YHDESTOISTA LUKU.
Katsahdus suvun kunniaan.
Niin. Suvun kunniaa oli Kanniaisen Lauri lähtenyt kannattamaan ja turvaamaan. Hänen sielunsa oli siksi pimeä, että hän luuli tuon kunnian riippuvan rikkaudesta. Puhtaasta, rehellisestä omastatunnosta ei hän tietänyt mitään, ja sentähden ei hän kammonut lastensa sydämiin istuttaa vääriä, vilpillisiä mielipiteitä. Me olemme jo osaksi nähneet, minkälaisia hedelmiä, minkälaista kunniaa tuo varomaton lasten kasvatus toi sekä itse suvulle että paikkakunnalle, ja kuinka oli kolmannessa polvessa jo kasvanut suureksi, mutta me emme vielä tiedä minkälainen tuon kunnian loppu oli. Katselkaamme siis sitä.
Kun ihminen paatuu ja piruttuu semmoiseksi, ett'ei hänellä ole enään mitään pyhää, kun hän antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa kanssa pahojen himojensa orjaksi, palvelemaan syntiä joka jäsenellään, niin näyttääpä usein siltä kuin ei löytyisikään enään totuutta koko maassakaan; näyttääpä siltä kuin Jumala ei etsiskeleisikään isäin pahoja tekoja Häntä pelkäämättömien lasten päälle; näyttääpä siltä kuin pahuus saisi kukoistaa ijankaikkisesti, mutta niin ei ole. Jumala on pitkämielinen, sentähden kokee hän kaivaa ja lannoittaa vääräksi kasvaneen puun juuria ja sitten Hän odottaa, toivoo hedelmiä. Vasta sitten kun Hän on nähnyt kaikki kaivamisensa, lannoittamisensa, odottamisensa ja toivomisensa turhaksi, vasta sitten antaa Hän vanhurskaan vihansa langeta paatumuksen tuomion alle langetetun ylitse ja silloin ei enään pahuus menesty.
Kauan menestyi hirvein rikoksellisuus tässäkin kysymyksessä olevassa paikkakunnassa. Kauan välttivät paatuneet pahantekiät lain rankaisevaa kättä joukkonsa laajuuden nojalla, puuttuvan oikeuden tunnon vuoksi ja hirmuisen pelottelemisiensa tähden; kuitenkaan ei se heille menestynyt ikäkauttansa, sillä pää tulee viimein vetävälle.
Kanniaisen nuorten miesten isä oli Viaporissa sovittamassa rikostansa, tuosta ei ottaneet pojat ojentuaksensa, ei parantuaksensa, vaan monta kertaa hurjempaa ja rikoksellisempaa elämää viettivät he kuin heidän isänsä oli koskaan viettänyt — mitenkäpäs muutoin, sillä eipä heille oltu parempaa opetettukaan. Vanhanviran nuorempi poika, Antti, sai kohta isänsä Viaporiin lähdön jälkeen, juuri kun hän oli ripille päässyt, selkäänsä kahdeksantoista paria raippoja varkaudesta. Tuo ei ollut kyllä korkein määrä, mutta kumminkin jo hyvä alku kunnian leikkaamiseen niin nuorelle miehelle. Tuokin annos tapahtui sillä aikakaudella, jolloin heihin vielä voitiin ja uskallettiin käydä käsiksi.
Noin loistavasti aloitti Antti elämänsä aamun ja noin loistavasti osoitti hän työllä ja totuudella, mitä hänessä oli vaikuttanut ne opetukset, joita hän oli rippikoulussa saanut. Siellä tietysti ei hänelle pahaa opetettu — hyvää siellä opetettiin, mutta hyvä ei enään pystynyt häneen, sillä aikoja ennen oli hänen sydämeensä istutettu paha turmeluksen siemen ja tuo siemen oli siellä jo niin juurtunut ja kasvanut, ett'ei hyvä voinut siellä sijaansa saada.
Poika Antilla oli kumminkin vielä jäljellä hiukka vanhemman rakkautta, sillä hän kävi asian-tehden katsomassa isäänsä Viaporissa, jolloin hän vei rangaistusta kärsivälle isällensä ruokaa ja rahaa minkä voi kokoon saada. Oikeat ihmiset pitivät tuota hyvänä merkkinä ja toivoivat Antin vielä vakaantuvaa mieheksi. Kun Kanniaisen Jussi, Antin vanhempi veli, tuon kuuli, selitti hän veljensä vanhemman rakkauden omituisella tavalla.
"Ei Antilla ollut asiana isänsä tervehtiminen, eikä ikävä häneen, vaan hän kävi Viaporissa katsomassa itselleen — talonpaikkaa", sanoi hän.
