MIEHUUTENI AIKA
Tästä alkaa elämäni todellinen aikakausi, nimittäin miehuuteni aika, ihmisen varsinainen vaikutus-aika, jonka valmistusta edellinen elämä on ollut. Paljon tietysti vaikuttaa itse kunkin miehuuden aikaan se kasvatus, jonka hän lapsuudessansa on saanut, sillä: »jonka nuorena oppii, sen vanhana taitaa». Lapsuuden ja nuoruuden aika ovat ihmiselle samat, kuin kukka kasveille ennen hedelmää. Jos sitä kohtaa rajuilmat, myrskyt, hallat j.n.e., niin että kukka turmeltuu, niin hedelmästä tulee karvas, vähäkelpoinen, ja miehuuden aika on se hedelmä, jonka lapsuuden ja nuoruuden kukka on valmistanut,—ja nyt kiirehdin kertomaan omaa perheellistä miehuuteni aikaa.
Minä rakastuin erääseen pienen talon tyttöön, nimeltä Liisa, jolla oli paljon veljeksiä ja sisaruksia. Minä sain häneltä vastarakkauden, ja liitto solmittiin. Minä olin jo kauvan hänen tietämättään tarkastellut tämän tytön käytöstä ja huomannut sen aina siveäksi ja rotevaksi. Rikkautta ei hänellä ollut, sillä kotinsa oli pieni ja muita lapsia paljon; vaan se ei juohtunut kertaakaan mieleeni, että tuleva kumppanini pitäisi olla rikas, sillä eihän rikkautta ollut itsellänikään. Muistin vaan vanhaa sananlaskua: »kyllä Jumalalla on rikkautta, kun vaan meillä on rakkautta».
Kun morsiameni kotona oli niin paljo toisia lapsia, oli hän sen vuoden, jona meille yhdistys tuli, palveluksessa sisarellaan. Minä olin sinäkin vuonna—isäni silloin juuri sairasti—antanut köyhäin vanhusteni elatukseksi niin paljon, ettei vuosipalkastani enää syksyllä ollut jäljellä mitään. Kun piti kuulutusta ottaa, olin niin tyhjä, ettei minulla ollut kuulutusrahaakaan, vaan sen pani morsian omistaan! Oletteko ikänä nähneet kummallisempaa sulhasta? Vaan sulhanen minä kumminkin olin. Edellisestä selvästi näkyy, ettei meillä kummallakaan ollut tarkoitus saada rikkautta, vaan rakkautta, ja kumpaisellakaan meistä ei ole ollut syytä katua kauppaansa. Me emme naineetkaan vanhempaimme eikä muiden sukulaisten yllytyksestä, vaan omasta vapaasta valitsemisestamme ja tahdostamme. Monesti olen jäljestäpäin ajatellut sitä uhkarohkeata tekoamme: kummallakaan ei enempää kuin taivaan linnuilla, muuta kuin vaatteet päällä,—vaan onhan linnuillakin höyhenensä—ja yhtäkaikki uskallettiin lähteä tietämätöntä tulevaisuutta kohden! Niin, mutta taivaanlinnuthan ne sopivatkin hyvin esimerkiksi: eihän hekään sure huomisesta, tekevät työtä yhdessä uskollisesti, laittavat pesänsä, elättävät ja hoitavat poikansa, ja niin pitää heidän taivaallinen isänsä heistä huolen.
No, mikäpä siinä oli; kun me kerran kuulutetut olimme, vihittiin meidät myös ja niin olimme aviopari. Ei meillä ollut isot varat ensi talvelle lähtiessä; eukkoni otti palveluksesta lähtiessään 20 kappaa jyviä ja minä tienasin, palveluksesta päästyäni, ennen vihkimistämme, kuokkimalla ja ojamalla, kanssa, niin että meillä oli viljaa kahdessa tervatynnyrin kopassa. Vaimostani oli tämä kylläksi, sillä hän oli alusta alkain karaissut ja varustanut itsensä vastaan ottamaan, tuli mitä tuli. Kun minä rupesin murehtimaan toimeentuloamme, lohdutti vaimoni minua sanoen: »älä ole milläsikään, eipä kaikilla ole senkään vertaa, onhan meillä kummallakin raitis ruumis, tehdään työtä—kyllä me elämme».—Se oli useinkin suuri lohdutus minulle, kun elämän murhe alkoi minua rasittaa, ja kaksinkertaisella innolla ryhdyin minä aina työhön, jota ei koskaan puuttunut. Kun ei minulla ollut minkäänlaista kotia, johon olisin nuoren vaimoni vienyt, täytyi meidän mennä huonemiehiksi toisen huoneen nurkkaan. Silloin tulin huomaamaan, että huonemies on huonemies; usein sai kuulla syyttömiä soimauksia ja kovia sanoja, jotka kovasti loukkasivat minun itsekästä, omarakasta luontoani ja itsearvoni tuntoa. Kun olimme olleet vieraan huoneen nurkassa kolmisen vuotta, jolloin Jumala oli siunannut meille jo kaksi tervettä ja kaunista lasta, pojan ja tyttären, teki seuraava tapaus käänteen elämällemme. Talon emäntä oli sillä kerralla tehnyt kylvyn—vaikka sen vaimoni muuten tavallisesti, niinkuin huonemies ainakin teki—mutta löylyä ei tullutkaan, sauna oli huonosti lämmitetty. Isäntä suuttui siitä niin kovin, että rupesi pölkyllä emäntäänsä lyömään, vaan minä estin sen. Siitä saivat sitten osansa torista huonemiehetkin, kun ei muka »niin paljo viitsitä, että katsottaisiin saunan perään; samanlainen lehmä on muka huonemies, kuin talon emäntäkin».—Se kyllä oli vaimolleni sanottu, vaan se koski minuunkin kovin kipeästi, ja seuraavana yönä emme nukkuneet yhtään, niin kipeästi se koski. Minä rupesin miettimään pelastusta tuosta orjallisesta tilasta, joka ei ollut juuri helppo työ. Siinä likellä oli eräs isäntä huutokaupasta huutanut laittomain maa-osan, ja sitä seurasi palanen uudistaloa, joka oli 1/24 osa veroa. Se uudistalon palanen oli sille isännälle tarpeeton. Minun mieleeni jolkahti mennä ostamaan sitä häneltä, ja kerroin keksintöni vaimolleni. Hän ihastui niin aikeistani, että kavahti heti kaulaani ja puoleksi naurain, puoleksi itkein kehoitti minua: »voi isäkulta»—hän kutsui minua, niin kuin nytkin vielä, lasten tähden isäksi—»mene ja osta, minä teen työtä yötäpäivää, että päästäisiin omiin huoneisiin ».—Se minua taas lohdutti ja rohkaisi; menin siis kaupan tekoon ja sain kuulla että myytävän uudistalon palasen hinta olisi 120 ruplaa (480 markkaa). Rahasumma, jonka maa maksoi, ei ollut iso, vaan minulla ei ollut sitäkään, piti saada lainaan. Lähdin siis rahanhakuun, ja löysinkin sitä, sain myös takuumiehet, sillä olin jo saanut luottamusta, ja niin tulin rahain kanssa maankaupan tekoon, joka kohta kirjallisesti vahvistettiin, ja nyt olin huonemiehestä yht'äkkiä muuttunut isännäksi. Mutta ei tämä uusi isännyyteni tuntunut minua suuresti lohduttavan, sillä maa oli velkana, eikä ollut huonetta hulastakaan koko talossamme. Talvi oli puolimenossa. Viime kesän ajalla olimme työllämme saaneet niin paljon ruokavaroja kokoon, että voimme ominneuvoin tulla syksyyn asti toimeen, ja lahdiksemme olimme viime syksynä ruokkineet lehmän, ja muutoinkin olimme niin paljo vaurastuneet, että toinen lehmä oli lypsämässä; se oli koko rikkaus ja elämämme alun tärkein ehto. Talo, jossa olimme huonemiehinä, oli sydänmaalla, ei aivan kaukana ostetusta talonpaikastamme, jonkatähden siitä hyvin ylettyi kulkemaan siellä työssä. Minä esittelin vaimolleni, että aivoin ruveta rakentamaan huoneita, ja lausuin sen toivon, että pääsemme ensi syksynä omiin huoneisiimme asumaan. Se oli toinen ilosanoma vaimolleni; hän ei näyttänyt epäilevän, vaikka minä itse salaa epäilin. Hän sanoi innokkaasti: »voi kun saataisiin kolminurkkainenkaan huone ensi syksyksi valmiiksi, että päästäisiin omiin huoneisiin».—Minä lähdin huomen-aamuna hirren hakkuuseen, ja illalla makasi 50 kaunista hirttä, karsittuna ja leikattuna, maassa. Hirren hakkuu ei kestänyt kuin neljä päivää. Sitten pidimme pikku talkoot; ihmiset auttoivat meitä mielellään, ja pian olivat hirret kartanoksi aivotulla paikalla.
