YHDEKSÄS LUKU.
Sukuhunsa suopetäjä.
Ennen olemme jo nähneet Kanniaisen Laurin tytärten joutuneen naimisiin. Olemme myös jo silmäilleet, minkälaisen kasvatuksen he olivat saaneet. He olivat terveet ja hyötyisät ihmiset ja tulivat tavallisessa luonnon järjestyksessä äideiksi. Vanha sananlasku sanoo: "minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa" ja niinpä kävi näidenkin äitein. He olivat itse kasvaneet mielivaltansa mukaan, kaikessa hillitsemättömässä elämässä, isänsä puoltamina, tottelemattomina heitä nuhtelevaa äitiänsä kohtaan, ja tottelemattomina kasvoivat nyt heidänkin lapsensa.
Täytyy surulla tunnustaa, että huonoa jälkeä tekivät Vanhanviran sisaret lastensa kasvatuksessa, sillä heissä vallitsi samat mielipiteet kuin ennen Kanniaisella. Niinkuin ennen olemme nähneet, eivät heidän miehensäkään olleet käsittäneet elämän onnellisuutta muulta kun varallisuuden kannalta, jonka vuoksi he pian kaikessa muussakin sulasivat mielipiteissänsä vaimoinsa kanssa yhteen.
Ensi aikoina naimisensa jälkeen olivat Kanniaisen vävyt hyvässä sovussa vaimoinsa kanssa, sillä he toivoivat isoja perinnöitä vaimoinsa isän kuoleman jälkeen. Mutta kun tuon perinnön saamisen kävi niinkuin tiedämme, tulivat he nyrpeiksi ja kylmiksi vaimoillensa, ja alkoivat heitä sättiä köyhyydellä ja millä vaan osasivat. Vaimot taas, kasvaneena pahojen sisujensa täydessä vallassa, eivät osanneet lempeydellä ja vienolla surumielisyydellänsä — noilla vaimojen suurimmilla ja vaikuttavimmilla lahjoilla — lepyttää ja hillitä miestensä vääriä mielipiteitä ja sättimisiä, ei, vaan he panivat kiukun kiukkua vastaan ja antoivat "sanan sanasta ja kaksi parhaasta", niinkuin sananlasku sanoo.
Kauan ei tuo miesten ja vaimoin keskinäinen väli pysynyt paljaalla tieteellisellä kannalla, ennenkuin he rupesivat käytännöllisellä tavalla väitöksiään toteen näyttämään. Tappelu ja melu oli nyt heidän välillänsä jokapäiväisenä työnä ja silloin olivat tukat pöläkässä. Eivätpä nuot heikommat astiat näyttäneet tuossa taistelussaan kovinkaan heikoilta, sillä monasti tapahtui niinkin, että he verestivät miehensä kasvot vielä sittenkin, vaikka olivat jo kovasti selkäänsä saaneet.
Merkillinen ilmaus tässä sisarusten elämän laadussa oli se seikka, että heidän molempien kotitapansa olivat samankaltaiset kuin purtu nielty, ei paremmat eikä pahemmat toisiansa; se lienee siitä tullut, että "sukuhunsa on suopetäjä".
Kumpi sisaruksista saikin vaan selkäänsä, oli hän kohta valmis menemään armaan sisarensa luokse, jossa sitten kilvalla koetettiin miehiänsä haukkua, ja viimeiseltä tuo heidän mielityönsä liikutti heidän sydämiänsä niin, että he lopulla molemmin purskahtivat katkeraan itkuun.
Miehet taas eivät katsoneet vaimojansa muuna kuin kauheana ristinänsä ja vaivanansa ja tulivatpa he oikein murheellisiksi mielissään, kun he saivat niin köyhät ja pahankuriset akat. He rupesivat viinalla lieventelemään tuota ajallisen elämänsä surua ja ristiä. Silloin kuin he olivat juovuspäissään, kokivat he käytännössä oikein hartaasti toteen näyttää, että mies on vaimon pää, ja saivatpa vaimot silloin usein töppöstellä melkein alasti talvisina aikoinakin käpälämäkeen, jolloin he tavallisesti saivat yönsä viettää lammas-navetoissa, lehmien parissa ja mikä missäkin.