Kumpikahan puoli noissa ennustajissa oli oikeassa? Kenties Jussi tunsi veljensä sisällisen ihmisen paremmin kuin muut ihmiset. Niin, kenties. — — —
Eräänä kertana lähtivät taas nepaimet kumppaniensa kanssa eräille markkinoille — kuinkas muutoin. Oltiin jo poissa kotipitäjäästä, kaukana vieraassa paikkakunnassa. Yö läheni ja nuot oivalliset markkinamiehet valitsivat itselleen yöpaikaksi erään kylän. Nuoria, iloisia olivat nuot markkinamiehet ja saman näköisiä katsella kuin muutkin ihmiset; vieläpä kauneempiakin kun moni muu, ja kyläläiset eivät osanneet aavistaakaan mitään pahaa noista iloisista markkinavieraistansa.
Eihän muuta. Markkinavieraat laativat heti tanssit majataloonsa, sillä eihän muutoin ilo ilolle tuntunut. Kylän pelimanni haettiin paikalle ja viinaa hankittiin sekä hänen että omiksi tarpeeksi. Kylän nuori väki kokousi äkkiä noihin kemuihin ja pian oli tuvan lattia täynnä iloisia pareja. Erinomainen ystävyys vallitsi kyläläisien ja vierasten välillä ja edelliset oikein kunnioittivat noita iloisia ja vierasvaraisia vieraitansa. Siinä sitten tanssittiin, jotta vesi päältä lähti ja hiki otsalta valui.
Keskellä "silmää" pistäysi Vanhanviran Jussi ulos, pyyhkien valkosella nenäliinalla, jonka hän oli kylän parhaalta neidiltä lainaksi saanut, runsaasti valuvaa hikeä pois otsaltansa. Silmä ei ollut vielä loppunut, kun hän palasi takaisin tanssi tupaan, mutta silloin hän jo voi kuiskata Issun korvaan:
"Täällä te turhaan näette vaivaa palavissa päin, mutta minulla on toki jo jotakin tallessa".
No, mitäpä oli sitten Jussilla tallella? Vaikk'ei hän sen enempää aikaa ollut poissa tanssituvasta, oli hän jo kumminkin ennättänyt käydä muurista irti repimässä talon ison, vaskisen muurikattilan. Tuon oli hän polkenut luttuun ja kuopannut rekeensä; tuon työn tähden se oli, kun Kanniaisen Jussi tuli niin tyytyväiseksi ja hyvälle omalletunnolle.
Kylän nuoriso ja vieraat pitkittivät vaan tanssiansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vieraatkaan eivät kiirehtineet sen enempää lähtöänsä, sillä nyt oli jo niin myöhäinen aika, ett'ei kukaan enään näin hiljan tarvinnut valkeaa kodan muurissa; siitä tuo rauha ja hätäilemättömyys vierailla. Viimein lähti kylän nuoriso pois ja vieraat panivat maata. Kauan eivät he kumminkaan maanneet, ennenkuin he löivät hevosensa aisoihin ja lähtivät ajamaan edessään olevaa pitkää talotonta taivalta.
Melkein heti kun vieraat lähtivät, nousi talon karja-piika ylös. Hän puki päällensä ja meni kiireesti virittämään kodan pesään valkeaa, mutta voi hirmua! Muurikin oli revitty rikki ja kattilaa ei ollut olemassakaan. Piika kiiruhti heti asian ilmoittamaan muulle talon väelle. Heti huomattiin mitä tietä kattila oli talosta pois juossut. Pari roimaa hevosta valjastettiin heti, ja rekihin siepattiin kylän reippaita nuoria miehiä ja siitä nyt lähdettiin veijareita takaa ajamaan. Puoli taipaleessa saavuttivat takaa-ajajat jo illalliset vieraansa ja vaativat heidät seisahtumaan syynäi varten. Veijarit kieltäysivät siitä ja matkustivat vaan eteenpäin. Takaa-ajajat yrittivät väkivallalla tekemään sitä, jota eivät hyvällä saaneet toimeen. Mutta pian huomasivat he sen keinon turhaksi, sillä koko rosvo-joukko alkoi käydä heidän päällensä ja takaa-ajajat saivat kiittää onneansa, että pääsivät eheinä pois heidän kynsistänsä. Takaa-ajajat valitsivat nyt toisen keinon: he seurasivat ullonkanteella roistoja, aina ensimäiseen kylään asti. Kylään tultua alkoi takaa-ajajain joukko kasvaa ehtimiseen, sillä kaikille ihmisille, joita vaan näkivät, selittivät he lyhyesti asiansa, ja kun he asian kuulivat, liittyivät he takaa-ajajain joukkoon. Kylän tiheämmäksi tultua sai tuo matkaava, iso armeija kylän väen liikkeelle heidän edellänsäkin; niille huusivat takaa-ajajat, että he ottaisivat menijät kiinni, ja pian oli takaa-ajettaville tie pystyssä. Lurjukset eivät ruvenneet enään tappelulla itseänsä puolustamaan, sillä he näkivät sen aivan turhaksi noin isoa joukkoa vastaan, semminkin selkeällä päivällä.
"Kyllä kaiketi meidät saatte syynätä vähemmälläkin, mutta mikä häntä nyt keskellä tietä rupeaa mokomaan työhön; ajetaan likimäiseen taloon", esitteli Kanniaisen Jussi rehevästi.
