KYMMENES LUKU.
Hedelmät.
Kukaan kuolevainen ei voi kertoa sitä viheliäisyyttä, surkeutta ja jumalattomuutta, minkä tuo Kanniaisen Laurin liian hellitelty ja varomaton lasten kasvatus ja heidän rikoksiensa hyväksyminen paikkakuntaan toi. Hänen poikansa, Vanhavirka, oli nyt jo saanut selkäänsä ja parast'aikaa oli hän Viaporissa kärsimässä kymmenvuotista rangaistustansa. Hänen poikansa poika oli saanut seisoa häpeällisimmän rangaistuksen ja saanut selkäänsä korkeimman määrän raippoja. Hänen tyttärensä olivat huonosti kasvatettuina joutuneet äideiksi, jonkatähden he kehnosti toimittivat kalleimman elämänsä velvollisuuden, lastensa kasvatuksen, niinkuin olemme jo edellä nähneet. He hoitivat huonosti niitä pikkuisia taimia, jotka Jumala oli heille uskonut, sillä he istuttivat pienoisiin sen myrkyllisen siemenen, jonka he itse jo pieninä ollessaan olivat isältään entisessä kodissaan omiin sydämiinsä imeneet: liian höllän kasvatuksen vaan, liian suuren vapauden vaan. Tuota perus-aatetta seurasivat he sitten lastensa isommiksikin tultua, aina siihen asti, kun he näkivät, minkälaisia hedelmiä tuommoinen kasvatus matkaan saattaa, että se, nimittäin, tuottaa aineellista vahinkoa, ruumiillista kipeää ja kunnian siaan häpeää, mutta sielusta ei tullut kysymystäkään; tuon kaiken havaittuansa, olisivat he suoneet asiain toisinkin olevan, mutta se tunto tuli heille liian myöhään. Kerran pahaa siementä saatuansa, tulivat Vanhavirka sisarinensa paljoa huonommiksi lasten kasvattajiksi kuin heidän isänsä, Lauri, olikaan ja ihmispetojen isäksi ja äideiksi tulivat he.
Edellä on jo mainittu, kuinka noilla nepaimilla oli oppilaisia ja tosi on, ett'ei niitä ollut vähä, ja noiden opettajien oppi levisi kuin ruttotauti paikkakunnan nuorisohon; eipä ihmekään, sillä paha on niin kärkäs istumaan kiinni ihmissydämeen. Kanniaisella nyt vasta elämä "rennoksi" muuttui, vaikk'ei se hääviä ollut Vanhanvirankaan aikana. Siellä tanssittiin harva päivä, juotiin ja tapeltiin, pauhattiin ja meuhuttiin. Noihin oli hyvä tilaisuus tulla kokoon sekä opettajain että oppilasten, tuumittelemaan tulevista varastuksista ja muista tuhotöistä. Silloin kun ei noita iloja eli riemuja ollut Kanniaisella, olivat ne tädin poikien luona ja sopihan sinne tulla lystiä pitämään ja neuvottelemaan yhtä luottavasti kuin Kanniaisellekin, sillä olivathan niiden talojen vallitsevat henkilöt kyllin oppineita ja koeteltuja ihmisiä.
