. Vaan kuka vähänkin tuntee näitä, täytyy välttämättä myöntää, että suomalainen talonpoika, joka vähänkin on tarkastanut kirjassa mainittua vanhaa sanomalehti-kirjallisuutta, ja jolla on ollut varaa sitä hankkia, sekä tuntee yhden että toisen nyt mainitusta pyrinnöstä henkisen elämän alalla. Puhuttelepas ymmärtävätä talonpoikaa, niin kyllä hän tuntee, samoin kuin vanha kertoja sekä »Maamiehen Ystävän» että »T. Viikko Sanomien» ja »Suomettaren» yhtä hyvin kuin »Mehiläisen». Ei hän myöskään ole vallan tiedoton »kansallishengen alkavasta aamukoitosta» yhtä vähän kuin »suomen kansan muinaisuudesta ja sen historian perustuksesta».
Tämänpä vuoksi on varma luulomme, että herra Päivärinnan kirja »Elämäni» otetaan ilolla suomalaisissa perheissä vastaan. Ainakin me olemme sen halulla lukeneet. Saattaa olla, että puuttuva sivistys ja riittämätön esteetillinen aisti estävät meitä huomaamasta liian suuria virhepuolia siinä; vaan ainakin on varma, että suomalainen sen hyvin mielellään lukee ei ainoastaan yhden, vaan useammankin kerran. Sen opetukset ovat liiankin tärkeät ja hyvät, että voitaisiin ne oppia yhden kerran läpilukemalla. Tosin itse kertovan talonpojan luonne ei anna lukialle selvää kuvaa, vaan hyvä ylimalkainen vaikutus kuitenkin on, eikä se jätä luullaksemme konsaan, jolle se on ai'ottu, mitään pahaa, mutta hyvän ja miellyttävän vaikutuksen.
Olemme liian heikot arvostelemaan kirjaista muutoin. Vaan mitä on edellä sanottu, sen luulemme, että useammat suomalaiset lukiat, jotka oikein käsittävät nuo omituiset sanamuodot, myöntävät. Senpä vuoksi rohkenemmekin kirjalle toivottaa niin laveata leviämistä kuin mahdollista.
[Yrjö Koskinen]
Kaiku 13/1878
»Elämäni; perhe-elämällinen kertomus» on erään pienen kirjasen nimi, jonka kansanvalistusseura on hiljakkoin jäsenilleen jakellut.
Seura on täten kiitettävällä tavalla lisännyt ansioitaan halpahintaisesta ja kelvollisesta kirjallisuudesta kansaa varten. Sillä varma on että harvaa kirjaa on yhtä hyvin halvin työmies kuin korkeasti oppinut maisteri lukeva suuremmalla mielihyvällä kuin tätä perhe-elämällistä kertomusta. »Elämäni» on kansantajuisista kirjoista etevimpiä sekä kielensä puolesta, joka on raikasta puhdasta Suomea, talonpoikaiskieltä niin sanoaksemme, että myös sisältönsä puolesta; siinä kuvaillaan suomalaisen elämänvaiheita pienestä pojasta miehen täyteen ikään asti. Hyvinkin moni kansalainen saa, tätä kirjaa lukiessaan, sanoa: tämä kertomuksen kohta koskee minua itseäni; omiahan vaiheitani tässä kerrotaankin! Kirja ei ole minkään kirjoista oppinsa saaneen miehen tekemä, joka on koettanut ikäänkuin asettua alhaisen kansan tilaan, sitä kuvataksensa. Semmoinen yritys ei oppineelta herralta menestyisikään. Kertomus olisi miettimällä tehtävä, se ei tulisi luontevasti, vaan konstikkaasti, ja siinä aina nähtäisiin syntyperänsä jälkiä. Ei: elämäänsä, omaa elämäänsä on kertonut talonpoikaisesta