Kaikki suostuivat ehdotukseen ja niin ajettiin ensimäisen varakkaan talon kartanolle, mutta Jussi ajoi hevosensa liki navetta-pihaa.
Siinä sitten syynättiin yhden ja toisen rekeä, mutta mitään ei löytynyt. Noin puolitekeissä oli syyni, kun Vanhanviran Jussi sanoi: "Kovin paljon on kokoontunut suuteita rekeeni, niitä täytyy kantaa tunkiolle" ja samassa hän kohmusi vankan sylin heiniä reestään ja lähti viemään niitä. Lähellä seisova mies sattui ikäänkuin tapaturmassa kirvespohjalla kopasemaan tuohon hänen sivutsensa vietävään suude-syliin. Kopsis! kirvespohja rämähti suoraan heinä-sylin sisällä olevaan, luttuun poljettuun kattilaan ja heinä-syli kattiloilleen putosi maahan, kattila päällimmäksi. Siihen seisahti kantajakin ja syynääjät huudahtivat: "kah, siellähän se meidän kattila onkin, mutta runneltuna".
"Mistä olet tämän rekeesi saanut?" kysyi kattilan omistaja ja katsoi
Jussia tuimasti silmiin.
"Mikä p—le lienee tuon minun rekeeni tietämättäni työntänyt, minä itse en ole sitä pannut", sanoi Jussi hätäyksissään.
"Sen selittäköön oikeus, kuka kattilan sinun rekeesi on pannut", sanoi kattilan omistaja ja vanui Jussin kauluksiin kiinni.
"Jos vaan panette minut kiinni, niin sen saatte vielä katkerasti katua", sanoi Jussi uhkaavasti.
"Sepähän nähdään", sanoi mies ja alkoi nuorittaa häntä saapuville tuoduilla köysillä.
"Mikä on nimesi mies?" kysyi hän Jussilta, kun oli saanut hänen sidotuksi.
"Nimeni on Matti Vekarainen, Savosta", vastasi Jussi.
"Ei vainenkaan, hän on Vanhanviran Jussi, jos olette ennen kuulleet hänestä mainittavan", sanoi eräs juuri kartanolle saapunut kulku-akka.
"Oletko varma siitä?" kysyi moni ääni yht'aikaa vaimolta.
"Hänet tunnen yhtä tarkkaan kuin oman miehenikin", sanoi vaimo luottavasti.
"No peeveli! Sittenhän olemme saaneet paremman linnun kiinni kuin luulimmekaan. Lisää nuoria tänne! Hän ei taida olla juuri niin hyvä häkissä pysymään. Vai sitä komppaljuunia tämä joukko onkin. Olkaa hyvät ja painakaa muut tielle ja pian, jos ette tahdo kaikin tulla kiinni pannuiksi", sanoi sitten sitoja toisillekin samassa kun hän vielä toistamiseen siteli arvokasta saalistansa, josta kansa oli kuullut niin paljon pahaa. "Kas niin! Luulempa että pysyt koreasti kiinni tutkintoon asti", lisäsi hän sitten ja heitti Jussin siihen.
Jussin toverit vannoivat sielunsa ja Jumalan kautta, ett'eivät he ole tietäneet mitään koko asiasta — sepä nyt on tietty — ja toimittivat itseänsä aikakyytiä matkalle.
Jussi-parka vietiin heti nimismiehelle, joka hänet kahlehti lujaan jos lujaan, ja lähetti sitten läänin vankilaan, odottamaan laillista tutkintoa huonosti onnistuneelle asiallensa.
Kun tutkinto tuli, oli asia niin selvä ja todistukset niin pätevät, että pitemmittä mutkitta oikeus tuomitsi hänelle taas neljäkymmentä paria raippoja ja kaksi vuotta kruunun pakkotyötä. Hän tyytyi tuomioonsa ja lähti heti täyttämään hänelle määrättyä rangaistustansa, että pikemmin pääsisi irti, harjoittamaan entistä rikoksellista ja jumalatonta elämäänsä.
Kun hänelle tuomittu rangaistus-aika oli loppunut, tuli hän taas takaisin kotipitäjääsensä. Pian havaittiin, ett'ei hän ollut tuolla oppi-ajallansa yhtään parannut, vaan päinvastoin paatunut entistäkin pahemmaksi, sillä yhä raa'emmaksi, hurjemmaksi, rikoksellisemmaksi ja jumalattomammaksi kävi elämä pitäjäässä. Mutta yhä ankarammiksi ja kiinteämmiksi kävivät myös oikeat ihmiset heitä vastaan. Pitääksensä yleistä turvallisuutta vähänkään voimassa, laittivat he kylään poliisin, jotka vuorottaisin monissamiehin kulkivat öisin aseilla varustettuina ympäri kyliä, tarkastamassa roistojen tuhoja ja ilkitöitä ja moni vekara tarttui heidän koukkuunsa. Päivin he myös ottivat niin paljon vaaria ja tietoja heidän umpikuljuisista vehkeistänsä kuin vaan voivat, ja se oli suureksi avuksi useinkin heidän öillisille toimillensa. Kauan ei Vanhanviran Jussikaan saanut nauttia tuota kahden vuoden kruunun työllä ansaittua vapauttansa, sillä parin vuoden päästä irti pääsönsä jälkeen joutui hän noiden kylän poliisien kautta itse työssä kiinni murtovarkaudesta.