Seuraukset tuosta kaikesta alkoi pian tulla laajemmalta näkösälle. Tavallista useammin kuului nyt ympäristöllä varkauksia, tappeluksia, pahoja haavoja ja murhia. Matkustajat eivät olleet enään turvassa kulkiessaan tuon kammottavan pitäjän läpi. Usein tulivat he taipaleilla ryöstetyiksi ja raastetuiksi puti puhtaiksi ja jos he rohkenivat vastustaa tuota heidän mielestänsä niin luvatonta anastamista, tulivat he tavallisesti piestyiksi liki henkeä. Ulkopitäjäläisillekin tuli tuosta semmoinen kammo, ett'eivät he uskaltaneet matkustaa paikkakunnan kautta, muutoin kuin isoissa partioissa, kovasti varustettuina kaikenlaatuisilla puolustus-aseilla, niinkuin seipäillä, kangilla, puukoilla, kirveillä j. n. e. Usein syntyi sittenkin oikein ryskä-tappelu matkustajain ja kylän asukkaiden välillä, ja siinäkös seipäät suhahtelivat, kanget kalahtelivat, puukot välähtelivät ja kirveet kimaltelivat. Siinä porua ja pauhua, huutoa ja meuhua, kirkunaa ja karjuntaa, oihkaa ja ähkää; siinä hypeltiin, sadatettiin, lyötiin, lykättiin, kaaduttiin ja noustiin, voitettiin ja tapattiin, ja tuosta ankarasta temmellyksestä syntynyt melu kuului usein useampain virstojen päähän. Tappelun lakattua oli tappelukentällä kummallinen näkö. Hevoset juoksentelivat valjaitta, pelästyneinä sinne tänne tappelukentällä, sillä aisat, luokat y. m., olivat lopen tarvittu tappelu-aseiksi ja muutoinkin vastustus-puolue koetti saada vihollisien hevosia pois valjaista, siten estääksensä heitä pakoon pääsemästä, jos — niinkuin toivottiin — sotaonni kääntyisi heille epä-edulliseksi. Rikkeimiä ajokaluja: rekiä, häkkejä, katkotuita köysiä, aisoja, luokkia, länkiä, päitsiä, mäkivöitä ja särjetyitä sekä sinne tänne viskotuita kuormia oli sikin sokin ympäri tappelukenttää, sillä ei tuota sota-onnelle niin edullista hevosten riisumistyötä tehty juuri niin laupealla kädellä. Siellä täällä kömpi mies suurella vaivalla ylös, sillä he olivat saaneet pahoja ruhjevammoja tuossa mieli-työssään. Mikä oli saanut päähänsä pahoja, isoja haavoja, jotka yhdessä kovan veren-juoksun kanssa vaikuttivat sen, että tuo pää tuntui niin hirveän raskaalta, ett'ei sitä voinut nostaa maasta ylös. Miltä oli mennyt käsivarsi, miltä sääri, miltä olkavitsa tai joku kylkiluu poikki ja nuot vammat pahuukset tekivät semmoista kiusaa ja vaivaa, ett'eivät kyenneet omin avuinsa ylös nousemaan, vaan toisien vielä pystyssä olevien täytyi heitä nostaa ja rekeen vääntää, ja tuo heille tehty apu tuotti lisää kipua ja tuskaa. Useasti noissa taisteluissa pääsivät matkustajat voitolle, sillä he olivat enimmästi lukuisammat, mutta kävipä joskus niinkin, että he joutuivat tappiolle ja silloin ei heillä ollut syytä kehua kauppaansa. Hirviöt eivät silloin säästäneet mitään, vaan he haaskasivat ja raiskasivat kaikki mitä haaskattavissa oli. Semmoisissa tapauksissa eivät matkustajat saaneet useinkaan omaisuudestansa mitään takaisin; hyväpä oli että saivat puolikuolleeksi pyntätyn henkensä pitää, mutta tapahtuipa joskus niinkin, että joku matkustaja menetti senkin.
Tietysti olivat nuot nepaimet aina paraina miehinä, jopa oikeen johtajinakin tappeluissa ja muissa ilkitöissä. Ei ollut niitä häitä, jossa eivät he olisi nurkkareina olleet, häiriötä ja pahennusta aikaan saattamassa; jos missä he olivat, ei silloin ollut ihmisillä mitään hyvää odotettavana. Tanssi-ja kuuliais-paikoissa oli heillä aina tappelu välttämättömänä tehtävänä, ja sitävarten olivat he varustettuna kirveillä ja monenkaltaisilla aseilla. Loppusointu tavallisesti tuommoisissa tilaisuuksissa oli se, että tanssi- tai kuuliais-talojen ovet, akkunat, muurit, jopa huonekalutkin olivat lopen tuhansina pirstaleina. Hääpaikoissa he tavallisesti taas repivät tai muutoin häväsivät morsiamen kruunun, sotkivat ja kaatelivat ruo'at, tekivät vahinkoa ihmisien hevosille ja ajokaluille. Täytyipä paikkakunnassa vihdoin kokonaan hävittää nuot kansallis-kemut aivan noitten riivattujen junkkarien tähden.