Miehet tavallisesti jäivät silloin, niinkuin tappelussa voittaneet kukot, pöyhistelemään muka voitostansa ja vielä paukkaamaan ja möykkäämään jälkisoinnuksi onnellisesti päättyneelle tappelulleen merkiksi, että he ovat herrat kotonansa ja että heidän vaimoinsa pitää heidän tahtonsa ala annettu oleman. Mutta eipä miehet olleet vielä ennättäneet kämpiä vuoteiltaan seuraavana aamuna, kun jo heidän kotiristinsä palasivat hajallansa olevilla ja revityillä hapsilla, veriset naarmut ja siniset kuhmut kasvoissa, pilkkuja, laattoja ja mustelmia käsivarsissa ja selässä — miehiensä tykö. Ja noita illallisia saaliitansa olivat he nyt oikein innokkaat esittelemään miehillensä itkun, parun, kirkumisen, sättimisen ja haukkumisen kanssa ja näkivätpä miehet silloin, ett'ei heidän voittonsa ja herruutensa ollut kovin pitkällinen.
Tuommoinen oli sisarusten koti-elämä ja tuommoisina olivat isät ja äidit jokapäiväisinä esikuvina lapsillensa.
Vaikka aviopuolisot olivat noin riitaiset keskenäisessä elämässään, olivat he kumminkin yksimieliset puoltaessaan lastensa rikoksia. Niitä ei ollut asia yhdenkään ihmisen ilmoittaa, ei lapsille itselleen, isälle ja äidille sitäkin vähemmin, sillä siitä nousi kohta ankara sanakiista ja haukkumiset. Otamme nyt erinänsä tarkastettavaksi vanhemman sisaren kodin tapoja siinä asiassa.
Miniällä, jonka nimi oli Kaija, oli kaksi poikaa, joista toisen nimi oli Israel ja häntä kutsuttiin lyhennettynä "Issu'ksi"; toisen pojan nimi oli Leonhard, jota kutsuttiin "Nartiksi". Kaijan miehen vanhemmat elivät ja he molemmat olivat vielä täysissä voimissa. Vanhukset olivat niitä ihmisiä, jotka olivat oppineet vaatimaan kuuliaisuutta lapsiltansa. Tosin eivät hekään olleet lapsiinsa kuuliaisuutta istuttanut helleydellä, mutta sitä ankarammin ruoskalla ja kepillä. Oli miten oli, mutta hyvä ei ollut heidän lastensa silloin tiristä, kun heidän puhevuoronsa oli, ja kun lasten tuli osoittaa kuuliaisuutta. Sen vuoksi pitivät vanhukset kovin kummana poikansa ja miniänsä lapsien tottelemattomuutta ja suulautta, ja kummastelivat, että heidän niin annetaan olla.
Eräänä kertana tapahtui niin, että Issu rupesi kieputtamaan keitto-pataa vipu-koukussa.
"Älä kieputa, poika, sitä pataa, pudotat sen vielä ja särjet", kielteli ukko.
Poika ei ollut kuulevinaankaan, kieputti yhä vaan.
"Kuulitko, poika! Älä särje sitä pataa", toisti ukko kiivaasti.
Poika katsoa muljautti kiivaasti ukkoa silmiin, mutta ei totellut; yhä hän kieputti vaan ja — pauskis — pata putosi lattialle ja siinä se nyt oli — tuhansina pirstaleina.
Ukko kiivastui tuosta pojan uppiniskaisuudesta niin, että hän sivalsi kepakon ja lyödä navautti sillä poikaa housuille. Poika painoi heti käsiselkänsä koskettuun paikkaan ja päästi kauhean porun. Samassa hyppäsi hän heti vanhemmilleen sanomaan, jotka eivät silloin sattuneet olemaan saapuvilla. Tulisissa tauloissaan syöksähtivät isä ja äiti ukon kimppuun ja nytkös ukko raiska oli pöläkässä.