Nyt ei muuta kuin otin kirveen ja piilun käteeni ja läksin salvamaan. Se ei ollut helppoa työtä yksin tehdä, vaan vaimoni kävi, salvoksen korkeammalle tultua, nostamassa hirsiä päälle minun kanssani. Jokaisen puun panin omalla kädelläni kiinni siihen rakennukseen, ja Erkin päivän aikana oli minulla korskaräystinten kanssa tehty rakennus, kookkaan tuvan ja kahden kammarin kanssa, veistetty päältä ja sisältä, vesikatossa; myös oli nikkarivärkki, kattolaudat ja lattialankut, sahattuna, jossa pidin kumppania välivelkasilla. Siihen nyt täytyi jättää rakennus, kun joutui kesä ja tuli muuta hommaa. Kun talo oli niin helppo ja nuori ja siitäkin vaan vähäinen osa, niin arvattava on, ettei siinä ollut juuri isot viljelykset. Peltoa ei tullut meidän osaksemme kuin 3 pientä tilkkua; niihin piti kylvöä tehdä, mutta mitä niihin senvertaisiin peltoihin kylvettiin, perunaako vai ohraa? Meillä oli varustettuna perunan siemeniä, jotka olivat pieniä; rupesimme niitä ensin ja ensikerran panemaan omaan peltoomme. Ne näyttivät vaativan kovin paljo maata. Vaimoni sanoi: »ohranmaa menee kaikki».—Siihen sanoin: »sitähän minäkin, pannaan tiheämpään; siitä sitä saapi, johon sitä pannaan», ja me rupesimme kouralla syytämään valkeakseen niitä pieniä siemeniä maahan, ja teimme mielestämme hyvin toimellisesti. Seuraus siitä oli, että varsi kasvoi hienoa ja pitkää kuin hamppua, eikä syksyllä ollut juuressa sen suurempia perunoita kuin neulannuppi. Vielä nytkin olemme usein nauraneet tuota poikamaista isännöimistämme ja suurta erhetystämme.—Kun sitten viimeistä maata kylvin ohraan, muistutti vaimoni ehtimiseen: »älä pane niin paljo siementä, että jää vähäkään syömistä». Minusta tuntui se muistutus oikealta ja ohra tuli harvaa. Siis ei kumpikaan kylvö menestynyt: peruna tuli tiheätä ja ohra harvaa.
Pelto tuli kaikki kylvöön, mihinkäs sitten ruista tehdään? oli nyt keskinäinen kysymyksemme. Vähän matkaa kartanonpaikasta oli suo, johon olisi saanut suopeltoa, sillä se oli osaksi jo kuivannut muiden lähellä olevain viljelysten tähden; mutta siinä ei ollut aitaa, vaan metsä ympärillä kumminkin. Esittelin siis eukolleni, että rupeaisimme koettamaan saada rukiin maata uudesta tekemällä. Onneksi ei tämä pieni neuvokuntani ollut milloinkaan vastahakoinen esityksiini, ja siitä seurasi, että aina olimme kohta yksimielisessä päätöksessä vaikeimmissakin asioissa. Niin kävi nytkin: otimme molemmat, minä ja eukko, kintaat ja kirveen käteemme, ja lähdimme paikalla aidasten hakkuuseen; ja pari viikkoa työskenneltyämme, oli tuleva rukiinmaamme aidassa. Nyt tuli toisenkaltaiset työ-aseet käsiimme, nimittäin: kuokat ja lapiot. Eukkoni kunniaksi täytyy sivumennen mainita, ettei hän hävennyt ollenkaan miehenpuolistenkaan aseita, eikä niillä työntekoa, ja kumminkaan ei häneltä ole koskaan puuttunut vaimollisen luonteen siveellisiä ja helliä puolia perheen äitinä ja puolisona, ei ruumiinrakennuksensa eikä mielenlaatunsakaan puolesta.—Rupesimme siis kuokkimaan, yhdestäneuvoin uutta peltoa rukiin maaksi, ja sitten kun olimme saaneet kuokituksi, niin paljon kuin aikeemme oli, tuli ojaaminen eteemme, ja ennenkuin niityn-aika tuli, oli meillä parin tynnyrin ala valmiina, siementä odottamassa. Kun ojitimme tätä uuttamaatamme, tulimme lyhyen keskustelun perästä siihen yksimieliseen päätökseen, että koska yhdellä puolen peltoamme on jotenkin jyrkkä kangas, niin ei sille puolen muka tarvita tehdä kuin pienet ojat. Päätetty ja tehty. Kankaan puolelle emme tehneet kuin hyvin pienet ojat, lapiopistoa leveät ja syvät. Mitäpäs muuta: pelto pantiin rukiiseen, joka orasti hyvin, sillä kylvö tehtiin oikeaan aikaan. Vuoden päästä oli sato näössä. Se puoli uutta peltoamme, jolla oli kunnolliset ojat, kasvoi maantäyden viljaa, mutta toinen puoli, johon, vaivoja säästäissä ja kankaan turviin, tehtiin pienet ojat, ei kasvanut puoltakaan mitä se olisi saattanut kasvaa. Taas meidän täytyi hävetä tyhmyyttämme, mutta se oli kumminkin meille terveellinen koulu. Me rupesimme ojittamaan maatamme nyt jokapaikassa paremmin kuin paikkakunnassa oli tavallista, ja kankaita taikka mäkiä varten sitäkin paremmin, ettei kankailta laskeuvat vedet pääsisi valumaan pelloille ja turmelemaan niitä. Seuraukset olivat silmiin astuvat: pelto rupesi kasvamaan jokapaikasta täyttä laihoa.