Itsestänsä on arvattava, ett'ei tuommoisen elämän vallitessa työn teosta tullut mitään, joka kumminkin on välttämätön elämän ehto maata viljelevälle kansalle. Siitä aivan helposti johtui, että maat rupesivat antamaan huonompia satoja, ja sen likeisempänä seuraajana olivat: köyhyys ja puutokset. Ja ne, joiden maanviljelyksen noin oli käynyt, olivat niin monet, että tuo takaperäisyys koski koko paikkakuntaan. Tuon taloudellisen vajavuuden täyttämiseksi täytyi heidän keksiä uusia keinoja ja sen he olivatkin jo löytäneet, nimittäin — varkauden. Tuota uutta ja heidän mielestään oivallista elinkeinoaan kokivat he edistää kaikilla keinoilla. Parvittain miehiä kulki kyläläisiä markkinoista markkinoille ja heidän jälkensä kuului, missä ikänä he vaan liikkuivatkin.
Markkinapaikoissa oli tuo seura kaikissa asioissaan yksimielinen. Kaikilla keinoin kokivat he pettää ihmisiä. He varastivat, ostivat ja möivät, ja missä ei pettäminen ja salaa ottaminen menestynyt, käytettiin siinä ryöväämistä, kun tilaisuus sen vaan salli. Kaupassa he kokivat pettää sillä tavoin, että toiset olivat ostamassa jotakin ja tarjoilemassa pilkkahintaa kalulle. Siihen tulivat toiset veijarit syrjästä outoinakin miehinä, ja rupesivat kyselemään mitä kalulla on hintana ja mitä siitä tarjotaan. Asiasta kahden puolen selvän saatuaan, rupesivat he kohtikurkkua nauraa hohottamaan, kuinka muka tuo ostaja on tuhma, kun tarjoaa kaksinkertaista hintaa tuommoisesta mitättömästä kalusta, jota he muka eivät viitsisi tieltä korjata. Moni yksinkertainen ihminen takertui noiden konnien koukkuun ja sai jälestä päin katua tuhmuuttansa; kävipä usein niinkin, että tuonlainen kalunsa myöjä näki aivan oudon miehen jonkun tunnin päästä myövän hänen vasta myötyä kaluansa kaksin- ja usein monin-kertaisiin hintoihin; sydäntä silloin kyllä karvasteli, mutta mitäpä se enään auttoi.
"No miks'ei noita kaikkia konnia annettu lain rautaisen kouran puristeltaviksi ja kuritettaviksi?" kysyy kai lukija. Kyllä olisi ollut niin tehtävä, vaan sepä ei käynytkään laatuun niin helposti kuin outo luulisi.
Pahuus oli jo paikkakunnassa levinnyt niin yleiseksi, ettei julkisempiakaan asioita saatu toteen, todistajien puutteessa, vaikka katsojia oli rikosten tapahtuessa väliin useampiakin, he vaan valansa päälle puhua helistivät, ett'eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet. Silloin jo, kun Kanniaisen Jussi kärsi edellä kerrotun rangaistuksensa hevosten varkaudesta, oli tuon "komppaljuunin" oppi niin levinnyt ja juurtunut kansaan, ett'eivät kruunun kahleetkaan riittäneet kaikille pahantekiöille ja sen takia joutuikin Vanhavirka poikansa kanssa silloin yritykseen yksissä kahleissa olemaan.
Ne taas, joilla oli halua totuutta esiin tuomaan ja puolustamaan, olivat alituisessa hengen vaarassa. Sentähden eivät he tahtoneet heitä ilmi antaa, sillä roistot vainosivat kaikkialla ja kaikilla keinoin niitä, jotka heitä jollakin tavoin hätyyttivät ja oikeuteen saattivat. Siitä seurasi aivan helposti se, ett'eivät vahingon kärsineet uskaltaneet ilmi antaa noiden roistojen tekoja ja ilkitöitä. Ja oikeat ihmisetpä ne olivatkin juuri noiden läpi turmeltuneiden roistojen tähtäämisien ja koston alaisina, kun eivät he yhtyneet heidän jumalattomiin vehkeisiinsä ja julmuuksiinsa ja vieläpä väliin kokivat heitä saattaa rangaistuksen alaisiksikin; toisilleen nuot veinarit antoivat kyllä kelpo rauhan, sillä "vaivainen lintuhan se on, joka pesänsä sotkee".
Mainittakoon muutamia esimerkkejä noiden oikeuden hylkääjien koston tuumista.