Jussin syntirekisteri oli jo niin iso, että hän kolmannen kerran sai selkäänsä neljäkymmentä paria raippoja ja kymmenen vuotta kruunun pakkotyötä, ja nyt hän oli jo isänsä edellä rikoksissa ja rangaistuksissa.
Vanhavirka palasi juuri kotiansa Viaporista, kun poikaa alettiin toimia sinne vietäväksi. Isä meni poikaansa katsomaan vankien kulettajalle, juuri kun puikaa lähdettiin viemään samaan kolkkaan ja pitkälliseen vankeuteen, josta hän itse juuri oli päässyt. Kokonaista kymmenen vuotta oli kulunut, jolla ajalla eivät kumpikaan olleet toisiansa nähneet. Kuihtunut, harmaantunut oli isä tuolla kolkossa, kovassa kruunun työssä. Kolkostuneet, piruttuneet olivat pojankin kasvot, sillä monet kovat rangaistukset, hurja ja rikollinen elämä olivat tylystäneet ja tuimistaneet hänen katseensa, joka viattomana ollessaan oli niin lempeä ja suloinen kuin parin tähtösen vilkkuva kiilu aamutaivaan rannalla lempeällä talvi-ilmalla. Myrskyä, ukkosta, pelkoa, kauhua — paatumusta, osoittivat nyt ne villit katseet, joita kovasti kahlehdittu vanki loi ympärilleen; olisipa luullut toisen maalarin käyneen siveltimellään pilaamassa tuota Luojan alkuperäistä työtä ja niinpä oli käynytkin. Hän oli vangin kasvoihin uurtanut nuot syvät, kolkot ja säännöttömät va'ot, jotka hänet tekivät niin inhottavan ja villin näköiseksi.
Laskiessaan raakoja kokka-puheita ja katsellen villisti ympärillään olevaa uteliasta väkijoukkoa, sattui vanki näkemään isänsä. Tulta säkenöitsivät hänen silmänsä ja hänen suunsa vetäysi ilkeään ja pirulliseen ilve-hymyyn.
"Ahaa! Tulkaapas lähemmäksi, kulta isäni. Te olette ennenkin antaneet minulle hyviä neuvoja ja opetuksia ja varmaan voitte niitä nytkin antaa. Poika on nyt jo hyvällä varalla isän veroinen, opissa, elämässä ja vieläpä palkan saamisessakin. Tehän juuri tulette, luulen ma, meidän yhteisestä kotitalosta, johon poika juuri nyt lähtee yhtä uljaalla matkapassilla kuin tekin, isä. Te mahdatte tietää, oliko siellä hyvin viinaa ja koreita tyttöjä; jos niin on, niin sitten siellä kyllä tulee toimeen. Siellä kai pitää kynnet pitää lyhempinä, ett'eivät ne takerru joka hevosen marhamintaan, taskukellon peräsimiin, kukkaron nauhoihin ja aitan avaimiin, vai kuinka, isä? Kyllä minä olen koettanut elää niin paljon kuin olen voinut oppinne jälkeen, mutta ei se ole niin onnistunut kuin teiltä, sillä minulla ei ole ollut Valvoherraa kumppanina — älkää nyt noin ujostelko, isä, yhteisethän meillä asiat ovat, vai kuinka?"
Noin Vanhanviran Jussi puhutteli isäänsä kymmenen vuoden päästä. Isä ei voinut hälkyilemättä kestää poikansa puheen ja villien silmäyksien edessä, vaan hän koki vetääntyä muiden taa piiloon, mutta poika piti hänet niin ankarasti silmällä, ett'ei hän päässyt lymyämään koko puheen ajalla; lieneekö tuo silmällä pitäminen ollut sitä, josta Lutherus sanoo neljännen käskyn selityksessään: "ja pidämme heitä meidän silmäimme edessä?"