Tämä ei ollut naapureilta huomaamatta, ja me saimme sentähden kuulla mitä kummimpia puheita. Kerrankin kun olimme paitahihasillamme kaivamassa ojaa, tuli eräs naapuri tykömme ja katseli ääneti työtämme. Tuota kovin tehtyään sanoi hän viimein: »mahtuishan tuo yhden vuoden vesi pienempiinkin ojiin».—Tuli niin ikään toinen naapuri ja katseli työtämme, jota tehdessään itsekseen myrähteli. Minä tuon huomattuani rupesin tekemään puhetta ja sanoin: »mitä naapuri nyt miettii, kuuluupa niin kuin olisitte tyytymätön?»—»Niin, minä mietin tässä», sanoi hän, »että poudittunut siinä on ennenkin, mutta nyt siinä vasta poudittuu, kun siihen tuommoiset vallit kaivetaan».—Minä jouduin tuosta jotenkin hämille, sillä mainittu naapuri oli jotenkin hyvä puheenlahjastaan, enkä ensimmältä tiennyt mitä vastata; viimein kuitenkin selkenin ja kysyin äkkiä naapuriltani: »no eikö tässä paikassa sitten maahan asti sadakaan?»—»Kyllä tässä niinkuin muuallakin sataa maahan asti», vastasi naapurini.—»No sitten ei mene ojitus hukkaan», vastasin minä, ja puhe loppui siihen.—Joku taas sanoi: »hullua miestä kun luopi ojista niin paljo raakaa maata pellolle, mitähän se luulee niiden kasvavan?»—joku taas: »missähän luulee nurmikoita niittävänsä, kun kaikki pyörtänönsä ojiksi panee ja muutoin repii ne poijes?» Ja monta muuta semmoista puhetta sain kuulla, jotka eivät yhtään olleet mielipiteitteni kanssa yhtäpitävät. Tulipa sitten semmoinen talvi että rukiin laihot mätänivät kaikkialla, mutta meidän ei; muut eivät seuraavana vuonna saaneet rukiita kuin nimeksi, mutta meidän ruis antoi täyden tulon. Satuimmepa myllylle yht'aikaa naapureini kanssa, ja siellä tuli puheeksi vuodentulokset, jota he kovin nurkuivat, semminkin rukiin puolesta. Minä sanoin mitä meidän riihestä saadaan. Silloin joku naapureistani sanoi: »mikä niitä teidän peltoja niin kasvattaa?»—Minä vastasin: »minä olen koonnut nyt niitä menneenkeväisiä ojasavia ja muuta pelloille luotua raakaa maata säkkeihini». Pian havaitsivat muutkin missä vika oli ja rupesivat maitaan paremmasti ojittamaan.
Nyt olen mennyt kertomuksessani liikapaljo edelle, jonkatähden täytyy palata takaisin.
Kun olimme saaneet kylvöt tehdyksi, rukiinmaan siementä vaille, heinän tehdyksi ja elokipeneet korjatuksi, rupesimme taas uudella innolla laittamaan huonettamme asuttaville. Tiilet olivat jo keväillä tehdyt, ja nyt rupesin lattioita ja kattoja panemaan, ja nikkari oli jo tienattuna, joka rupesi ovia ja akkunoita nikkaroimaan. Kun olimme saaneet kivijalat ja multapenkit, ja toisiin huoneisiin välilattiat valmiiksi, ruvettiin muuraamaan. Minä muistan erään illan, kun eukkoineni seisoin, kumpikin väsyneenä ja uupuneena päivän työstä ja ponnistuksesta, oman huoneemme sisupuolella, jossa nyt jo oli ulkona raivaavan myrskyn ja sateen suojaa. Voi kuinka se tuntui hyvältä, kun oli toivossa saada oma huone, jossa sai elää ja olla, kenenkään nurisematta, aivan oman mielensä jälkeen. Siinä seisoimme kauvan aikaa seinän nojalla, ja sydämessämme tuntui semmoinen onni, etten luule sen isompaa onnellisuutta olleen yhdelläkään kuoleman-alaisella.— »Milloinkahan luulet pääsevämme tänne asumaan?» kysyi eukkoni.—»Viikon päästä», arvelin minä, ja viikon päästä sinne tultiinkin asumaan, vaikka en ennättänyt saada lattiaakaan aivan valmiiksi. Voi kuinka nyt tuntui hyvältä, kun pääsi omiin huoneisiin, jotka olivat niin iloiset ja puhtaat, ja iloinen valkea palaa lekotteli takassa ja lämmitti ja valaisi niin lempeästi ja otti vastaan niin lämpimästi nuot kodittomat. Sitä lumoavaa vaikutusta ei ollut eukkoni voimakas vastustamaan. Hän nakkausi likelleni, kiersi molemmat kätensä kaulaani ja siinä tovin vaitioltuansa, virkahti viimein: »mies olet sinä». Me ymmärsimme hyvin toisemme; olisinpa luullut siinä kohtauksessa olleen kuvamaalarilla ainetta.—Samassa tuokiossa rupesi takan luona olevassa korissa vaatekääry liikkumaan ja samassa myös kuulumaan sieltä pientä kireätä ääntä; se myös oli vastatullut muuttolainen, nuorin lapsemme, joka ei vielä voinut iloita eikä surra, ja joka tämän maailman vaivoista huolimatta vaan vaati tarpeitansa. Äitinsä ryöpsähti heti auttamaan pienokaista, antoi sille luonnollista ruokaansa. Tuskin se oli tehty, niin ne pari lehmää, jotka meillä silloin olivat, rupesivat ammuta mylvimään navetassa, osaksi oudostuen uutta asemaansa, osaksi anoen iltastansa. Eukko pisti pienokaisen minun syliini ja riensi itse navettaan, ja niin tuli ehtimiseen uusia muistutuksia velvollisuuksistamme, ja siihen jäi meiltä sillä kerralla se tuntehikas haaveksiminen, johon olimme vaipuneet.—Siihen me sitten kodistuimme; joka paikka oli meille rakas, sillä olihan se nyt omaa, jota sai mielensä mukaan hallita: siinähän saimme mielemme mukaan koetella perustaa talouttamme ja perheellistä onneamme. Jos joskus erehdyimmekin toimissamme ja töissämme, niin ei meitä kukaan siitä syyttänyt, me vaan saimme itse syyttää itseämme ja olla omat päällekantajamme. Eikös vapaalla ihmisellä ole helppo oikeus? Ja, jos me joskus erehdyimmekin, niin emme erehtyneet toistakertaa erehtyäksemme, vaan jokainen erehdys oli meille uusi koulu vastaisia erehdyksiä välttämään sekä töissämme että elämässämme.
Taaskin olen mennyt kertomuksessani edelle, sillä olisi pitänyt puhumaani vähän ensimmäisistä ajoista perheellisessä elämässäni.—Minä olen luonnostani hyvin pikainen ja tuittupäinen ja närkäs pahenemaan, siihen sitten vielä olin tottumaton perheelliseen elämään. Minä olisin vielä mielelläni pitänyt perheettömän miehen tapoja: kulkenut tanssipaikoissa, viipynyt myöhään illalla kylässä j.n.e., joista tavattomuuksista vaimoni minua usein siveästi muistutti. Minä koettelin puhumalla saada puoleni oikeaksi, mutta kun minulla ei ollut siihen perustusta, niin jäin usein tappiolle, ja niin minun väärä käsitykseni perhe-elämästä vähitellen haihtui, ja paremmat ajatukset saivat vallan, josta minun tulee kiittää vaimoni siveätä ja pontevaa luonnonlaatua. Rajun luontoni oppi vaimoni hallitsemaan siten, ettei vastustanut minua yhtään, silloin kun näki että minun kävi tuskakseni, vaan nauroi ja katsoi niin leppeästi silmiini ja näpisteli niin kauvan, että minulta tavallisesti purskahti nauru, sillä rajua luontoani palkitsee jotenkin se, että lepyn pian. Kun näin olimme tulleet toisemme tuntemaan, niin ei ole ollut vaikea elää, vaan olemme vielä ilolla ristiämme kantaneet, eikä se ole ollut vaikeata, kun olemme kokeneet myös samalla toinen toisemme kuormaa kantaa.