Kanniaisen Jussi rupesi kosimaan erään varakkaan talon ainoaa, kaunista ja siveää tytärtä. Kaunis oli kosiakin Jumalan luoman puolesta, kylän uljain ja komein poika, mutta hänen kunniansa oli silloin jo tahraantunut. Häpeällisesti oli hän käyttänyt itsensä senkin jälkeen, eikä se suinkaan pyyhkinyt pois hänen entistä tahraansa. Kaikki nuot tekivät yhteensä sen, ett'ei Jussin kauneuskaan vaikuttanut tytön mielessä mitään, joka niin monen neidin on sokeaksi ja onnettomaksi saattanut, ja tuon vaikuttamattomuuden seuraukset olivat semmoiset, että tyttö antoi Jussille oikein komeat rukkaset. Jussi ei pitänyt tuota totenakaan ja piiritti yhä vaan tyttöä. Kun tyttö ei päässyt hänestä muutoin erillensä, ilmoitti hän asian isällensä, joka oli tunnettu kylän vahvimmaksi mieheksi. Tytön isä piti suorana hävyttömyytenä tuommoisen miehen kosimista ja antoi Jussi-raiskalle semmoisen kyydin, ett'ei hän ollut äskeen mokomampaa saanut. Tuo oli Jussin mielestä anteeksi antamaton loukkaus niin hyvää miestä kohtaan kuin hän muka mielestänsä oli. Pitkiä aikoja ei kulunut tuon tapauksen jälkeen, kun kositun neidin kotoa paloi iso luuva rakennus eloineen päivineen. Jonkun ajan takaa leikattiin usealta saman talon raavaalta kaulat poikki navetassa. — Eikö tuo ollut hirveää? Selvään nyt jo arvattiin, että entinen armas sulhanen, kumppaniensa kanssa, oli nuot turmat tehnyt. Nyt ei talossa enään tohdittu muutoin elää ja olla, kuin täytyi laittaa useita miehiä vahtiin, jotka yökaudet kiertelivät taloa, varustettuina aseilla. Vahdeilla oli muun muassa pyssyt, joilla he tavan takaa ampua paukuttelivat, ikäänkuin antaaksensa ilkiöille tietää, ett'ei sinne ollut hyvä tulla.
Kauan aikaa oltiin talossa noin varusalla, mutta mitään erinomaisempaa ei näkynyt eikä kuulunut: tuntuipa siltä kuin tuo koko vahtiminen olisi ollut aivan turhaa työtä ja sen ajatuksen takia rupesivat vahdit veltostumaan. Eräs heistä ei kuitenkaan antanut ennakkoluulojen itseänsä pettää, sillä hän tunsi perinpohjin ilkiöiden kavaluuden; hän vahtasi vaan silloinkin, kun toiset vahdit veltostuivat ja pötkivät levolle.
Eräänä myrskyisenä, pimeänä yönä istui tuo valpas vahti tuvan akkunan luona pöydänpäässä ja tirkisteli sekä kuunteli, näkyisikö ja kuuluisiko ulkoa mitään epäselvää; toiset vahdit olivat silloinkin panneet maata ja vetelivät hartaasti tuota kaikilta niin haluttua unta. Myrsky pauhasi ulkona ja synnytti monenlaisia epäselviä ääniä ja kolahduksia, mutta noiden seasta oli valpas vahti kuulevinaan jonkun lyhyen väliajan takaa jotakin säännöllistä karnutusta. Tuota piti hän jonakin epäluulon alaisena, jonkatähden hän hiipi hiljaa porstuaan, avasi varovasti porstuan oven raolleen ja tirkisteli ja kuunteli siitä. Tuon tarkastelun kautta tuli hän huomaamaan, että tallin lukkoa sahattiin irti, sillä kaikki huoneet täytyi pitää lukossa näinä vaarallisina aikoina, jos mieli oli jotakin saada säilytetyksi. Heti tuon huomattuansa, kiirehti vahti tupaan ja herätti hiljaisesti toiset nukkuvat vahdit. Kun he toipuivat, selitti vaaran keksinyt hätäpikaa heille, mitä hän luuli olevan tekeillä. He varustausivat heti ja hiipivät hiljaa porstuaan; isännälle myös annettiin sana hiljaisuudessa ja hän myös tuli porstuaan. Isännän kehoituksesta päätettiin olla niin kauan hiljaa kuin he pääsisivät talliin; sieltä olisi heitä muka helppo kiinni ottaa. Helposti kuulivat he nyt, kuinka soukan puukko-sahan karskahdukset hitaasti, mutta varmasti jouduttivat lukon irtaumista. Jo irtausikin se, ovi aukeni narahtain, ja selvään kuultiin, että useampia miehiä luiskahti talliin. Mutta samassa tuokiossa törmäsivät vahdit tallin ovelle, isäntä edellä.