"Mitä sinä, sen tuhannen kallas, minun sikiöistäni tahdot?" tiuskasi äiti uhalla heti huoneesen tultuaan.
"Hän särki padan, eikä totellut, vaikka ma kielsin häntä useat kerrat", puolusteli ukko itseään.
"Vaikka hän olisi särkenyt tusinan patoja, niin en salli Teidän pieksevän lapsiani", säesti isä.
"Lapsenne ovat jo niin huonolla jäljellä, että, jos ette rupea heistä vaaria pitämään hyvä ei heitä peri. Eivät he vääjää enään teitä eikä muita, ja ihmiset eivät saa heiltä silmiänsä auki", sanoi ukko tuimasti.
"Älä tuossa, kotka, pakkaudu saarnaamaan, kyllä me itse vastaamme lastemme kurituksesta ja tulevaisuudesta", sanoi äiti tiuskuen.
"Hym!" hyngähti vanhus ja sitten hän vaikeni.
Ukon päällekantaja — Issu poika, oli myös saapuvilla tuon keskustelun aikana. Hän porasi tavasta vielä nytkin ja painoi käsiseljällään sitä paikkaa, johon ukon keppi oli koskenut. Mutta tuo hauska keskustelu ukon, isän ja äidin välillä, joka vielä päälliseksi koski hänen omaa asiaansa, saatti pojan aina tavasta vaikenemaan ja silloin hän katsoi vuoroon isän ja äidin, vuoroon ukon silmiin, mutta ukkoa silmiin katsoessaan muutti hän muotonsa; ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "älä huoli! Kyllä minä vielä muistan".
Tuonlaisella kasvatus-tavalla paatui lasten sydän kovaksi ja häijyksi vanhuksia kohtaan, ja sen erän perästä eivät he pitäneet heitä koiraa parempina; se tuotti vanhuksille paljon harmia ja mielikarvautta heidän vanhoilla päivillänsä.
Kun pojat kasvoivat vähän isommiksi, varttuivat he päivä päivältä rajummiksi niissä tavoissa, joissa heitä oli opetettu.
Samassa kartanossa, jossa hekin asuivat, asui toisenkin talon asukkaat, vaikka eri rakennuksessa. Kummallakin talolla oli vesi-paikka vähän ulohtaalla, jonkatähden kummankin talon piti vesi talouden tarpeeksi vetää kelkalla. Kun toisen talon asukkaat vetivät vettä, olivat aina Issu ja Nartti vahdissa porrasten päässä, ja he kaasivat usein vesi-saavin siihen. Tuosta närkästyivät eräänä kertana veden vetäjät niin, että he ottivat pojat kiinni ja tukkivat heidän housunsa, takkinsa, liivinsä ja kaikki paikat niin täyteen mätälunta, ett'eivät he päässeet enempää liikkumaan kuin lumi-ukot.
Kun kolttosen tekijät menivät pois, rupesivat pojat täydellä kurkulla huutaa molottamaan, hyvin tietäen siten saavansa pikaista ja tehokasta apua vanhemmiltansa.
Voi taivasten tekijä, kun heidän äitinsä kuuli tuon sydänkäpystensä porun ja kirkunan. Tuiskuna syöksi hän esille, mutta hänen ensimäinen työnsä oli pelastaa pienokaisensa tuosta pahasta pälkähästä. Mutta sen jälkeen tulikin veden vetäjien eli oikeammin poikien housujen täyttäjien vuoro kuulla oikeat ape-marjat, sillä huolellinen äiti ei heittänyt niin vähällä pienokaistensa solvaisemista. Hajalla hapsin ja kiiluvin silmin töytäsi hän toisen talon tupaan, uunin hiili-hanko kädessä, jolla hän alkoi hosua ja hutkia asianomaisia, samalla kirkuen, noituen ja huutaen minkä vaan jaksoi, olipa koko talon väki hädässä hänen kanssaan ja viimein täytyi hänet miesvoimalla panna ulos.