perheestä, alhaisesta säädystä lähtenyt mies, joka nähtävästi itse on kokenut kaiken sen minkä kertoo, ja joka kertoo kokemansa pienet kuin isotkin seikat, jättämättä mitään pois, joka todellisesti hänen tai hänen vertaistensa, se on kansan elämään kuuluu, ja lisäämättä mitään, joka kansalle olisi peräti vierasta ja jota se ei voisi omaksensa tunnustaa. »Elämäni» on sen vuoksi ikäänkuin kirja semmoinen, jonka kansa on itsestään luonut omalle itselleen huviksi ja opiksi. Se on peili, jonka kansan mies on tehnyt siksi että muut kansan miehet eli kansa kokonaisuudessaan näkisi siinä kuvansa. Ei kuitenkaan näitä sanojamme pidä niin ymmärtää, että kirjan tekijä olisi kirjoittaessaan tiedollansa pitänyt muka sitä tarkoitusta nimen-omaan silmämääränään, että kuvailisi kansan elämää. Ei, hän on lähimmäisenä, ehkä ainoanakin tarkoituksenaan pitänyt ainoastaan oman vaiherikkaan elämänsä kertomisen; ja sen tehtävänsä on hän suorittanut vilpittömästi, koristelematta ja peittelemättä. Hän ei ole jättänyt vikojaan ja erehdyksiään soihmaamatta, samalla kertaa kuin hän ei ujostele omaa itseään kiitellessä, kun käytöksensä oli rehellinen ja todellakin kiitosta ansaitsi. Elämänsä kertova suomalainen on yhtä suora, hyviä ja pahoja puoliaan tunnustaessaan, kuin aikanaan kirkkoisä Augustinus eli ranskalainen Rousseau, kirjoittaessansa »Tunnustuksiaan» (Confessiones), joilla mailmalle ilmaisivat sydämmensä tunteet ja himot, tahtomatta lähimmäisilleen ja Jumalalleen salata niin mitään.— Kertomus tekee lukijaan sen vaikutuksen, että se tosielämästä on otettu ja tositapauksiin nojaantuu. Sen vaikutuksen vahvistaa usenkin yksityiskohtiin vievä, vähäpätöisimpiä asioita muistava kertomatapa niin että lukija saa täydellisen kokonaiskäsitteen jostakin tärkeästä elämänkäänteestä. Niin esimerkiksi on varsin viehättävä se kohta kun kertoja alkoi oman talon hankkimisen.
»Nyt ei muuta kuin otin kirveen ja piilun käteeni ja läksin salvamaan. Se ei ollut helppoa työtä yksin tehdä, vaan vaimoni kävi, salvoksen korkeammalle tultua, nostamassa hirsiä päälle minun kanssani. Jokaisen puun painin omalla kädelläni kiini siihin rakennukseen, ja Erkin päivän aikana oli minulla korskaräystinten kanssa tehty rakennus, kookkaan tuvan ja kahden kammarin kanssa, veistetty päältä ja sisältä, vesikatosta; myös oli nikkarivärkki, kattolaudat ja lattialankut, sahattuna, jossa pidin kumppania välivelkasilla.»
Kuinka sitte ruvettiin peltoa viljelemään, ruista tekemään y.m. jylhän korven yksinäisyyteen, se kaikki on tarkasti kirjaan pantu, isommat seikat ja pienetkin. Luulisi kirjan tekijän, tätä kirjoessaan, muistossa pitäneen Robinson Crusoen päiväkirjaa, kun tämä haaksirikkoon joutunut mies yksinäisellä saarellaan rupee maata viljelemään. Kertomus on samalla tapaa tarkka ja yksityiskohtiin kajoova.—Useinkin kohoo kertomus runolliseksi. Olkoon ainoastaan seuraava ote siihen arvostelumme todistuksena.