Siinä sitten koimme tehdä työtämme minkä voimme, ja vuosi vuodelta Jumala siunasi työmme. Tosin tuli monta kovaa koetusta elämän merellä: ensimmäinen hevosemme, jonka vähillä varoillamme ostimme, kuoli ensi kesänä, tulipa vielä useita kovia katovuosia, jotka veivät kaiken toivomme, mutta me emme heittäneet toivoamme, emmekä luottaneet keneenkään muuhun kuin Jumalaan ja itsehemme, ja niihin emme turhaan luottaneet, sillä emme koskaan läpipääsemättömään hätään joutuneet. Jos joskus suurempi hätä tulikin päälle, teimme työtä sitä ahkerammin ja olimme sitä säästävämmät.
Jumala siunasi meitä niin, että tulimme aina useamman lapsen isäksi ja äitiksi; niitä nykyään on meillä viisi poikaa ja neljä tytärtä. Mutta paljolta ne eivät ole koskaan meidän mielestämme tuntuneet, vaikka monikin ajattelematon on niitä paljostunut. Tyttäriäkin oli viisi, vaan yksi niistä kuoli, ja silloin tuntui kuin osa ruumistani olisi kätketty maanpoveen; se asia oli mielestä menemätön. Lapsemme eivät ole olleet vahvaluontoisia, vaan heikkoja, niin että niitä on ollut tarkasti hoitaminen, jos mieli oli tulla niistä eläjää. Heti ensimmäisen lapsen syntymisessä pidin minä huolen, etteivät taitamattomat lastenmuorit saaneet pikkuselle tyrkyttää luonnotonta ruokaa, niikuin: kauvan imettyä rintaa, lehmän maitoa, nisutuuttia j.n.e. Minä laitin lapsen äitinsä rintaan, heti kun se oli pesty, saamaan sieltä luonnollisen ja terveellisen ravintonsa, jos kohtakin ensimmältä niukemmalta, ja niin pakotin luonnon itsensä vaikuttamaan ja pitämään Luojan määräämän järjestyksen, enkä päästänyt muorein turhia ennakkoluuloja valtaan, että he muka ovat Jumalaa viisaammat ja paremmin tietävät kuin hän, mitä pienelle lapselle ruoaksi pitää antaa. Tosin sain monta kovaa kopua kokea, sillä muorit pitivät minun suorana pakanana, jopa murhaajanakin, kun muka tapan lapseni nälkään. He tekivät sitä laupeuden työtään niin suurella painolla, että monissa miehin ruvettiin kohtikulkkua itkeä lojottamaan minun jumalattomuuttani, mutta mikään ei auttanut, muorein piti antaa perään. Minä olin heidän kanssansa niin monesti pahemmassa kuin pulassa, että tämä heidän kohtansa tulee vielä nytkin vähän kärtysesti kirjoitetuksi, vaikka kaiketi sen nytkin tiedän niinkuin silloin, etteivät he sitä muusta kuin hyvyydestä tehneet, koska eivät ymmärtäneet paremmasti; mutta kauhean itsepintaisia he kumminki olivat. Kyllä minä muoreilta aina puoleni pidin, vaan asian kanssa yhteydessä oli hellempiki puoli; he näet saivat vaimonikin ensimmältä siihen luuloon, että minä teen siinä hirmuisen väärin, kun en salli antaa lapselle ruokaa, ja niin heikolla kohdalla oleva hellä äitin sydän oli vaikea voittaa; siinä tarvittiin malttia ja ymmärrystä. Kaikki semmoisissa tapauksissa seuraavat vaivat, ne luettiin miehissä minun viakseni, kun minä muka pakotin lapsen imemään rintaa, jossa ei mitään ollut. Siitä seurasi jälkipoltot ja senkin seitsemät vammat ja vastukset, ja niin kielevät ja sanarikkaat kuin vaimonpuolet tavallisesti ovat, tahtoi heiltä kumminkin loppua sanat minua syyttäissä ja parjatessa.
Kun minä hyvin hellästi ja järjellisesti selitin vaimolleni asian, taipui hän kuitenkin ehdottomasti minun tuumiini, eikä sitten ollut muoreilla mitään sanomista. En minä olisi millänikään, jos he olisivat sen vaan tehneet yhden kerran; se oli sama tinki edessä joka kerta; mutta kun minä kerran sain vaimoni puolelleni ja kun lapset rupesivat järkeään elämään; niin muorit eivät sitten enää päässeet pitkälle. Kerran sairastui vaimoni kuumaantautiin lapsivuoteessa, ja niin muutaman vuorokauden vanha lapsi jäi meidän hoidettavaksemme. Minä määräsin heti, ettei lapselle saa antaa siltään lehmänmaitoa, vaan pitää panna vettä puoleksi sekaan, kiehauttaa vähän ja panna sokeria mausteeksi, mutta siitäkös silloin melu nousi. Eivät he ole sitä muka ennen kuulleet, että ihminen opetettaisiin vedellä elämään; eihän tuo viaton lapsi ole pahaa tehnyt, että tuolle ruvettaisiin pahantekijäin rangaistusruokia syöttämään ja vielä ilman leivättä; joitakin hengen-ottokonsteja sitä muka mietitään j.n.e. Mutta mikään ei auttanut, käsky piti täyttää, ja poika elää tänäkin päivänä terveenä ja virkkuna ja on kohta mieheksi saapa.