Eräänä kertana oli Issu-viikari kähminyt toisen talon hohtimet: niiden varret oli hän sitten kuumentanut tulikuumiksi ja sitten tarjosi hän ne toisen talon Liisu nimiselle tytölle, isälleen vietäväksi. Tyttö parka ei arvannut petosta välttää, vaan otti hohtimet vastaan. Mutta samassa tuokiossa säntäsi Issu puristamaan tytön käsiä, ett'ei hän saanut kuumia hohtimia käsistään pois. Ennenkun ihmisiä oli ehtinyt apuun, olivat tyttö raiskan kädet palaneet pahan päiväiseksi. Tytön äiti pölyytti Issua tukasta oikein kelpolailla tuon ilkityön tähden. Issu sydääntyi tuosta kovasti ja lähti poruten huoneesta ulos. Sieltä oli hän hakenut pärehalon itselleen aseeksi ja sen kanssa palasi hän pimeään porstuaan, vahtaamaan tytön äitiä tulevaksi ulos. Vihdoin hän tulikin ja Issu alkoi pärehalollaan häntä huimia niin paljon kun vaan ennätti. Se oli kostoa tukasta puistamisesta. Se temppu ei kuitenkaan pitkälle onnistunut, sillä tytön äiti väänsi pärehalon pois pojan kädestä ja pölyytti häntä toisen kerran tukasta paljoa kovemmasti. Poika rupesi taas poruamaan ja niin poruten meni hän kotiansa, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin äiti oli taas pauhaamassa poikansa puolesta ja pitämässä jumalatointa elämää.
Olipa siinä likitienoilla asumassa eräs mökkyri, jolla oli Jaakko niminen poika: häntä kutsuttiin Haka-Jaakoksi, sillä mökin nimi oli Hakala. Tuo poika oli siivo poika ja niin vankka ja roteva ikäisekseen, ett'ei hänen vertaansa ollut ikitienoilla. Issu ja Nartti, tappelun ja riidan haluisia kun olivat, kävivät joka tilaisuudessa Haka-Jaakon päälle. Hän väisteli vihollisiansa minkä voi, mutta Issu ja Nartti vainosivat häntä kaikkialla. Eräänä kertana olivat nuot pienet vainolliset menneet vahtiin Jaakkoa erään metsäpolun varrelle, jota myöden he tiesivät hänen tulevan. Niinkuin tiikerit hyökkäsivät viholliset piilostansa huolettomana kulkevan pojan kimppuun, sillä he tahtoivat kaikin mokomin löylyyttää ja nöyryyttää tuon köyhän, mutta vankan naapurinsa. Ankara ottelu ja temmellys syntyi nyt noiden kolmen poikasen välillä — ankara ainakin taistelijain ikään, kokoon ja väkeen katsoen. Haka-Jaakko oli nyt pakoitettu puolustamaan itseänsä, sillä hän ei päässyt puuhun eikä pitkään heidän kynsistänsä. Kauan oli taistelun onni tietämättömissä, kummalle puolelle se kallistuisi, mutta viimein sai Haka-Jaakko voiton ja hän löylytti Issua ja Narttia oikein kelpolailla. Nyt näkivät veljekset, ett'eivät he voi sitä tietä nöyryyttää tuota jäykkää vastustajaansa; täytyi keksiä muita keinoja.
Oli niityn aikana useampia sade-päiviä, jonka tähden ei Issun ja Nartin talon väki menneetkään eräänä semmoisena päivänä niitylle, vaan panivat sen päivän aitaa, kuusi-vitsasten kanssa. Huomenna, tuli pouta ja väki meni taas niitylle, mutta Issu ja Nartti ottivat kirveen, menivät ja hakkasivat kaikki vitsakset poikki eilen pannusta aidasta. — Kun väki palasi niityltä, havaitsivat he joka syllän olevan hakattuna maahan. Tulissaan tauloissaan tuli Issun ja Nartin isä kotia ja tahtoi kiivaasti tietää kuka aidan on hakannut.