»Aina muistan erään illan, kun eukkoineni seisoin, kumpikin väsyneenä ja uupuneena päivän työstä ja ponnistuksesta, oman huoneemme sisupuolella, josta nyt jo oli ulkona raivaavan myrskyn ja sateen suojaa. Voi kuinka se tuntui hyvältä, kun oli toivossa saada oma huone, jossa sai elää ja olla, kenenkään nurisematta, aivan oman mielensä jälkeen. Siinä seisoimme kauvan aikaa seinän nojalla, ja sydämessämme tuntui semmoinen onni, etten luule sen isompaa onnellisuutta olleen yhdelläkään kuoleman-alaisella.—»Milloinkahan luulet pääsevämme tänne asumaan?» kysyi eukkoni.—»Viikon päästä», arvelin minä, ja viikon päästä sinne tultiinkin asumaan, vaikka en ennättänyt saada lattiaakaan aivan valmiiksi. Voi kuinka nyt tuntui hyvältä, kun pääsi omiin huoneisiin, jotka olivat niin iloiset ja puhtaat, ja iloinen valkea palaa lekotteli takassa ja lämmitti ja valaisi niin lempeästi ja otti vastaan niin lämpimästi nuot kodittomat. Sitä lumoavaa vaikutusta ei ollut eukkoni voimakas vastustamaan. Hän nakkausi likelleni, kiersi molemmat kätensä kaulaani ja siinä tovin vaitioltuansa, virkahti viimein: »mies olet sinä». Me ymmärsimme hyvin toisemme; olisinpa luullut siinä kohtauksessa olleen kuvamaalarilla ainetta.—Samassa tuokiossa rupesi takan luona olevassa korissa vaatekääry liikkumaan ja samassa myös kuulumaan sieltä pientä kireätä ääntä; se myös oli vastatullut muuttolainen, nuorin lapsemme, joka ei vielä voinut iloita eikä surra, ja joka tämän maailman vaivoista huolimatta vaan vaati tarpeitansa. Äitinsä ryöpsähti heti auttamaan pienokaista, antoi sille luonnollista ruokaansa. Tuskin se oli tehty, niin ne pari lehmää, jotka meillä silloin olivat, rupesivat ammuta mylvimään navetassa, osaksi oudostuen uutta asemaansa, osaksi anoen iltastansa. Eukko pisti pienokaisen minun syliini ja riensi itse navettaan, ja niin tuli ehtimiseen uusia muistutuksia velvollisuuksistamme, ja siihen jäi meiltä sillä kerralla se tuntehikas haaveksiminen, johon olimme vaipuneet.»
Se kohtaus antaa tosiaankin kuvamaalarille ainetta; talonpoikaisperhe vastikään omaan taloonsa muuttanut, iloinen valkea takassa, vaimo miehelleen kunnioituksella sanoen: »sinä olet mies!»—Kirjan tekijä on lopussa lausunut teoksensa koko ytimen, sanoessaan:
»Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät perheessäs ja puhtaassa omassatunnossas: suojele niiden pyhyyttä!
Omassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä, siellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka on sinun kanssasi jo niin paljo kärsinyt ja joka nytkin niin mielellään ottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä lievittää, ja lohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti tuntuukin sinusta aina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet valmistanut. Jos sen olet huonosti perustanut ja kasvattanut, niin huonot sillä on hedelmätkin; jos kotisi tuntuu sinusta kylmältä, ikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä sen niin olet tahtonut, lienet sitten perheen isä taikka äiti, sillä molempain yhteinen halu ja pyrkiminen totuuteen on tarpeellinen perheellisen onnen perustamisessa.»
Niin kyllä! Perheellinen onni, se on »taivas maan päällä». Siveellinen perhe-elämä, se valtakunnan turva ja tae. Niin kauan kuin se pysyy puhtaana, niin kauan myös Suomen kansa on turmeltumatonna. Tätä ajatusta on »Elämäni» niminen kirjanen, tekijän tiedolla tai hänen tietämättänsä, lukijalle selvittänyt.