Kun Jumala oli kerran siunannut meille useampia lapsia, alkoi niiden kasvatus sekä ruumiillisella että henkisellä alalla. Kun lapsemme ovat olleet kaikki heikkoja luonnostansa, on niiden terveyttä pitänyt hoitaa hyvin huolellisesti, jos niistä mieli oli saada eläjiä ja terveitä ihmisiä. Kirjain avulla: »Kristillinen ja terveellinen lasten kasvatus», »Talonpojan kotilääkäri» ja »Minkätähden lapsia kuolee niin paljon ensimmäisellä ikävuodellaan», hankittiin niin paljon tietoja kuin suinkin oli mahdollista lasten terveys-opilliseen kasvatukseen, joiden johdosta koettiin huolellisesti hoitaa pienokaisten elimellisiä vaatimuksia. Kussa ne neuvot ja oma ymmärryksemme puuttuivat, haettiin aina silloin lääkärin apua, eikä koskaan säästetty vaivoja eikä varoja, vaan kiinteästi pyrittiin tarkoituksen perille. Senlaatuisista tapauksista kerron yhden: kolmen vuoden vanhan poikamme silmät tulivat kovin kipeiksi. Selvästi huomasimme että tauti oli vaarallinen ja uhkasi tehdä lapsestamme sokean. Vaivoistamme huolimatta läksimme heti lääkärin tykö; lääkäri tutki lapsen silmät ja määräsi lääkkeet sekä hoidon. Me koetimme tarkoin seurata annetuita neuvoja ja viljellä määrätyitä lääkkeitä, mutta tauti ei helpoittanut, silmät tulivat vaan päiväpäivältä pahemmaksi. Kun näimme, ettei se auttanut, teimme toisen samallaisen reissun, mutta yhtä huonolla onnella. Silmät pahenivat vaan niin kovin, ettei enää tiennyt, oliko niissä silmiä ollenkaan vai ei. Vaikka asiat olivat näin huonolla kannalla, ja vaikka niin paljon oli jo koettu asian auttamiseksi, emme kumminkaan vaipuneet epätoivoon, vaan rupesimme keskenämme keskustelemaan mitä nyt olisi tehtävä. Vaimoni sanoi: »Mitä me nyt teemme tuon pojan kanssa? Silmin nähtävä on, että hänestä tulee sokea».—Minä sanoin: »koetetaan vielä kerta».— »Mitä?» kysyi vaimoni.—»Lääkärin apua», oli vastaukseni.—»Olemme jo kahdesti koettaneet sitäkin, vaan eihän se ole mitään auttanut», intti vaimoni.—»Ei sillä ole sanottu ettemme vielä saisi kolmatta kertaa koettaa, ja emme suinkaan muualtakaan saa apua, jos ei lääkäriltä; entiset reissut ovat hyvinkin saattaneet tapahtua niin, ettei lääkärit ole käsittäneet taudin oikeata luontoa ja niin ovat erehtyneet; ihmisiähän hekin ovat; kuka tohtii taata, etteivät he nyt onnistu?»— Keskustelu loppui; minä olin voittanut ja huomenna lähdettiin yhdessä viemään poikaa lääkärin tykö. Tällä kerralla menimme toisen lääkärin puheille. Sen tykö päästyämme, otti lääkäri lapsen sylihinsä, narraili niinkauvan, että sai lapsen silmää väännetyksi auki ja sen tehtyänsä kohta sanoi: »kyllä nämä paranevat, mutta niistä pitää nähdä vaivaa». Lääkärin sanat vaikuttivat minuun niin, että heti pyörähdin tampuuriin, salatakseni kyyneliäni, jotka ilosta tulvailivat silmistäni. Voi hyvä Jumala! Lapsestani ei siis tulekaan sokea? Lääkärihän sanoi niin, tottahan se tunsi taudin, koska niin sanoi; eipä muut lääkärit ole sitä niin vissiin sanoneet, tottapa ne paranevat, ajattelin minä.—Lääkäri määräsi lääkkeet, ja kolmen viikon perästä pojan silmät olivat aivan terveet. Kun joku kipu eli sairaus perheessä ilmestyi, siinäkös oli tuhannenkin neuvojaa ja ohjaajaa, jotka enimmästi olivat sitä laatua, että ne viittoivat noitain tykö. Mikä piti sen peräti kauheana asiana, kun ei menty sen ja sen tykö, pesettämään sillä ja sillä, se ja se muka hänelle avun sai, vaikka hänkin muka oli hakenut lääkärin apua, josta kumminkaan ei ole, hänen mielestään ollut mitään hyötyä. Olihan muka kovin jumalatonta heittää lastensa terveys noin vaaralliselle kannalle ja luottaa tohtoreihin, joilla ei ole muuta kuin »herrain uskoa». Semmoiset saarnat, saarnattuna meidän korvillemme, menivät kuin tuhka tuuleen, ja silloin oli meillä aina tilaisuus riisua kansalaisistamme poijes heidän taikauskoaan.
Kun näin koimme voimamme jännittää lastemme terveyshoinnollisissa asioissa, onnistui toimemme Jumalan avulla niin, että kymmenestä lapsestamme yksi vaan on kuollut, kaikki muut elävät terveinä tänäkin päivänä ympärillämme.
Pitäis nyt vähän puhua lastemme henkisestäkin kasvatuksesta. Se on tietty, etteivät minkään perheen lapset ole kasvamassa kaikki yhtä rintaa, vaan yksi syntyy yhdellä, toinen toisella kerralla, ja niin on heistä yksi vanhempi, toinen nuorempi, yksi isompi, toinen pienempi, ja tämä luonnon järjestys on vanhemmille suureksi avuksi lasten kasvatuksessa. Me opetimme ensin vanhimmat lapset tarkoin lukemaan ja luettunsa ymmärtämään, se oli pää-asia. Kun vanhimmat lapset kerran olivat kunnollisiksi lukijoiksi opetetut, rupesivat he koulumestareiksi nuoremmille, ja niin ei meillä ollut muuta vaivaa jäljellä, kuin pidimme vaan hyvän järjestyksen.
Samoin he myös hoitivat toinen toistansa ja jokaiselle vanhimmalle lapselle oli jaettu joku pieni veli tahi sisko, jota heidän piti erityisesti hoitaa, ruokkia, vaatettaa, puettaa, riisua, vieressään makuuttaa j.n.e.; ja sillä tavoin meidän vaivamme tasaantui niin vähiin, ettemme huomanneet lapsia kasvattavammekaan. Jo aikaisin vanhimmille lapsillemme koimme vointiamme myöten mieleen teroittaa niitä totuuksia, joita itse olimme käsittäneet Jumalan sanasta ja muista hyödyllisistä maallisistakin kirjoista. Aikaisin jo opetin minä heille, että heillä on isänmaa, jota heidän tulee rakastaa, ja jota kohtaan joka ihmisellä on velvollisuuksia, ja että jos ihmisellä ei olisi velvollisuuksia, ei hänellä myöskään olisi oikeuksia. Joka kerta kun meille tuli uusi palkollinen, oli se ensimmäisenä ehtona, etteivät he saa lasten kuullen puhua rivoja, sopimattomia sanoja eikä lausua tavattomia puheita. Kummitusjuttuja emme kärsineet kenenkään kertovan lasten kuullen, vaikka ei se ole tahtonut onnistua; sillä ne tekivät sitä salaa, kun julkisesti eivät tohtineet, ja niin kylvivät rikkaruohoja lasten sydämiin, mutta paljon me kumminkin voitimme tarkoituksillamme.—Me koimme aina katsoa, ettei lasten välillä olisi päässyt valtaan eripuraisuus eikä ylönkatse toisiaan kohtaan, vaan että he oppisivat toisiansa rakastamaan veljinänsä ja sisarinansa. Jos heille joskus tuli riitoja ja rettelöitä keskenänsä, emme koskaan päästäneet heitä siihen mieleen, että kantelemisellaan olisivat voittaneet mitään toisten edellä, vaan semmoisen tapahtuessa asia otettiin aina todellisen tutkinnon alle, ja kun rikoksellinen saatiin ilmi, se nuhdeltiin tai rangaistiin asian haaroja myöden, ja tapahtuipa niinkin, että kielettelijä itse joutui rangaistuksen alaiseksi. Senlaisesta menettelystä oppivat he pian, etteivät toistensa päälle mielellään valehdelleet, vaan pitivät toisiansa tasa-arvossa oman itsensä kanssa.
Jos meidän joskus piti rangaista lapsiamme, niin se tapahtui molempain yhteisestä tahdosta, eikä toisen kiukustuneesta mielijohteesta, sillä asia tutkittiin ensin molemmin puolin; siitä seurasi ettei kumpainenkaan tullut lapsen puolesta terjumaan, eikä pientä rikoksellista puolustamaan ja paaduttamaan, jonka pahan tavan olen useoissa perheissä nähnyt.
Meillä ei ollut myös sitä tapaa, jonka olen useoissa perheissä nähnyt vallitsevan, että lasten pienten rikosten annetaan mennä ilman muistutuksitta ja nuhteitta, vieläpä niillä usein nauretaankin, ja hyvitellään lasta, kun tuo on niin »näsäviisas». Vaan sitten kun rikokset paisuvat siihen määrään asti, että tuottavat vanhemmille nähtävää vahinkoa, silloin kiukustuvat he ja lyödä kapsivat lastansa millä käteen sattuu, jonkalaisen tavan seuraukset usein ovat lapselle: vaivainen ruumis ja paatunut sielu.—Me emme antaneet lapsissamme mennä pienintäkään rikosta muistuttamatta ja nuhtelematta, jota teimmekin niin kauvas ja pitkälle, kuin se näytti ulottuvan. Mutta lapsi tottuu viimein siihenkin, kuin näkee, ettei siitä sen parempaa tule, ja rupeaa ylönkatsomaan kaikki vanhempiensa hyvät neuvot ja varoitukset. Silloin täytyi tarttua vitsaan, joka aina tuli minun osakseni, sillä vaimoni on helläluontoinen ja kyntti aina silloin huoneesta ulos, vaikka asia tapahtui molempain tuomion kautta. Kumminkaan ei tätä ole tarvinnut alituisesti tehdä, sillä ei ole tarvinnut kuin yksi kerta kutakin vitsoilla kurittaa; sen perästä ovat he sanaa totelleet.
