KAHDESTOISTA LUKU.
Loppukatsahdus.
Nyt vasta Vanhavirka yksinäisenä, toivotonna oli. Olipa hän niin kauan toimeen tullut, kun poikansa, Antti, eli. Olipa hän vielä silloin useinkin saanut haluttua ilojuomaansa — viinaa ja muutakin ruokaa kurjan henkensä yllä pitämiseksi. Tuo turva tuli häneltä pois ja puutetta, kurjuutta kärsi hän kota-tuvassaan. Hänen ainoa toivonsa ja lohdutuksensa oli ollut vankeudestaan palaavassa pojassaan, Jussissa — semmoinen toivo, että hän hankkisi hänelle ruokaa ja viinaa, — miten tahansa, siitä ei ollut kysymystä. Eikäpähän poika ollutkaan kuulematon isänsä toiveille eikä tahdolle: sen osoittivat hänen ensi-yölliset yrityksensä, mutta se ei onnistunut. Kurjaksi, turvattomaksi, köyhäksi, puutosta kärsiväksi jäi nyt Vanhavirka ypö yksinään kota-tupaansa. Hän ei ollut koskaankaan tottunut työtä tekemään, sillä vähemmin hän nyt vanhalla, rangaistuksista kyyristyneellä ja kutistuneella ruumiillaan kykeni henkeään elättämään. Jonkun vuoden kuluttua pyysi hän pitäjän vaivaishoidon toimittamaan hänet ruodulle. Sitäkään ei hänelle sallittu, siitä syystä, että hänellä oli vielä maata, ja — kota-tupa. Hän oli sen johdosta pakotettu myömään tuon ainoankin omaisuutensa. Siitä saaduilla rahoilla eli hän vielä jonkun ajan entistä elämäänsä — joi, kun sai viinaa, ja oli juomatta, kun ei saanut — selvä asiahan se.
Ei koskaan kuultu hänen suustansa mitään katumuksen sanaa, ei mitään päivitystä siitä, että hän itse oli onnettomuuteensa syypää, ei mitään siitä, että hän oli huonosti kasvattanut lapsensa, ei mitään siitä, että hän oli itse syöstänyt lapsensa perikatoon, ei mitään siitä, että hän oli turmellut, myrkyttänyt tuhansia ihmissydämiä.
Tosin kuultiin hänen nytkin, kun hän sai viinaa päähänsä, jonkun veisuun tapaisesti, murheellisen näköisenä jörröttelevän: "Täällä minun täytyy oleskell' ja kiiveskell', Häpeän ja kunnian välill'," mutta ei hän koskaan lisännyt veisuusensa: "Vaan jos käyn Kristuksen jälill'," joka on seuraava sä'e siitä kirkkovirrestämme, josta hän oli tuon muka hänelle sopivan ja mieluisen paikan valinnut. Mutta siihenkin oli hän jo pannut omiansa lisäksi, jonka hän lienee paremmin taitamattomuudesta tehnyt kuin vapaasta tahdostaan. Niin. Hän ei ollutkaan koskaan viljellyt Jumalan sanaa, eikä hän siihen kyennytkään, sitä vähemmin ymmärsi hän sitä.
Kauan ei hänelle ollut turvaa tuon ratki pienen ja mitättömän maan palasen ja kota-tuvan vähäisessä hinnassa, ja yhä suurempaan kurjuuteen vajosi hän, mutta hätä neuvon keksii. Kun kaikki turva ja toivo oli pettänyt, hankki hän itselleen yksinkertaiset köydenkehruukalut. Ne muassa kulki hän kylästä kylään, talosta taloon, kehräten köysiksi jouhet, sian-villat ja tappurat niissä taloissa, joissa niitä sattui olemaan. Sillä tavalla elätteli nyt viimeiseltä henkeään tuo ennen niin loistava, rikas ja mainehikas Kanniaisen lautamies — joi kun sai, ja söi, kun sai, mutta usein oli liian pitkät välit kumpaisellekin tarpeelle.