"Haka-Jaakko lurjanteli tässä tänä päivänä kirveen kanssa", olivat veljekset kohta valmiit sanomaan.
Isä suuttui tuosta silmittömäksi Haka-Jaakolle ja rupesi vaanimaan, saadaksensa häntä piestä.
Ennenkuin hän sai pojan käsiinsä, oli hänelle toteen näytetty, että aidan olivat hakanneet juuri hänen omat poikansa. Mutta isä ei ottanut tutkiakseen asiaa siltä kannalta, eikä uskoakseen semmoisia kuulumisia, vaan hän uskoi enemmän vilpillisiä poikiansa; hän luuli vaan, että ihmiset vihaavat heidän hyviä lapsiaan ilman syyttä, ja noille totuuden sanojille sanoi hän: "aina teillä kaikilla on aita matalin minun lasteni päälle".
Kerran sai kun saikin hän Haka-Jaakko raiskan käsiinsä ja poikiensa nähden pieksi hän, aivan viattoman pojan lähes vaivaiseksi, mutta Issu ja Nartti terjuivat vieressä ja huusivat: "kas niin, menestä vielä meidän aitaa hakkaamaan".
Tuommoisia tepposia tekivät Issu ja Nartti jo noin nuorina ja monta muuta kolttosta tekivät he, joita kaikkia kertoellessa kävisi asia liian pitkäksi. Sentähden olkoon edellisessä jo näytteeksi, minkälaisen kasvatuksen he saivat.
Vielä mainittakoon se, että elämän tavat ja lasten kasvatuksen muoto oli molempien sisaruksien kodeissa niin yhdenkaltaiset, ett'ei nuoremman sisaren kodista ole mitään erinäistä kerrottavaa, sillä vanhemman sisaren elämän laatu ja hänen lastensa elämän alku, antaa hänenkin elämästään täydellisen kuvan. Semmoinen summa on vaan heidän silloisesta elämästään, että heitä miehineen pidettiin kaikkien riitasien parikuntien esikuvina, ja että heidän lapsiaan nyt jo pidettiin koko kylän kauhistuksena ja Issua rupesivat kyläläiset kutsumaan "Kissuksi" ja Narttia "Artiksi", kummankin tappelu-halun tähden. — Mutta ryhtykäämme tarkastelemaan mitä hedelmiä tuommoinen kasvatus ja tuommoinen elämän aamu tulee kantamaan poikien vastaisessa elämässä.
Kun nuot sisarusten pojat kasvoivat isommiksi, hakivat he kaltaisiaan seurakumppaneita ja semmoisia löysivätkin he — enonsa pojissa, Kanniaisen Jussissa ja Antissa. Niin pian kuin he kynnelle kykenivät, hakivat he alati toisiensa seuraa ja pian sulivat heidän käsityksensä ja mielipiteensä yhteen. He tulivat toisillensa niin välttämättömiksi, ett'eivät he voineet toisittansa toimeen tulla; kuinkas muutoin, sillä "mukaistaanhan mullikin puskee".
Pienistä poikasista pitäen oleskelivat sisaren pojat usein enolassa ja mitä heidän opetuksestansa kotona puuttui — pahuuteen, se täydennettiin ja kehkeennytettiin vähitellen enon ja hänen poikiensa elämän koulussa oikein käytännöllisellä tavalla. Sisaren pojat olivat aivan yhden ikäiset enon poikien kanssa ja yhden vertaiset olivat he myös opissa ja elämässä. Yht'aikaa oppivat he enon poikien kanssa tottelemattomiksi vanhemmilleen ja muille ihmisille, yht'aikaa viekkaiksi valhettelioiksi ja tekemään kaikenlaisia konnan koukkuja. Yht'aikaa oppivat he kiroilemaan, vannomaan ja — tappelemaan ja mikä vielä surkeampi: juomaan ja varastelemaan, ja noiden nepainten väli oli ystävyyden väli, oli erottamaton.