Pienestä pitäin opetimme lapsiamme siihen, että he kaikissa tytyivät omaan asiaansa, eivätkä pyrkisi hallitsemaan ja valloittamaan toistensa kaluja; sillä pahana esimerkkinä olen usein havainnut jonkun perheen lapsista olevan niin itsevaltiasta laatua, että tohteis ryöstää puoleensa toisten lasten omaisuuden, ja usein koettaa puolustukseksensa huutaa, kirkua, purra, kynsiä j.n.e. Silloin olen aina tavallisesti nähnyt äitin hyppäävän väliin ja lausuvan: »Mikko, Mikko! etkö anna hevostasi Matille; vai sinä pahankurinen kiusaat Mattia!» Semmoinen oikeuden pito oli mielestäni väärää, sillä Matti olisi ollut paremmin rangaistava tahi nuhdeltava kuin Mikko, joka vaan koki suojella omaansa, sitävastaan kuin toinen koki sitä väkivallalla anastaa. Siitä seuraa pian se pahe, että lapsi ei totu ollenkaan totuuden tuntoon eikä opi pitämään toisen omaa pyhänä, eikä välittämään siitä mitään, jos sen väkivallallakin anastaa.
Kaiken hartautemme panimme siihen, ettemme lastemme kuullen puhuneet mitään sopimattomia, ja koetimme muitakin siitä estää, niinkuin jo edellä mainitsin. Samoin elämässä kuin opissakin koimme olla heille esikuvana; sillä jos vanhimmat eivät itse elämässään seuraa sitä, mitä he ovat lapsillensa opettaneet, niin heidän siemenensä ovat kylvetyt kalliolle, jossa ne eivät idä eivätkä orasta.—Me olemme kokemuksesta sen havainneet, että lapsi pitää vanhempansa parhaimpina ja luotettavaisimpina ihmisinä maan päällä, ja luottaa ehdottomasti heihin. Siitä seuraa itsestänsä, että lapsi pitää vanhempainsa väärätkin teot oikeina, ajatellen: niinpä isä ja äitikin tekevät, jotka ovat parhaita ihmisiä, tottapa se on oikeen. Sentähden on se peräti tähdellinen asia, että vanhemmat tarkoin valvovat elämäänsä, etteivät he joutuisivat turmelemaan niitä pieniä oraita, jotka heidän haltuunsa ovat uskotut.
Ei meillä ole ollut tilaisuutta mitään korkeampaa hengen kehitystä tarjota lapsillemme, sillä suomalaiset koululaitokset ovat kaukana paikkakunnastamme, vaikka kipeästi olemme sen tarpeen useasti tunteneet. Ei myös ole kansakouluakaan kunnassamme, jonka tähden on lapsiamme täytynyt hankkia vierasten kuntain kansakouluihin 7-10 peninkulman päähän.
Kirjastoni ja sanomalehdistöni ovat heillä aina avoinna, ja usein he kokouvat ympärilleni, jolloin heille aina puhelen tapausten merkityksistä. Kun he lukevat jonkun kappaleen, tulee tavallisesti aina kysymys, mitä kappale sisälsi, ja sen olen havainnut, että se on lisännyt paljo heidän käsitysvoimaansa.
Siihen tapaan olemme kokeneet järjestää lastemme kasvatusta, eikä meillä ole yhtään syytä nurkua, että olemme saaneet kiittämättömiä lapsia.
Monen olen kuullut pitävän sitä erinomaisena Jumalan rangaistuksena, kun heillä on lapsia, mutta me emme ole käsittäneet asiata siltä kannalta, me olemme pitäneet sitä erinomaisena Jumalan lahjana ja siunauksena, että hän on meille lapsia uskonut. Monikin, joka ei tarkoin tunne meidän perheellistä tilaamme, kun on kysynyt lastemme lukua ja on saanut tietää sen, on kovin kauhistunut niiden paljoutta. Muistan yhden senlaatuisen tapauksen. Eräs semmoisen kysyjä, rupesi huutaa hoilottamaan: »voivoi! mitäpä on, kylläpä niitä on!» ja tuli samassa niin rauhattomaksi, kuin olisi saanut käärmeen piston. Minun kävi nokalleni, ja sanoin paljostujalle: »minä olen kauvan elänyt lasteni keskellä, enkä ole koskaan huomannut mikä niistä olisi huonoin ja hävitettävä, vaan koska sinä näytät olevan niin mestari tietämään että niitä on liikapaljo, niin mahtanet senkin tietää mitkä niistä pitäisi hukata; lähdetään yhdessä meille, tee sielä vaalisi ja työsi». Se toki auttoi. Heti tunnusti hän, että oli kelvoton sitä valikoimista toimittamaan.—»Etpähän ole kelvoton sekaumaan Luojan töihin», sanoin minä ja siihen keskustelu loppui.
Kyllähän ei varamme ole olleet isot, varsinkin ensimmältä, mutta kun meillä oli rauha ja rakkaus välissämme, niin ristimme ei tuntunut silloinkaan raskaalta, vaan me kannoimme sitä yksimielisesti ja ilolla. Kaikesti ei meillä ollut paljon, vaan vaimoni valpas luonto ja hellä käsi osasi asiat niin tasata, että sitä oli aina joka tarpeeseen vähänsä, eikä erinomaista puutetta koskaan ole tullut. Jumala siunasi työmme ja vähät varamme niin, että olemme voineet lapsemme kasvattaa isänmaan hyväksi, mierolle joutumatta, josta kiitos Korkeimmalle, joka johtaa ihmisten elämän tämän maailman myrskyjen läpi, mutta joka kumminkin heittää ihmiselle itselleenkin jotain tehtävää.
Kun lapsemme kasvoivat isommiksi, ja vanhimmat alkoivat tehdä työtä, alkoi pieni maatilamme käydä liian pieneksi. Tätä kun mietimme, tulimme siihen päätökseen, että pitäisi hankkia isompi tila, jossa olisi työtä lapsillemme, ettei heidän tarvitseisi hajouta maailmalle, muulla tavalla elatustansa hankkimaan. Tuntuihan se välttämättömältä ehdolta, että lapset saisivat pysyä yhdessä koossa ja meidän silmiemme edessä, niin kauvan kuin elämme, joka ei olisi ollut mahdollista niin pienellä tilalla. Rupesin siis tiedustelemaan isompaa maata kyläisestä kylästä. Semmoisen tapasinkin kohta, ja niin möimme omamme ja ostimme toisen. Voi kuinka meidän kuitenkin oli vaikea erota rakkaalta maatilaltamme, jossa olimme niin monta väsyä ja palavaa saaneet kokea, ja niin monesti voimamme uuvuttaneet. Sääli oli jättää niitä paikkoja, jotka kättemme kautta olivat synkästä korvesta muuttuneet ihaniksi viljamaiksi, mutta se kumminkin täytyi tehdä. Me muutimme, kun muutimmekin, ostettuun uuteen taloomme, oikeen kirkonkylään, ja rupesimme uudella innolla sitä taas viljelemään ja kuntoon panemaan, sillä uusi taloomme oli kovin rappiotilassa. Aikaa se veti ja vaivaa se maksoi, ennenkuin se oli kunnossa, mutta lapsemme jo auttoivat meitä työssä ja toimessa, joka helpoitti paljon meitä. Me rupesimme vaurastumaan enemmän ja enemmän ja saimme luottamusta kansalaisiltamme, joka oli syöstää meidät perikatoon. Tämä kuulunee jotenkin oudolta, mutta niin se kumminkin oli. Jos ette ole kyllästyneet, niin kerron senkin vielä, etteivät ajatusperät jäisi hämäriksi.