"Ahas, junkkarit! Satuittepa", sanoi isäntä, tormaten talliin ja pimeän päässä tarttuen kauluksiin kiinni ensimäistä miestä, joka hänen käsiinsä sattui; toiset olivat aseilla varustettuina jääneet ovea vartioimaan.
Samassa tuokiossa välähti puukko yön tuiki heikossa valossa, ja isännän miestä pitävä käsivarsi oli samassa silmänräpäyksessä luuta myöden — poikki. Silloin töyttäsi tallista kolme miestä ovea kohden; ovella seisovat vahdit horjahtuivat oven reijältä, sillä eivät he osanneet aavistaa niin voimakasta ja äkkinäistä hyökkäystä ja noiden vahtien lävitse syöksähtivät ilkiöt päätänsä myöden kartanolle.
Se, jota isäntä kiinni piteli, oli viimeinen, joka ulos tormasi ja hänelle ennätti eräs ovella seisova vahti antaa kirvespohjalla lanteille oikein aika kolahduksen. Tuon saatuaan hän vauhtinsa turvissa vielä mennä hyökkäsi kappaleen matkaa kartanolle, mutta sitten hän kaatui eikä päässyt paikalta pökähtämään. Toiset veijarit näkivät paikalla, mitenkä heidän toverinsa kävi; he juoksivat kiireesti kova-onnisen kumppaninsa luo, kaappasivat hänet syliinsä ja veivät kiireesti nurkan takana odottavan hevosensa rekeen; sitten lähtivät he täyttä vauhtia ajaa karistamaan, ja niin he veivät vamman saaneen toverinsa kiireesti pois, ennenkuin hän ennätettiin kiinni saada.
Ilkiöt eivät ennättäneet hevosille tehdä väkivaltaa, joka heillä tarkoituksena oli, mutta eivät vahditkaan voineet heitä kiinni saada, niinkuin toivottu oli. Mutta saatiinpa kuitenkin tietoon, eräs noista ilkiöistä, sillä talon tyttären onnistumaton kosia — Kanniaisen Jussi — makasi monta viikkoa kirvespohjasta lanteillensa saatua kolahdusta.
Isännän käsi parani terveeksi lääkärin hoidolla ja hän laitti kaksinkertaiset vahdit taloonsa ja vahtimista käytettiin nyt suuremmalla valppaudella kuin tähän asti, jonkatähden eivät roistot uskaltaneet enään hätyyttää sitä taloa.
Olisipa luullut nuot kosimisen koston tuumat loppuneen jo siihen, mutta niin ei käynyt. Kysymyksessä oleva tytär naitiin jonkun ajan kuluttua erääsen varakkaasen ja siivoon taloon. Onnellisena aloitti nuori parikunta elämänsä aamun. Vapaina roistojen pelvostakin, eivät he osanneet aavistaakaan mitään kostoa ilkiöiltä, sillä he olivat asumassa siksi kaukana tuosta pahamaineisesta paikkakunnasta, hyvien kylänmiestensä keskellä. Ensi vuotena, kun miniä oli asumassa rauhaisassa kodissa, nukkui talon perhe levollista untansa eräänä pimeänä lokakuun yönä. Silloin lyötiin yhdellä rämäyksellä talon akkunat, kehyksineen päivineen palasiksi, ja kiviä alkoi sataa akkunoista sisälle niin paljon kuin ennätti; usea sisällä olija sai haavoja ja kuhmuja. Kylläpähän sen arvaa, minkälaiseen hämmästykseen huoneessa olijat joutuivat tuommoisen julman yöllisen päälle-karkauksen vuoksi. Lapset parkuivat, vaimot voivottivat ja pakenivat lastensa kanssa mihin turvapaikkaan mihin pääsi. Eipä ollut juuri paljoa paremmasti talon miestenkään laita, sillä he kovin hämmästyivät tuommoisesta oudosta ja hirveästä rynnäköstä ja hyppäsivät alastomina vuoteiltansa nurkkiin seisomaan, jossa he vapisivat kuin haavan lehti. Viimein toipuivat he kumminkin hämmästyksestänsä ja sieppasivat seinältä luoti-pyssynsä joilla he alkoivat ampua akkunoista summassa yön pimeyteen, sillä kaikki talon miehet olivat metsästäjiä.