Kunniaa, loistoa näkivät nuot nuoret miehet elämänsä alussa osanansa olevan ja muissa ihmisissä näkivät he kovin heikon vastapainon omalle korkeudellensa. Tuosta tuli heihin se suunnattoman korskea ylpeys, joka heissä oli jo aivan nuorina silmään pistävästi inhottavana nähtävänä.
Tosin oli tuo nepainten vahva ystävyys saanut pahan kolahduksen silloin, kun tiedoksi tuli, ett'eivät sisaret saakkaan perinnöitä kantaa Kanniaiselta. Mutta ei tuo pieni riesa kauaksi kestänyt, sillä heillä oli yhteiset asiat, yhteiset pyrinnöt ja riennot, yhteiset työt ja toimet, yhteinen päämäärä ja tarkoitus — niin, miks'ei heidän sopinut olla ystävyyksinä? Vanhanviran onnen aurinko tosin laskeentui ja lakkasi loimoamasta, mutta mitäpä siitä, olivathan nepaimet jo niin oppineita ja kokeneita miehiä, että he voivat omin päinsä toimeen tulla.
Heidän sydämiinsä kylvetyn siemenen olemme jo havainneet hyvästi jos hyvästi itäneen, orastaneen ja kasvaneen, nyt jo alkavat hedelmät näkyä. Issu oli jo siksi ijäkäs ja muistava silloin, kun hän vaariltaan sai tuon kepin nauvahduksen padan särkemisen tähden, ett'ei se voinut hänen mielestänsä haihtua. Mustana koston pyyntönä pysyi tuo kepin lyömä tuon huonosti kasvatetun lapsen sydämessä; sitätehden kun hänen ruumiillinen kokonsa ja voimansa karttui, sitätehden paisui myös hänen musta koston pyyntönsäkin. Sentähden kantoi Issu ukolle alati yrmeää mieltä ja yrmeästi hän kohteli vanhusta joka päivä. Pojan vanhemmat eivät koskaan kieltäneet vanhusta ylenkatsomasta ja antamasta hänelle pahoja, ylenkatseellisia ja hävyttömiä sanoja; useinpa he vaan nauroivat ja sanoivat: "voi kuinka tuo poika on — viisas!" Kun Issu tuli isommaksi, alkoi hän tulla usein juovuspäissään kotia. Silloin sai ukko-raiska kuulla hävyttömältä herjausta, mutta lopulta sai hän ruveta varomaan päätänsä. Ukko koki usein puhua vanhemmille pojan vallattomasta ja hävyttömästä käytöksestä kohtaansa ja hän pyysi heidän poikaa kurissa pitämään ja hälväisemään, mutta tavallisesti vastasivat he: "eihän nuot ole teiltä vielä kertaakaan silmää vieneet, jaksaahan nuot kärsiä ja minkäpä me heille teemme!"
"Hym!" nurmahti silloin ukko ja meni surumielin pois.
Kun Issu oli jo aikamies, tuli hän taas eräänä kertana päissään kotiin.
"Kattilat ja sangat ja itse pata — p-le-kin", kirkasi hän heti tupaan tullessaan ja töytäsi ukkoa, jonka seurauksesta ukko rymähti kumoon.
"Ole hyvä ihminen siivolla!" sanoi ukko ja kömpi ylös.
"Nauskis, sanoi keppi, kun kävi pojan housuille", sanoi Issu ja samassa hän lyödä läimäytti kasvoille juuri ylös päässyttä vanhusta. Vanha mies ei voinut kestää tuota nuoren miehen viinasta raivostunutta iskua; hän horjahtui — ei hän kaatui kuin ranka kumoon, silmä kävi tuolin nurkkaan ja nyt oli ukolta mennyt — silmä. Kauhea haava tuli myös hänen kulmaansa, josta veri rupesi virtana vuotamaan. Vanhus pyörtyi saadun kovan kolahduksen vuoksi ja Issun vanhemmat itkivät nyt suden kolloa, mutta nuot kyyneleet olivat krokotiilin kyyneliä, sillä pojan työt olivat hedelmiä heidän omasta varhaisesta ja ainaisesta kylvöstänsä. Issu ei ollut kaikesta tuosta millänsäkään; hän hyppeli, noitui ja maikkasi vaan ja sanoi: "hei! tässä poika on, tämä ei pelkää, vaikka tulisi viisi; tässä oikein kruunun ja Viaporin korea on".