Vangin puhe teki kuulijoissa eri vaikutuksen, aina sen mukaan minkälainen kunkin kuulijan sisällinen ihminen oli. Suurin osa purskahti imelästi nauramaan; ne olivat niitä, jotka vangin puheen pitivät oikeana, viisaana puheena, sillä heidän mielipiteensä olivat enemmän tai vähemmän sopusoinnussa hänen mielipiteittensä ja tekojensa kanssa. Vähempi osa pysyi mykkänä koko vangin puheen ajan, ja he näyttivät kauhistuvan jokaista hänen sanaansa. He katselivat usein toisiansa kysyvästi silmiin, ikäänkuin olisivat kysyneet: eikö tuo ole hirveää ja pirullista? Eräs vanha harmaapää ukko avasi suunsa ja rupesi puhumaan:
"Eikö tämä ole hirveää ja jumalatonta?" alkoi hän. "Mistä on tämä hirveä rikoksellisuus, tämä saasta ja jumalattomuus pitäjääsemme tullut? Tuntuupa siltä kuin ilmakin olisi saastutettu ja Herran käsi raskaasti painaa meitä. Muistan ajan, jolloin ei pitäjässämme kuulunut yhtään rikosta ja rauha, rakkaus vallitsi silloin ihmisien kesken. Jumalan pelko asui silloin ihmisien sydämissä, ja se teki kaikki nöyriksi toisia kanssa-ihmisiäkin kohtaan. Lyhyessä ajassa on elämä pitäjässämme muuttunut pahojen henkien elämän kaltaiseksi, sillä muuta nyt ei enään kuulukaan, muusta ei nyt enään ole puhettakaan kuin rikoksista, murhista, murhapoltoista, murtoja muista varkauksista, juomisista, vankituksista ja rangaistuksista. Mistä tämä kaikki on tullut? kysyn vieläkin. — Kanniaiselta alkoi se saasta vuotaa. Väärällä tavaran himolla, setä Juhon rahojen varastamisella, varomattomalla lasten kasvatuksella, väärillä, petollisilla kirjoilla alkoi se ja Jumala sen tietää mihinkä se päättyy, sillä pahuus ja jumalattomuus paisuu nyt jo yli reunojensa, loppua eikä kumminkaan kuulu kustaan; se on hirveää ajatellakin. Rikokset pidetään nyt jo kunnia-asiana ja rikoksistaan vangittu poika puhuu rangaistulle isällensä levollisena niin hirveitä asioita ja sanoja, että kaikki harmaat karvani nousevat pystyyn, ja tuommoiset puheet saavat suosijoita — nauravia suosijoita!! — Jumala meitä armahtakoon!"
Sen sanottuaan lähti ukko hitain askelin kävelemään ulos. Ei yksikään voinut tuohon kunnian vanhuksen puheesen virkata ainoatakaan iva- ja pilkka-sanaa, vaan kaikki olivat lyötyinä, ja Vanhavirkakin ja vangittu poikansa seisoivat pää rinnoilla ja katsoa tuijottivat alakuloisina lattiaan. Miksikähän tuo ukon puhe teki niin syvän vaikutuksen kaikkein hurjimmissakin kuulioissa? Siksi että se oli huutavan ääni korvessa, jonkalaista ei oltu kaukaan aikaan kuultu. Ukko havaittiin olevan Elsan isän.
Pitemmittä mutkitta taljattiin Vanhanviran Jussi raskaine rautoineen rattaille ja mykkänä, synkkänä alkoi hän vieriä hitaasti kolkkoa rangaistus-paikkaansa kohden; yhtä mykkänä hajausi myös väki pois vankien kuljettajan talosta. —
Tuo ennen niin loistoisa ja mainehikas Kanniainen oli nyt perinpohjin hävinnyt talo. Eipä olisi kukaan enään tuntenutkaan sitä Kanniaiseksi, jos ei entinen paikka ja kammottava nimi olisi sitä mieleen johdattaneet. Maa oli myöty vähitellen suurien rahasakkojen, kulujen ja tuomittujen takamaksujen maksuiksi ja muiden isojen velkojen maksuiksi. Ostajat olivat osinkojensa mukaan vähitellen vedättäneet pois huoneet tuosta niin komeasta kartanosta. Ainoastaan talon entinen kota oli jäänyt paikalle sen vähäisen maan kipeneen kanssa, joka vielä oli jäljellä, kun Vanhavirka palasi Viaporista. Tuon kodan olivat pojat, Jussi ja Antti, varustaneet tulisialla ja muutoinkin asuttavaksi, sill'aikaa, kun heidän isänsä oli vielä rangaistustansa kärsimässä. Tuossa kota-tuvassaan asui nyt Vanhavirka poikansa Antin kanssa, ja he joivat mitä vaan hengestä irti oli. Niin autiona ja kolkkona oli nyt muinoin niin uljas Kanniaisen talo, yksinäisellä paikallaan, kuin autio puuton kallio-saari jäätyneen järven keskellä. Kolkkona, kammottavana esimerkkinä törötti yksinään kota-tupa tuossa ja kun tyyneenä, selkeänä talvisena aamuna savu kohousi pystysuorana korkealle ilmoihin kota-tuvan tornista, niin tuntuipa silloin siltä kuin se olisi suoristansa tullut kirouksen pätsistä.
Kun isä ja poika olivat jonkun ajan kahden viettäneet synnillistä elämää juomisessa ja varkaudessa, tuossa kolkossa yksinäisessä asunnossaan, ajoi eräs mies eräänä pyhä-iltana kota-tuvan eteen vähäsen, hevosen loimilla peitetyn kuorman kanssa. Mitä oli noiden peitetten alla? Siellä oli miehen — ruumis! Yksin oli Vanhavirka nyt kota-tuvassaan majaa pitämässä, sillä Antti oli jo aamulla lähtenyt kylälle, tavallisella laillaan pyhäpäivän pyhittämiseen juomisella ja tappelulla. Tuolta retkeltään tuli hän nyt kotiansa hevosella, ei ajajana, vaan tuona vähäisenä peitettynä kuormana, jonka olemme jo nähneet.