Kun sain arvoa ja luottamusta kansalaisiltani, rupesivat he vaatimaan minua tärkeihin kunnallisvirkoihinsa, joita otin vastaan. Minulle uskotut toimet täytin rehellisellä suoruudella ja valppaudella; se lisäsi vielä enemmän arvoani, mutta arvon kanssa tuli myös uusia ystäviä, tietysti nekin arvokkaita. Kokousten ja asiain päätyttyä istuttiin ystävysten kanssa yksissä ja keskusteltiin päivän tapauksista ja tietysti tulevista kunnallisista asioista. Tämä nyt vielä kuuluu jotenkin hyvältä ja oikealta, niinkuin se itsessään asia onkin, mutta kuulkaahan vain! Tietysti tuli aika pitkäksi näin yksissä ollen, jos ei saatu virvoituksia, ja minun kotia tuloni rupesivat yhä enemmän hiljastumaan. Vaimoni tarkka silmä näki uhkaavan vaaran ja koki siveästi minua varoittaa siitä, mutta minä olin kuuro ja sokea. Ensikerran eläissäni tuli minulle mieleen, että vaimoni pyrkii minua vallitsemaan. Hän teki mielestäni siinä sangen väärin, kun ei hän olisi minun antanut seurustella isoisten kanssa, sillä sehän oli jotain lystiä ja jaloa. Ja enhän minä sentään ollut mikään juoppo, enkä aikonut siksi tullakaan. Jos nyt joskus olinkin vähän liikutettuna, mitäpä tuo haittaa, koska moni muu on paljo enemmän; vaimoni vaan pyrkii herrakseni, siinä koko nurkumisen syy.—ja tosiaankin tuo myrkyllinen kavaltaja hiipi hiljaa kuin kyykäärme, ett'en ollenkaan häntä huomannut. Minä olin lujasti päättänyt, ett'en joisi itseäni juovuksiin, mutta se päätös heltyi heltymistään, ja minä luulin silloinkin olevani selvää, kuin kumminkin jo olin hyvästi hujakassa. Vaimoni suru kiihtyi päiväpäivältä ja kyynel silmissä hän rukoili ja pyysi hiljakseen minua, etten saattaisi itseäni ja perhettäni onnettomaksi. Niissä kaikissa näin minä vaan hänen himonsa valtaan ylitseni, enkä nähnyt sitä, että se vuoti huolellisesta ja rakkaasta perheen-äitin sydämestä lapsiamme ja itseäni kohtaan. Jota enemmän hän sitä teki, sitä enemmän paatui sydämeni häntä kohtaan, muka niin viattomasta käytöksestä kun luulin itselläni olevan.—Mitäpäs muuta. Kotiin-tuloni yhä myöhästyivät, askeleeni tulivat yhä epävakaisemmiksi, ja seurustelemisen tarve yhä tiheimmäksi!—Kerran viivyin myöhään yöhön kylässä, ja viimeinkin kotia tultuani, hoipertelin ja puristelin nyrkkejäni.—»Nyt pitää minun kerrassaan näyttää, että olen herra kotonani, ja että vaimoni pitää miehensä ala annettu olemaan», ajattelin minä. Minä tulin kotia. Vaimoni oli kauvan levottomasti odottanut pelollaan minun tuloani. Hän tuli hellänä, hiljaisena ja surullisen näköisenä vastaani, mutta minä työnsin hänen armotta pois tyköäni. Minä rupesin paukkaamaan ja möykkäämään niin kovin, että lapset ja vanha äitinikin heräsivät.—»Nyt pitää tehdä loppu vaimoni ylivallasta ja kerrassaan riisua häneltä ne luulot, että hän pääsee minua hallitsemaan», ajattelin minä. Vaimoni tuli kyynel silmissä minua hillitsemään, mutta siihen sijaan että olisin totellut,—löin minä häntä—kasvoille!—Veri rupesi pursumaan hänen nenästänsä, ja minä iloitsin sankarityöstäni. Vaimoni, verissäänkin, koki hallita raivoa luontoani niin kauvan, että viina alkoi haihtua päästäni. Päätäni pyörrytti ja maailma rupesi mustenemaan ja pyörimään silmissäni. Minä näin vaimoni veristyneet kasvot, ja rupesin aavistamaan mitenkä nyt oli käynyt. Minua rupesi oksettamaan ja pyysin vaimoani, että hän toimittaisi minua maata, eikä se kärsivä sielu silloinkaan ottanut pois hellää apuansa ja kättänsä, eikä heittänyt vielä toivoansa langenneen kumppaninsa parantumisesta. Hän riisui minun ja toimitti maata, ja siihen olin kohta nukkunut, niinkuin sika rapakkoon!
Aamulla kun heräsin, huomasin että vaimoni oli, semmoisessakin tilassa ollessani, vaatepäällä tullut maata kykkimään samaan vuoteeseen, niinkuin ainakin hyvä suojelusenkelini. Pääni paukutti ja jyskytti, niinkuin tusina seppiä olisi siellä tehneet työtänsä; sitä kivesteli niin, että olisi luullut takaraivan putoovan sisälle, ja koko ruumis vapisi ja tärisi, että luuli joka luunsolmun irtautuvan toisestansa. Minä huomasin taas vaimoni veristyneet, sinertävät ja surulliset kasvot, ja rupesin muistamaan mitä oli tapahtunut. Minun omatuntoni heräsi, ja kaikki helvetin vaivat rupesivat minua ahdistamaan. »Minäkö», ajattelin minä, »minäkö, joka kansalaisilleni ja perheelleni puhun ja opetan hyvistä avuista, käyn itse lasteni edessä tuolla esimerkillä? Minäkö, joka paljon puhun ja opetan avioparien keskinäisistä velvollisuuksista, lyön ja saatan kärsimään, sielun ja ruumiin puolesta, oman kumppanini, joka minun kanssani on niin paljon nurkumatta kärsinyt elämän merellä. Ja sen teen siitä hyvästä, kun hän on kokenut säilyttää minun kunniaani ja perheeni onnea?
»Tämmöistäkö onnea minä tuotan ihmiskunnalle sen luottamuksen edestä, jonka kansalaiseni ovat minulle antaneet?» Ne olivat kysymyksiä, jotka heräsivät omassatunnossani, ja päätökseni oli se, etten olisi mahdollinen elämään muiden ihmisten parissa. Päätökseni tuntuu jotenkin Judaksen kaltaiselta, mutta minulle ei ollutkaan sen vähempi kuin kokonainen helvetti maan päällä. Nyt näin selvästi mitä tietä vihollinen oli minun saattanut, näin että se tuli hiljaa, hiipien, käynnin kuulumattomin, viatonna, syytönnä—luvallisena—oikeana kohtuutena—niin kavalasti se oli tullut.