Vihdoin saatiin vanhus virkoamaan ja hänen haavansa sidotuksi muiden ihmisien avulla, mutta kauan sai vanhus kärsiä kauheita tuskia haavansa ja silmänsä tähden. Usein ukko-rukka itki tuskissaan ja sanoi: "voi, voi! nythän se on silmä minulta mennyt; lieneekö sekin heidän mielestänsä tapahtunut liiaksi hiljaa".
Noin varttuivat Vanhanviran sisarten pojat heille lapsuudesta pitäen opetetussa elämän kaavassa aina uljaammiksi, ja pian olivat he paikkakunnassa kaiken pahuuden, ilkeyden, jumalattomuuden, saastaisuuden ja riettauden esikuvina.
Parin vuoden perästä tuon surullisen tapauksen jälkeen, jolloin ukko menetti silmänsä, oli Issu joutunut jo niin korkeaan määrään, että hän seisoi kaakin vieressä rautakaulassa, sovittamassa oikeuden antamaa tuomiotansa kalliin hevosen varkaudesta, ja sen kärsittyään annettiin hänelle samassa kaakissa neljäkymmentä paria raippoja selkään. Tuo tapahtui samoina aikoina kuin Kanniaisen Jussikin seisoi samankaltaisen rangaistuksen, niinkuin ennestään jo tiedämme. — No niin. Olivathan nuot nepaimet käyneet yhtäläistä koulua, ja yhtäläiset olivat heidän käsitys-voimansa omaamaan koulunsa opetuksia, sen selvästi todistaa sekä Issun että Jussin ensimäinen tutkinto tuon koulun opista, jonka he kumpikin niin loistavasti ja niin suurilla tahi korkeilla arvolauseilla, melkein yksin ajoin suorittivat; siis kumpikaan heistä ei ollut toistansa korkeampi, vähempi tahi suurempi.
Nepaimet alkoivat tulla nyt oikein oiva-mestareiksi. Heillä oli jo muitakin seurakumppaneita ja oppilaisia, ei vaan omat nepaimensa ja koulumestarein oppi rupesi juurtumaan muidenkin paikkakunnan nuorukaisten sydämiin. Hedelmät rupesivat aivan pian näkymään tuosta uudesta ja vapaasta opista, joka alkuaan oli perustettu hellään ja varaamattomaan lasten kasvatukseen heidän rikkoessaankin, ja suvun kunnian ylläpitämiseen. Juoppous, irstaisuus, haureus, tappelukset, puukottamiset, murhat ja varkaudet alkoivat pitäjäässä tulla nyt niin yleisiksi ja jokapäiväisiksi, että se paikkakunta ennen pitkää tuli kaikkien oikeain ihmisten kauhuksi ja kammoksi ja pahuudestaan mainioiksi koko maassamme. Kaikilla roistoilla olikin nyt hyvät turvapaikat Kauniaisen Jussin ja hänen täteinsä poikien tykönä, sillä he olivat ottaneet kotonansa semmoisen ylivallan, ett'eivät heidän vanhempansa tohtineet heille puhua mitään, vaikka nyt jo olisivat sitä tahtoneet tehdä, sillä he itsekin jo huomasivat lapsiensa olevan väärällä tiellä, olevan semmoisia, jommoisia eivät he heidän olisi suoneet olevan, olevan ihmiskunnan ja itsensä pahennuksena ja kauhuna; mutta vitsa ei ollut enään väännettävissä.
Läheltä ja kaukaa tulvaili nyt kaikenkaltaisia epärehellisiä ihmisiä paikkakuntaan, nepainten hyvän suojeluksen vuoksi ja niiden kautta paikkakuntaan tullut väen lisäys ei suinkaan parantanut sen asukasten sisällistä tilaa.