Vanhavirka kuuli kota-tupaansa, että hevosella ajettiin sen eteen. Hän astui kiireesti ulos, katsomaan tullutta.
"Näkyikö siellä meidän Anttia?" kysyi hän hätäisesti reen vieressä seisovalta mieheltä, jonka hän tunsi.
"Näkyipä tuo", sanoi mies ja sivalsi peitteet pois komian kuormansa päältä.
Yltä päältä verisen ruumiin kalveat kasvot tulivat silloin näkyviin ja
Vanhavirka tunsi niissä poikansa kalvistuneet kasvot.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hätäisesti ja astui askeleen takaperin.
"Tapahtumat näette edessänne olevassa poikanne verisessä ruumiissa. Aamulla aikaisin kokousi koko roisto-joukko kirkon kylään. He hankkivat tavallisuuden mukaan viinaa ja joivat itsensä juovuksiin. Issulla ja Antilla oli riita keskenänsä jostakin asiasta, sen jälkeen mitä muut ymmärsivät, varastetun yhteisen omaisuuden väärästä ja epärehellisestä ja'osta. Heille tuli tappelu ja ennenkuin ennätti aavistaakaan, paiskasi Issu puukon Antin sydämeen umpipäähän, josta iskusta hän kaatui paikalle hengettömänä. Siitä oli kumminkin hyvä, että siinä meni kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä", sanoi mies ja nosti ruumiin koto-tuvan lattialle.
"Sekö nyt vielä?" sanoi Vanhavirka ja purskahti itkuun.
"Niin, nyt alkaa olla töillänne täysi mitta. Oman sukunne, sisarenne pojan työtä on tämä ja Issu vaan kerskuu muun muassa maksaneensa — äitinsä perintöä", sanoi mies ja lähti pois.
Siinä oli Kanniaisen Antin loppu. Ei hänen veljensä, Jussin, ennustavat sanat käyneetkään toteen? Ei Antin talonpaikka ollutkaan Viaporissa, niinkuin Jussi oli ennustanut; kolkompi, synkeämpi — kauheampi oli se kammitsa, johon Antti nyt joutui, kuin Viapori on koskaan ollut. Antin vankeudesta ei päässytkään ulos vuosituomiolla, ei kymmenessä vuodessa, ei sadassa — voi! ei koskaan, ei koskaan. Ei mitään parannuksen aikaa, ei mitään armoa, ei mitään toivoa — kauheata!
Niin, Antin isähän itki. Mitä hän itki? Hän itki sitä, että hänen poikansa oli tapettu. Hän tunsi itsensä nyt niin yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänellä ei ollut nyt enään yhtään, joka hänelle olisi hankkinut ja kantanut — viinaa ja varastellut hänelle elintarpeita kurjan henkensä ylläpitämiseksi — sitä hän itki.
Nyt olemme jo osaksi tutustuneet rintaperillisien, etevän suvun kunniaan; katselkaamme vähän syrjäperillisienkien, sisaren poikienkin kunniaa.
Vanhanviran sisaren poika joutui paikalla kiinni nepaimensa, Antin, murhasta. Asia oli niin selvä, että hän sai kovimman rangaistuksen, nimittäin neljäkymmentä paria raippoja ja elin-ajakseen pakkotyötä Siperian vuorikaivannoissa. Niin hän meni ja se hänen juoksunsa ja pyrintönsä pää ja pohja oli; se oli hänen — kunniansa.
Olemme jo ennen nähneet, kuinka Vanhanviran Jussi joutui kiinni, kattilan varkaudesta, markkina-matkallaan. Toiset veijarit menivät kuitenkin markkinoille, vaikka Jussin niin kävi. Siellä he pitivät tavallista menoaan: joivat, varastivat ja — ryöväsivät, kun niin sattui. Kaikissa heidän vehkeissään oli Vanhanviran Jussi ennen päämiehenä ollut, mutta kun hänen noin hullusti kävi, valitsivat veijarit hänen nepaimensa, Nartin, yksimielisesti johtajakseen. Uljaasti toimitti Nartti hänelle uskotun luottamusviran. Kaikki menestyi hyvin ja niin kavalasti, ett'ei pienintäkään epäluuloa syntynyt heitä vastaan. He kokosivat runsaan saaliin, ja palasivat iloiten ja riemuiten kotiansa. Samoilla markkinoilla ryövättiin tiellä eräs varakas pappi, ja piestiin vähiin henkiin. Papilla oli paljon rahoja muassaan ja muutakin arvokasta kalua, muun muassa kultakello kalliine perineen. Tieto tuosta rumasta ja hirveästä rikoksesta levisi nopeasti joka paikkaan ja pahantekijöitä koetettiin kaikilla keinoilla saada ilmi ja kiinni, mutta turhaan; mitään ei kuulunut ei näkynyt ja varastetut rahat ja kalut katosivat kuin nukkuneen rukous.