Toinen Vanhanviran sisarista asui pienessä, köyhässä, kurjassa mökissä; toinen sisar oli jo aikoja ollut — ruodulla. Tuo mökki oli nyt ainoa suvun omaisuus, sillä sisaretkin miehineen olivat joutuneet häviöön jumalattoman elämänsä ja poikiensa vuoksi. Tuossa sisarensa mökissä piti Vanhavirkakin majapaikkaa sitä myöden, kun hän oli pakotettu myömään oman kota-tupansa. Kun hän sai köysien kehruulla sen verran kokoon, että hän voi saada viina-hallin, tuli hän sen kanssa sisarensa mökkiin ryypiskelemään saalistansa. Vuoteena hänellä tuossa kurjassa ja ahtaassa mökissä oli vaan pehku-koko nurkassa, joka aina ulkoa tuotiin mökkiin silloin kuin veli tuli kotiin retkiltänsä. Siihen hän kallistui maata, kun hän oli kyllikseen saanut maistella taskumatistaan ja mustia, likasia ryysyjä sai hän peitteekseen.
Oli hirveän kylmä ja ankara lumipyry eräänä talvena. Kurjassa mökissä ei ollut paljon suojaa ulkona vallitsevaa hirmuista myrskyä vastaan, niin hatara oli mökki. Oli muuten hiljainen ilta. Mökin ainoa asukas oli nyt saanut vieraan, erään köyhän akan, joka sattumalta oli tähän joutunut, eikä päässyt pois lähtemään pahan ilman vuoksi. Kahden he olivat nyt mökissä, jossa he kokivat itseänsä suojella vilulta, niinkuin parhaiten taisivat; mökin omistajan mies oli aikoja jo kuollut. Ainoista mökin puuvaroista oli tehty valkea takkaan, lisäämään tai oikeammin sanoen palkitsemaan sitä vähäistä lämpöä, jonka myrsky oli tuiki tarkkaan nuolaissut hatarasta, porstuattomasta mökistä, mutta tuossa kituvassa tilassaan ei valkea voinut juuri paljon lämmittääkään, jos ei kylmiäkään noita kahta mökissä olijaa.
Tuommoinen oli mökin sisällinen tila ja asu samana hetkenä, jolloin mökin ovea ruvettiin ulkopuolelta kovasti rytyyttämään. Vaimot kiirehtivät sitä avaamaan, sillä he olivat panneet oven, vointinsa mukaan, kiinni sisäpuolelta. Ovi aukeni ja sisään kompuroitsi puoleksi kohmettunut ja kylmettynyt mies; se oli mökin väli-aikainen asukas — Vanhavirka. Heti huoneesen päästyänsä tunki hän kohmettuneet kätensä huonosti palavaan valkeaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kerralla nielaista sen vähäisen lämmön kipinän, joka huonosti palavista puista lähti. Hän värisi ja vapisi vilusta, niin että hänen repaleiset nuttunsa niemekkäät ja hetuleiset liepeet ja irti ratkenneet paikat tärisivät kuin haavan lehti. Hän ei hiiskunut mitään, käänteli ja lämmitteli vaan itseänsä niin paljon kuin vaan voi.
"Mitähän sinäkin, onneton, olet lähtenyt liikkeelle ihmisistä näin kovalla ilmalla?" sanoi mökin akka vihelijäiselle veljelleen.
Kurja veli ei vastannut mitään suullisesti, sanallisesti, mutta repaleisen nuttunsa povesta veti hän täysinäisen viinapullon, josta hän alkoi ehtimiseen maistella suulta. Tuo taskumatista maisteleminen oli enempi kuin suullinen vastaus. Kun hän oli huonon valkean ja viinapullonsa avulla vähän sulannut kohmetuksistansa, istui hän takan viereen hirren päästä tehdylle jakkaralle, eikä puhunut yhtäkään sanaa; istui vaan kumarruksissaan ja tuki päätänsä kädellään; ainoa tehtävänsä oli vaan väliin maistaa pullostaan.
Pehku-kupo tuotiin nyt ulkoa mökin nurkkaan. Puku päällä köyrähti Vanhavirka kylmille pehuille, ja mustat ryysyt nakattiin hänen päällensä. Äänettömänä, mykkänä tyytyi hän kohtaloonsa — siltä ainakin näytti; taskumattinsa pani hän huolellisesti pystyyn lattialle viereensä, kenties kylmän ja surunsa varalta. Vaimot laittivat myös itsensä maata, sitten kun he olivat sammuttaneet ainoankin valkean takasta. Kun valkea oli sammutettu, alkoi kuulua lattialta hiljaista itkun nyhkimistä. Se oli tuo pehuilla makaava kurja mies, joka tuota teki. Mitä itkikään, mitä miettikään hän nyt? Kenties oli hänen entinen elämänsä ensikerran eläessään nyt hänen edessään paljastettuna — niin, kenties. Pimeässä kuulivat vaimot selvästi, kuinka pullon pohja hiljaa tavasta naksahteli ja kolahteli lattiaan, joka osoitti, että tuosta lähteestä tavasta otettiin lievikettä käsillä olevalle surulle.