Kirjan tekijä on P. Päivärinta, lukkari Alavieskassa. Kansanvalistusseura, jolle hän käsikirjoituksensa tarjosi painettavaksi on hänelle siitä antanut erityisen palkinnon, paitsi tavallista tekijäpalkkaa. »Elämäni» on epäilemättä saapa montakin lukijaa.—Kirjan hinta on 75 penniä ja on myytävänä jokaisen kansanvalistusseuran asiamiehen luona. Kansanvalistusseuran jäseneksi ruvenneelle on kirja tietysti halpahintaisempi.
Kirjallinen kuukausilehti 1878
Joku aika takaperin Kansanvalistus-seura niistä varoista, jotka kansalaisten isänmaallinen harrastus oli sen haltuun hankkinut, asetti kilpa-palkinnon semmoista teosta varten, joka kuvaisi Suomen talonpoikaisen kansan kotielämää. Tämän kehoituksen johdosta sai seura vastaan-ottaa P. Päivärinnan perhe-elämällisen kuvauksen, joka sitten on julkaistu seuran toimitusten jaksossa. Valitut tutkijat eivät myöntäneet teokselle sitä arvoa, että se muka varsinaisen kunniapalkinnon olisi ansainnut; mutta eräs vähempi palkkio, tekijäpalkan ohessa, kumminkin kirjailijalle myönnettiin. Emme tarkemmin tunne niitä perusteita, joita tutkijakunta arvostelussaan noudatti. Me puolestamme olisimme arvelematta hänelle varsinaisen kunniapalkinnon määränneet. Mielestämme hän oli antanut, mitä juuri oli pyydetty, tarkan ja taiteellisen kuvauksen kansamme elämästä ja siveellisestä tilasta.
Kirja on jo ennättänyt saada ainakin yhden julkisen kritiikin, joka on sen puolesta omituinen, että se perustui varsin hupaiseen erehdykseen. Tämän arvostelun on julkaissut ruotsinkielinen sanomalehti »Östra Finland» (Marrask. 21. p. 1877). Herra kritikus ei näy hetkeäkään epäilleen, että P. Päivärinta oli sama mies kuin Kansanvalistus-seuran sihteeri J. Päivärinta, ja kritiikin silmämääränä on siis tutkia, tokko tekijän on onnistunut asettua »vanhan talonpoian» ajatus- ja käsitys-kannalle. Arvostelija siinä kohden on huomaavinansa, että esm. teoksen sankarin tieto sanomakirjallisuudesta sekä hänen käyttämänsä lauseet semmoiset kuin »kansallishengen alkava aamukoitto», »Suomen kansan muinaisuus ja sen historian pohja» y.m. eivät ole itse henkilön mukaisia. Hän myöskin arvelee, että kertomukselta puuttuu »luonnollisuutta ja tuoreutta». Kaikki nämä muistutukset kadottavat pontensa, niin pian kuin saa tietää, että tekijä todellakin on »vanha talonpoika», jonka ainoana yli-opistona on ollut tuo mainitsemansa sanomakirjallisuus sekä »kansallis-hengen aamukoitto». Täytyy ainoastaan kummastella, ett'ei »Östra Finland»in päätoimittaja enää ole muistanut virkaveljeänsä Pietari Päivärintaa Turun kirkolliskokouksen aioilta. Muutoin »Östra Finland»in arvostelija ei ole teokselle kokonaan epäsuosiollinen, vaikka hän epäilemättä liian paljon katselee sitä taide-kirjallisena tuotteena. Me puolestamme tahtoisimme yhtä paljon sitä katsella historiallisena todistuskappaleena, todellisina »muistelmina elämästäni», niinmuodoin alan ja sivistys-olojen kuvauksena. Että tälläkin kirjallisuuden lajilla voipi olla kirjallinen arvonsa, ei kukaan kieltäne, ja siinä lajissa täytyy mielestämme P. Päivärinnan teokselle antaa varsin suuri