Minä en isoon aikaan saattanut puhua mitään, mutta omaatuntoani poltti niin kovin, että jotakin oli tehtävä. Hätääntynynnä ja tuskasta punehtununna, pyysin minä vaimoltani, saattaisiko hän antaa minulle anteeksi törkeän käytökseni häntä, lapsiamme ja ihmiskuntaa vastaan.— Vaimoni otti minun syliksi, ja siinä asemassa itkimme yhdessä, toinen katkerasta katumuksesta, toinen tuhlaaja-pojan palajamisesta. Siinä sydämemme tyhjennettyä, lupasi vaimoni unhottaa kaikki sydämestänsä, ja minä tunnustin hänen tarkoituksensa oikeiksi ja omani vääriksi ja lupasin parannusta vastaisessa elämässäni. Se helpoitti jotenkin sydäntäni; mutta se tunto kovin vaivasi minua: kuinka lasteni ja oman välini saisin sovitetuksi. Sinä päivänä ei minulla ollut voimaa mitään yrittämään sen asian eteen, mutta huomenna kutsuin kaikki lapseni huoneeseeni, ja rupesin puhelemaan heille, kuinka kavalasti vihollinen oli saanut onnettoman isän lankeemaan, ja kuinka ei heidän pidä ottaa siitä esimerkkiä, vaan pysyä niissä perustuksissa, jotka kaunistavat ihmiskuntaa; selitin myös heille kuinka minulla oli nyt kipeä omatunto. En minä hävennyt omilta lapsiltani pyytää anteeksi rikostani, ja luvata heille parantaa itseäni ja olla heille parempana esikuvana eteenpäin.— Kaikki lapseni itkivät ja kävivät, toinen toisensa perästä, puristamassa kättäni ja lupaamassa unhottaa isänsä rikokset.
Tämmöiset seikat tuntunevat, monenkin mielestä, oudoilta ja kenties— hulluiltakin; mutta muistakaa, että tämä on rehellisen suomalaisen talonpoikaisen perheen-isän tunnustus, joka ei ole tahtonut elämänsä tapauksista esiin tuoda ainoastaan valoisia—vaan myöskin mustat puolet. Tästä syvästä lankeemuksestani en suinkaan syytä asiata, jonka kautta siihen jouduin, enkä kansalaisiani, vaan omaa itseäni, kun en ottanut aikoinaan itsestäni vaaria.
Te, jotka tätä luette, kutka ikinä lienettekin: älkää pudotko siihen kuoppaan, johon minä olen pudonnut! Älkää luuletelko, että olette vaan parahiksi päissänne, sillä silloin kun luulette parahiksi olevanne, olettekin jo liiaksi ja vihollinen on jo kantapäillänne.
Kun vaimosi, ystäväni, rupeaa sinua hiljalleen muistuttelemaan myöhään kylässä olostasi ja—ryyppimisestäsi, kavahda silloin! silloin on jo paha merrassa. Vaimosi on huoneesi ja sinun hyvä enkelisi; ei hän—usko pois—vaadi siinä tapauksessa valtaa ylitsesi, vaan hän tahtoo säilyttää sinun kunniasi ja perheensä onnen, kuule, tottele häntä!
Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät perheestäs ja puhtaasta omastatunnostas; suojele niiden pyhyyttä!
Omassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä, siellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka on sinun kanssasi jo niin paljon kärsinyt ja joka nytkin niin mielellään ottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä lievittää, ja lohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti tuntuukin sinusta aina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet valmistanut. Jos sen olet huonosti perustanut ja kasvattanut, niin huonot sillä on hedelmätkin; jos kotisi tuntuu sinusta kylmältä, ikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä sen niin olet tahtonut, lienet sitten perheen isä taikka äiti, sillä molempain yhteinen halu ja pyrkiminen totuuteen on tarpeellinen perheellisen onnen perustamisessa.
Tahtoisitte te kaiketi tietää minkälaiseksi meidän perhe-elämämme muodostui lankeemiseni jälkeen? Kuulkaahan sitte! Me olemme taas käsittäneet onnemme, mutta ei millään muulla tavalla kuin siten, että rupesin todella parantamaan pahaa elämääni ja lujasti sotimaan vihollistani vastaan. Kauvan olivat kuitenkin ne haavat auki, jotka hän oli iskenyt sydämeeni. Perheeni kyllä pian unhoitti rikokseni ja rakasti minua entisellä rakkaudellansa, mutta kansalaisiani oli vaikeampi tyydyttää, sillä hyvä nimi pikemmin kadotetaan kuin takaisin saadaan. Kansalaiseni kummaksuivat kauvan minua, ja usein kuulin heidän kuiskuttavan toisillensa, erittäinkin lasten keskenänsä: »tuo on se mies, joka juovuspäissään on akkaansa lyönyt». Ne sanat kävivät kuin puukon pistokset läpitse sydämeni. Semmoisia kuullessani ajattelin: »nuot puhuvat totta, niin olen onneton tehnyt, mutta vasta en sitä tee». Silloin aina kyntin kotiani, jossa ei niin sanottu eikä kuiskuteltu, vaan kaikissa näkyi, että he olivat sydämestänsä anteeksi antaneet; siellä, ainoastaan siellä sain kevenemään murheellisen sydämeni.—Pitkällisen työnteon ja tarkan elämäni kautta sain minä viimein jälleen kansalaisteni kunnioituksen ja luottamuksen, mutta ne olivat liian kalliisti ostetut, jotka minulla olisivat ostamattakin olleet, jos vaan olisin aina täyttänyt tavallisia ihmisvelvollisuuksia.—Nyt kuuluu kumminkin taas tämmöisiä kuiskeita: »tuossa on onnellinen perheen-isä, ja sen perhe on onnellinen», ja niin on käsissäni taas »taivas maan päällä», jota en ai'o päästää luotani, niin kauvan kuin tätä katoovaisuutta kestää.
Äsken tapahtui minulle se onnettomuus, että lankesin jalkani sämäksi, niin etten päässyt moneen viikkoon sängystä mihinkään. Kun rupesin sen verran toipumaan, että saatin istua sängyssä, teetin semmoisen lavitsan, jonka päällä saatin kirjoittaa, ja rupesin siinä kirjoittamaan tätä kyhäystä. Jos ei isäni olisi puoltariksiäkään pannut minun kouluttamisekseni, en suinkaan olisi tätä kyennyt kirjoittamaan. Vanhemmat! laittakaa lapsillenne henkistä kehitystä, sillä te olette niistä vastaavat Jumalan ja isänmaan edessä.—ja, jos en tällä työllä mitään voittaisikaan, niin olen ainakin sen voittanut, että sain aikani kulumaan hupaisesti, joka oli niin pitkällistä muuten terveelle ja työteliäälle.—
Niin olen elämäni kertomuksessa päässyt aivan nykyiseen päivään. Mitä ennen on tapahtunut, sen kyllä tiedämme, mutta mitä vasta tapahtuu, se on tietämätöntä, sillä: »Paikan tiedän kussa synnyin, Ajan kaiken, kun tajusin, Vaan en tiedä kussa kuoleman pitää».—Toivomme vaan on että tuleva elämämme olisi nykyisen veroinen!——
Äitini vielä elää ja on ollut tykönäni siitä asti, kun isäni kuoli. Minä olen aina kiitollinen mielessäni, kun Jumala on suonut hänelle niin pitkän ijän, että olen saanut palkita hänelle hänen vaivojaan, joita hän on minusta köyhyydessään nähnyt. Sangen vanha, voimaton ja ryppyinen hän on jo; lapseni, minä ja vaimoni, rakastamme häntä, Jumala siunatkoon vanhaa äitiäni—perhettäni—! Hän siunatkoon koko rakasta isänmaatamme—Suomeamme ja sen kansaa!