Pahantekijäin ilmisaaminen jäi siihen, eikä kukaan enään piitannut koko asiasta huita haita. Mutta hallitus ei heittänytkään asiaa niin vähällä, sillä rikos oli kovin hirveää laatua.
Oli kulunut tapauksesta aikaa noin pari vuotta. Silloin sai paikkakunnan nimismies käskyn kuvernööriltä, syynätä kaikki ne henkilöt ja heidän asuntonsa, joiden tiettiin olleen niillä markkinoilla, joilla papin ryöstö tapahtui. Tämä tapahtui ehkä siinä toivossa, että siten saataisiin jotakin selkoa pahantekijöistä. Tuo käsky tuli sen vuoksi, että pitäjän paha maine oli ehtinyt jo hallituksen korviinkin. Heti käskyn saatuansa ryhtyi nimismies työhön, ja Nartin koti oli se, jota tuo syyni ensimäiseksi kohtasi. Nartti oli nainut mies ja koki vielä asua remuta isänsä maalla, vaikka se oli jo hyvin riepakolla. Kun nimismies tuli taloon, oli Nartti poissa kotoa.
"Hyvää päivää! onko Nartti kotona?" sanoi nimismies huoneesen tultuansa.
"Mitä hänestä tahdotte?" kysyi Nartin vaimo tuimasti.
"Onko Nartti pari vuotta takaperin ollut J—n markkinoilla?"
"Mitäs sitten?"
"Älä mutkittele, akka, vastaa vaan suoraan minun kysymykseeni; onko miehesi kotona?"
"Hän ei ole kotona".
"Toinen kysymys?"
"Jos se on teille mieliksi, niin muistelen hänen siellä olleen".
"Sen tiesin kyllä sinun todistamattasikin, ja me syynäämme nyt talonne joka nurkan".
"Ja mitä varten?"
"Jos jotakin löytäisimme; tuo nurkassa oleva arkku ensiksi käsiin; arkku auki!"
"Kenen luvalla tulette häiritsemään meidän rauhaamme?"
"Emme suinkaan sinun luvallasi, se on tietty; pitemmittä juonitta arkku auki!"
"Sitä ette tarvitse ettekä saa syynätä", sanoi akka, rynttäsi arkun päälle ja vanui sylin siihen kiinni.
Nimismiehen apumiehet kiskoivat akan irti arkusta ja mursivat arkun auki. Toiset pitivät kiinni akkaa, joka huusi, parkui ja kiemuroitsi; toiset syynäsivät arkun sisustaa. Arkku ei juuri paljon sisältänyt, mutta kuitenkin syynimiehille jotakin hyvin tärkeää, sillä sieltä löytyi eräs kultakello, joka nimimerkeistä tunnettiin papilta ryöstetyksi kelloksi.
"Mistä miehesi on tämän kellon saanut?" kysyi nimismies, näyttäen akalle arkusta löydettyä kelloa.
"Se on Nartin kello, ette saa siihen koskea", tirskui akka. Hänkin oli epärehellinen ihminen, sillä "kyllä vakka kantensa valitsee".
"Vai niin! Mutta mepä emme aiokaan sinun luvistasi pitää minkäänlaista lukua", sanoi nimismies, pisti kellon lakkariinsa ja niin lähtivät syynimiehet pois.
Jo samana iltana istui Nartti koreasti kiinni, vahvasti raudoitettuna.
Tuon kellon asiat olivat kummallista laatua. Martti oli sen saanut osaksensa markkinoilta varasteltua kalua jaettaissa asianomaisien kesken. Niin tarkasti ja varovasti elivät he kaiken varastetun kalun kanssa, että hän oli pari vuotta säilyttänyt tuota kelloa, jonkun vanhan kivinavettalöksän seinässä olevassa sopivassa kiven kolossa. Nyt hän oli ruvennut pelkäämään pilalle menevän koko kellon. Juuri syynipäivän aamuna, kotoa pois lähtiessään, oli hän, tuon pelvon vaikuttamana, tuonut kellon kamariinsa ja kätkenyt sen arkkuunsa, josta se oitis joutui syynimiesten käsiin. Kaikella varovaisuudellaan ei hän siis voinut välttää sallimuksen pettämätöntä kättä.
Nimismies pitkitti syyniään ja toisen Vanhanviran sisaren kahdelta pojalta löytyi myös papilta ryöstetyitä kaluja, ja he myös pistettiin kohta kiinni. Suvun ulkopuolellakin löydettiin yhdeltä ja toiselta epäluulon alaiselta sitä ja tätä papilta ryöstettyä tavaraa, joista hekin joutuivat kitimiin.
Todellakin siis olivat nuot roistot tuonkin hirveän rikoksen tekijöitä. He eivät liene jakaneet saalistansa tasaisiin osihin miehiä myöden, vaan sen mukaan kuinka suuri osa ja miehuus kullakin oli ryöstäessä ja varastaessa. Tuosta osinkojen epätasaisuudesta lienee Issullekin ja Vanhanviran Antille tullut riita, joka päättyi murhalla ja josta Issu oli jo huilannut Siperiaan.