Hirveä oli tuo näky pimeänä syksyisenä yönä. Lapset ja vaimot parkuivat, miesten ampuessa särjetyistä ikkunoista. Pyssyjen paukahdellessa leimahteli tuli ja valaisi kolkkoa, pimeää yötä; seiniin paukahtelevat kivet, jotka eivät sattuneet akkunain reikiin, lisäsivät vielä melua; näyttipä tuo ikäänkuin pienen linnoituksen valloitukselta, jota urhoollisesti puollustettiin. — Tuo roistojen rynnäkkö maseni osaksi kumminkin heti kun miehet rupesivat ampumaan, mutta olipa tuohon toinenkin vaikuttava syy: talon navetta-kartano oli näet ilmitulessa. Roistot olivat sen sytyttäneet ennen rynnäkköänsä. Palosta nouseva savu, huuto, parku, pyssyjen paukaukset ja kaikesta tuosta nouseva melu oli herättänyt kylän väen ja hengen kiireissä riensi nyt ihmisiä hätään ja tuon havaittuaan pötkivät hirviöt kiireesti käpälämäkeen. Hädintuskin saatiin ihmisien avulla eläimet pelastetuiksi, mutta huoneet paloivat aivan poroksi. Niin olivat sekä ihmiset että eläimet suojattomina talven lähestyessä aivan pahan-ilkisen ihmisen vuoksi.
Talon tyköä löydettiin eräs lakki, joka tunnettiin Kanniaisen Jussin omaksi ja siittä arveltiin tuho hänen tekemäkseen ja olevan vielä hyljätyn kosijan kostoa. — Hyi! — Ja niin se olikin, sillä Kanniaisen Jussi veljineen ja nepaimineen ynnä muiden hyvien ystäviensä kanssa oli menossa taas markkinoille, ja syrjä-asianaan tekivät he tuon koston työnsä.
Nepaimet haastettiin oikeuteen asian-omaisina ja kaikki muut vieraiksi miehiksi, joita oli parikymmentä miestä, mutta yksikään heistä ei ollut muka kuullut eikä nähnyt mitään, eikä siis tietänyt koko asiasta niin mitään. — Ja narrit pääsivät vapaiksi syytöksestä.
Eräs isäntä pani Issun syytökseen varkaudesta. Ennenkuin asia oli oikeuden edessä tutkittavanakaan, tapahtui tuon rohkean päällekantajan talossa jo useampia murhapolton yrityksiä. Todistusten puutteessa ei asia tullut valkeuteen, sillä todistajat kaikki kuuluivat samaan pyhään liittoon, johon syytettykin kuului. Olisipa noin onnistuneen käräjä-asian jälkeen luullut koston-pyynnin jääneen siihen, mutta niin ei käynyt tässäkään. Monen onnistumattoman kokeen perästä paloi murhapolton kautta päällekantajan talo aivan puti puhtaaksi.
Eräs talon isäntä kävi etsimässä varastettuja kalujaan Issun ja Nartin kotona. Näitä ei hän löytänyt, mutta kallishintaisen hevosen hän kyllä löysi ensi-aamuna hevoshaastaan — hirtettynä.
Tuommoinen oli elämän laatu, ja yhteiskunnallinen turvallisuus paikkakunnassa, semmoinen oli oikeuden tunto. Oliko sitten kumma, jos laki ei saanut heille voimaansa osoittaa? Oliko kumma, jos ne harvat, oikeat ihmiset, jotka paikkakunnassa löytyivät, eivät enään viimeiseltä uskaltaneet heitä yrittääkään ilmiantaa? Eipä ollenkaan ja sen takia pääsi turmelus aina syvemmälle juurtumaan paikkakunnassa.