"Voi, Maija — Maija oli sisaren nimi — Voi, Maija! Ei rikkaus ole suurin onni ihmiselle tässä maailmassa", sanoi itkun seasta värisevä ääni lattialta — se oli Vanhanviran ääni.
"Ole joutavoimatta ja nuku pois", sanoi sisar.
"Niin sinä sanot", kuului taas lattialta.
Sitten oli kaikki hiljaa, niin hiljaa, ett'ei muuta kuulunut kuin joskus pullon pohjan hiljaiset kolahtelemiset.
Ne olivat ainoat sanat, jotka kurja mies lausui sinä iltana. Ja semmoisia sanoja ei hänen oltu kuultu ikinä lausuvan. Olivatkohan nuot sanat hiljastuneen katumuksen sanoja? Kenties, kenties.
Vaimot nukkuivat vihdoin, nukkuiko mieskin? Sitä ei tiedetty.
Aamu tuli. Vaimot heräsivät. Kylmä viima tuntui mökissä käyvän ja yksinkertaiset, päreillä paikatut, rikkeimet akkuna-ruudut olivat niin jäässä, että alkava aamu näkyi mökkiin niinkuin lumihangen läpi. Vaimojen suusta lähtevä henki näkyi mökissä niin vahvana vesikaasuna kuin kaksi vankkaa savutorvea olisi purkanut savuansa tyyneesen ja selkeään talvi-aamuun. Vaimot raottivat ovea; ilma oli kaunis ja tyyntynyt.
"Jussi, nouse ylös!" sanoi sisar joksikin kovasti.
Ei mitään vastausta.
"Jussi, nouse ylös! Nyt on jo päivä", toisti sisar, ja samassa hän tölmäsi jalallansa pehku-koossa makaavaa ja ryysyihin käärittyä veljeänsä.
Ei nytkään mitään vastausta.
"Miten hän nyt niin siki nukkuu?" sanoi sisar ja sieppasi samassa ryysy-peitteen pois makaavan päältä.
Kauhistuen vetäysi hän takaisin. Makaavan veljensä lasittuneet, avonaiset silmät tuijottivat häntä vasten silmiä ja suu näytti siltä kuin se olisi aikonut sanoa: "niin sinä sanot". Hän oli — kuollut, tuo veli tuossa lattialla pehku-koossa. —
Viinapullo oli kauniisti pystyssä lattialla; se ei ollut aivan tyhjä, mutta tyhjä oli nyt sydän — henki, elämä oli sieltä paennut. — Hän oli sukunsa viimeinen mies, joka näitä maita oli viimeksi polkenut.
Niin. Paennut oli nyt hänen henkensä, mutta se oppi, jota hän oli aikanaan levittänyt ja istuttanut, ei ollut paennut; se vaan juurtui, kasvoi, varttui, leveni, kyti, kaatoi, haaskasi ja turmeli ihmiskuntaa. Vainajan vaikutuspiiri ei pysähtynytkään hänen omaan sukukuntaansa, jotka kaikin olivat nyt menneitä miehiä, niin aineelliselta kuin henkiseltäkin kannalta katsoen, ei, vaan se ulottui paljon laajemmalle, kylihin, pitäjiin, maakuntiin, niin laajalle ulottui se. Paljon oli kruunun rautainen käsi korjannut pois tuon opin seuraajia, mutta eipä pahuus ja hirveät rikokset kuitenkaan loppuneet, sillä ne vaan elpyivät ja kukoistivat. Uusia aina pirumpia veijareita ilmestyi sialle, jos kuinkakin paljon olisi entisiä kiinni saatu ja pois viety, ja yhä suuremmassa määrässä; näyttipä siltä kuin helvetti olisi kitansa aukaissut siltä kohdalta maatamme, josta se olisi pahoja henkiä syösnyt paikkakunnan täyteen. — Niin pian paha levenee ja niin suuressa määrässä!