Asia tuli tietysti oikeuden käsiin. Nartti ja molemmat nepaimet sekä kaikki ne, joilta löydettiin papilta ryöstetyitä kaluja, saivat neljäkymmentä selkäänsä ja sen saatuansa vietiin he koko elin-ajakseen kruunun pakkotyöhön, sovittamaan hirveää rikostansa. Semmoinen oli heidän kunniansa.
Nyt ei ollut enään jäljellä tuosta väärällä tavalla kunniaan korotetusta suvusta muuta kuin Vanhavirka. Hän se oli, jonka kunniaa, jonka tulevaisuutta oli koetettu tehdä oikein loistavaksi ja mainehikkaaksi väärällä tavalla anastetulla tämän maailman mammonalla. Hän se oli, jonka sydämeen jo nuorena oli istutettu se periaate, että ihmisen suurin onni tässä maailmassa on rikkaus, saipa häntä sitten mitä vielä saikin. Hän se oli suvussa, joka ensikerran omin luvin ojensi kätensä anastamaan, jonkun oikeuden muodolla, toisen miehen omaisuutta ja jonka teon hänen isänsä niinkuin sinetillä lukiten todisti oikeaksi, suvun kunnian ja maineen turvaamisen nimellä. Hän se oli ensimäinen suvussa, joka mielivaltansa mukaan sai kasvaa kristillisettä kasvatuksetta isänsä puolelta, sai kasvaa kurituksetta ja Herran nuhteetta, sai kasvaa oman turmeltuneen sydämensä himoissa ja haluissa. Niissä sai hän mielin määrin juurtua ja varttua, ja nyt olivat hedelmät jo näkösällä. Yksin oli hän nyt suvustansa jäljellä niinkuin jäkäläpäinen kanto, kulovalkean hävittämällä karulla kankahalla, josta kaikki hävittävä tuli on kaiken kasvullisuuden, kaiken tuoreuden, kaiken elon hävittänyt, niin ett'ei siinä muuta näy kuin joku savuava, joku kytevä kekäle, jonkatähden seutu näyttää niin kolkolta, mustalta, kaamialta ja vihan ylikäyneeltä. Semmoiselta näytti Vanhanviran kota-tupakin autiolla Kanniaisen talon paikalla. Semmoiselta näytti tuvan ainoa asukaskin — Vanhavirka — harmaantuneine hiuksineen ja kuivettuneine ja kyyristyneine ruumiineen; näyttipä siltä kuin hänen olisi sallittu jäämään Jumalan vihan koston kammottavaksi muistomerkiksi. —
Hänen poikansa ja hänen sisartensa pojat olivat menneet sille tielle, josta ei enään palata: ainoastaan hänen vanhin poikansa, Jussi, voi vielä sen tehdä, kärsittyänsä pitkän rangaistuksensa ja sitä toivoi Vanhavirka, sillä hänkin oli laillaan — isä.
Aika kului ja Jussi tuli kotia. Hänellä oli hyvät tuliaiset isällensä, semmoiset, joita ei isä ollut köyhyytensä vuoksi juuri usein viimeiseltä saanut. Hänkin oli laillansa poika ja viinaa oli hänellä tullessaan koko kannu. Siitä otettiin aika tulijaiset ja kaikki oli mielestä taas hyvin, sillä olihan poika nyt unhottanut vihansa ja ylenkatseensa isäänsä vastaan ja osottanut lapsellista rakkauttansa. Syytähän oli iloita.
Oli iltapäivä, jolloin Jussi tuli. Kun isä ja poika olivat sovinto- ja tulomaljat juoneet ja tulleet kumpikin hyvään nujakkaan, lähti Jussi kylälle "tervehtimään tuttujansa", niinkuin hän sanoi. Aamulla sai isä tiedon, että hänen poikansa, Jussi, oli — kiinni, kovasti raudoitettuna. Isä säpsähti ja purskahti itkuun taas, mutta hän ei maininnut minkä vuoksi hän itki — luultavasti sitä, että poika joutui kiinni. Jussi oli ensi yönä toveriensa kanssa tehnyt murtovarkauden, josta hän ja eräs toinen hänen tuttunsa saatiin itse työssä kiinni ja odottivat nyt palkkaansa. Isä kontturoitsi katsomaan vankein vartian luo vielä viimeisen kerran poikaansa.
"Hyvää päivää, isä! Kiittäkää Jumalaa, kun saitte viime iltana niin hupaisen ja ylitse vuotavan illan viettää, joita teillä ei enään liene juuri niin tiheästi; eikös pojastakin ole joskus jotakin hyvää?" sanoi Jussi hilpeästi isänsä tupaan tullessa.
Isä ei vastannut mitään, loi vaan katseensa maahan.
Jussi oli jo ennestäänkin korvissa ja oikeus tuomitsi hänet muun korkeimman ruumiin rangaistuksen ohessa ikuiseen vankeuteen ja niin meni Jussikin — kunniaansa.