arvo. Että se on tarkka ja totinen kuvaus Suomalaisen rahvaan elämästä, voipi jokainen, joka yhteisen kansan parissa on oleskellut, heti todistaa. Sillä emme tahdo väittää, että se olisi itse tekijän oma todellinen elämäkerta. Mutta se on aivan tosi-olojen mukainen ja sen ohessa sillä taidolla kokoon-pantu, että lukija ei hetkeäkään joudu ajattelemaan muuta kuin että »Elämäni» on kirjailijan »omaa elämää». Esitystavan puolesta teos paljon muistuttaa Goldsmith'in klassillisesta »Vicar of Wakefield» jutusta: sama raikas luonnollisuus, sama teeskentelemätön huumori. Eroitus on, että se elämän piiri, jossa kumpikin liikkuu, on jotenkin erilainen ja sen vuoksi myöskin kertoma-tapa. Se luonteva yksinkertaisuus, jolla »Elämäni» on juteltu, soveltuu yhtä täydellisesti Suomalaisen talonpoian asemaan, kuin Goldsmith'in kertomus Englantilaisen maapapin yhteiskunnalliseen näkö-piiriin. Mutta Suomalaiselle lukijalle edellinen kertomus tuntuu tuttavammalta ja siitä syystä miellyttävämmältä. Mierolla käyminen suruinensa kiusauksinensa, lukukinkeri-tapaukset, kirjoitus-opettajan selitys »miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä», vihdoin uutistalolaisen ponnistukset jokapäiväisen toimeen-tulon tähden ja tuon varalliseksi varttuneen sekä luottamusta saaneen kunnallismiehen taistelu oman paisuvan ylpeytensä ja siitä syntyvän juopumuksen kanssa—tämä kaikki on meille niin kodikasta, niin omasta sielutieteellisestä näköpiiristämme lainattua, että joka rivillä voimme nuo erinäiset kohdat tunnustella. Itse kuvausten hätäisyys ja koristelematon halpuus, joka tavallisten esthetillisten sääntöjen mukaan olisi puutteena, täytyy mielestämme lukea teokselle ansioksi. Siinä asemassa, jota »Elämäni» kuvailee, olisi kaikki yksityis-tunteiden hautominen ja venyttäminen jotenkin huonosti paikallansa. Ainoastaan siveelliset ohjeet voivat olla semmoisen elämän hedelminä, ja aivan luonnollista siis on, että jokaisesta tapauksesta johdetaan joku lyhyt opetus. Paikoittain olisi huolellisempi hienous lauseparsissa ollut suotava, niinkuin myöskin muutamat kirjakielessä vähemmin soveliaat kielimuodot olisi sopinut itse korrehturissa korjata. Mutta ylipäänsä on esitys näissäkin kohden jotenkin moitteeton, ja kertomuksen jakso kulkee luontevasti ja tasaisesti. Erittäin sievä on esm. se tapa, jolla tekijä, milloin joku episodi eli jutun-poikkeus on ikäänkuin sattumalta kertomukseen tullut, jälleen palajaa aineeseensa. Niinpä siv. 7: »Kah, kuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimäisestä yöpaikasta kerjuumatkallani, ja nyt olen mennyt kaikenni pois aineestani!» Luonteva on myöskin kertomuksen loppu-kohta, joka selittää, kuinka tavallinen työmies on sattunut ryhtymään kirjan-tekoon. Se on yksinkertainen sattumus jokapäiväisen tapauksen johdosta työmiehen elämässä. Voisimme siitä päättää, ett'ei kertoja tule enää yrittelemään mitään senkaltaista. Tuskin saamme sitä vahinkonakaan pitää; sillä arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi. Mutta tällä kertaa se mielestämme on täydellisesti onnistunut.
Y. K. [Jussi Kanervainen]