* * * * *
Ystäväni! Tässä olen silmiesi eteen laskenut erään hirveän, mutta kumminkin tosikuvan elämästä. Hirveä on tämä kuva, mutta hirveää oli se ihmiselämäkin, josta tämä kertomus on otettu. Yhdestä ainoasta ihmisestä, Kanniaisen mahtavasta Laurista sai tuo turma ja saasta alkunsa. Väärällä, vilpillisellä lastensa kasvatuksella alkoi hän sen. Hän ei pitänyt vilpillistä tekoansa muuna kuin joutavana rikosten muoti-asiana, mutta sillä veti hän Jumalan kostavan käden sukunsa ja suuren osan kanssa-ihmisiensäkin päälle. Ei koskaan liene vanhurskaan Jumalan omat pyhät sanat paremmin toteentuneet kuin ne tässä paikkakunnassa toteentuivat, nimittäin nämät: "Minä Herra sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat".
Eräs sen ajan virkamies laski lukua, kuinka monta kymmentä syltää olisi jonkun vuosikymmenen päästä tullut halkoja niistä raippavitsoista, jotka tuosta yhdestä vilpillisestä lastenkasvatuksesta juontuneiden pahantekijäin selkiin murskaksi pyntättiin. Eikö tuo ollut kummallinen ja harvinainen lasku? Ja että tuommoiseen laskuun on voitu ryhtyä, mitäpä todistaa se? Mitäpäs muuta kuin että asia on ollut olemassa. Eikö tosiaankin kumma kuin luontokin, metsä voipi kärsiä ihmisien pahuuden tähden?
Jospa joku ottaisi vaivaksensa laskea lukua, kuinka paljon turmelusta ja häviöä, kuinka paljon viheliäisyyttä, surua, tuskaa ja kyyneliä, kuinka paljon hirmua, pelkoa ja kauhistusta, kuinka paljon riettautta, syntiä ja jumalattomuutta, kuinka paljon sielun vaaroja ihmiskunnalle tuotti tuo vilpillinen lasten kasvatus. — Niin, jospa sen kykenisi joku tekemään, niin olisi se hyvä olemassa selvillä. Mutta tuohon laskentoon ei kykene yksikään kuolevainen, sillä liian kallisarvoista, liian painavaa on tuo Luojan kädestä lähtenyt kaikkein kallein, kuolemattomilla sieluilla varustettu tavara, mitattavaksi ja punnittavaksi ihmisien vaakakupilla tahi arvosteltavaksi ja määriteltäväksi kuolleilla, hengettömillä numeroilla ja luvuilla. — Siihen ei pysty yksikään, sanon vieläkin.
Jospa minulla olisi ukkosen ääni, niin minä täristäisin kaikkien isien ja äitien sydämiä ja huutaisin heille: ottakaa vaari lastenne kasvatuksesta, joiden haltiaksi Jumala on teidät uskonut. Varokaat, ett'ette kylvä heidän nuoriin sydämiinsä turmeluksen ja turhuuden siemeniä, sillä suuri on teidän edesvastauksenne oleva, jos lapsenne teidän tähtenne joutuvat Kanniaisen Laurin lasten tielle. Minä huutaisin ja rukoilisin kaikkia isiä ja äitejä, että he kasvattaisivat lapsensa Jumalan pelvossa ja ihmisten hävyssä, sillä, joka ei häpee ihmisiä, ei se pelkää Jumalaakan, ja kuitenkin Herran pelko on viisauden alku. Minä huutaisin ja rukoilisin kaikkia isiä ja äitejä, että he yhdistäisivät voimansa tuota tärkeää kutsumistansa täyttämään, sillä mitä auttaa se, jos toinen rakentaa, kun toinen maahan lyö, jos toinen istuttaa, vaan toinen repii, jos toinen puhdistaa rikkaruohoista, mutta toinen kylvää niitä. Vanhemmat! Tutkikaa itseänne ja jos näitä merkkejä löydätte itsessänne, niin silloin jo synti väijyy oven edessä, ja ellei parannusta tule, pistää se teihin, pistää lapsiinne ja kenties kuinka moneen ihmiseen se vielä pistääkin kuolettavan haavansa.
Näitä minä huutaisin, jos voisin, mutta mitäpä minä voin, sillä olenhan vaan kuolevainen, vihelijäinen mato.