Isäin pahat teot lasten päällä

by Pietari Päivärinta

KOLMAS LUKU.

Vielä menee.

Noin oli setä Juhon elämä päättynyt ja hänen maalliset tavaransa olivat haihtuneet kuin savu tuuleen. Hänen vaimonsa oli joutunut armoilla elämään, vaikka hän olisi oikeastaan ollut puolen omistaja tuolle rikkaalle ja vankalle talolle. Raskaalla mielellä ja mykkänä kantoi leski tuota alennettua ja sorrettua tilaansa ja usein kasti hän kyyneleillä palansa, jota hänelle oltiin armosta antavinaan. Kälynsä, Laurin vaimo, koki häntä lohduttaa minkä voi, mutta ei hän henkensä haastolla tohtinut ilmoittaa mitä hän tiesi. Vaikkei hän kantanut tervettä päivää sen koommin, kun hän sai tietää miehensä ja poikansa teon, koki hän kuitenkin ottaa osaa kälynsä murheelliseen ja sorrettuun tilaan. Usein he istuivat kahdenkesken ja vuodattivat kyyneliä. Laurin vaimo tiesi kyllä kälynsä surun syyt, mutta leski ei tiennyt minkä tähden Laurin vaimo oli niin raskas- ja suru-mielinen. Hän ei tiennyt, että lapsikas äiti suri lastensa tilaa, suri poikansa raskasta rikosta, suri lastensa tulevaisuutta. Vaikk'ei Lauri ollut koskaan vaimollensa erinomaisen paha, oli vaimon kuitenkin ehdottomasti totteleminen miestänsä, sen leski hyvin kyllä tiesi; hän luuli taas jonkun kovan kohdan olleen Laurin ja hänen vaimonsa välillä, jota ei kälynsä voinut ilmoittaa, ja siitä luuli leski saaneen hänen niin raskaan mielen. Eikä tuo luulo väärä ollutkaan, mutta sen oikeaa syytä ei hän osannut aavistaakaan.

Muu talon väki eli tavallista rataansa. Lauri oli iloinen ja toimelias, niinkuin ison ja rikkaan talon isäntä ainakin. Hän hyöri ja pyöri kaikkialla ja näyttipä siltä kuin hän olisi tullut setä Juhon kuoltua kymmenisen vuotta nuoremmaksi. Poika Juho kasvoi ja muodostui isoksi mieheksi, samoin hänen sisarensa kasvoivat aika ihmisiksi. He elivät ja olivat nytkin niinkuin itse tahtoivat, eikä murehtivan äidin neuvot ja kyyneleet olleet heille mistään arvosta, sillä olihan heidän puolellansa — isä!

Kun murheellinen äiti sattui kahdenkesken lastensa kanssa, koki hän silloin varata heitä pahuudesta ja puhua heille Jumalan pelvosta ja ihmisten hävystä, mutta ilman vaikutuksetta, sillä mitä auttoi se, jos toinen rakensi, kun toinen repi rakennukset. Jos hän sattui poikansa tapaamaan kahdenkesken, puhui hän hänelle aina siitä hirveästä rikoksesta, jolla hän jo niin nuorena oli saastuttanut sydämensä ja jonka teolla hän oli saattanut semmoisen raskaan tunnon-vaivan vanhalle äidillensä. Hän rukoili kyynel silmissä poikaansa, että hän sovittaisi rikoksensa ja että hän vieroittaisi semmoiset rikastumisen halut pois mielestänsä, jotka kumminkin saattavat ihmisen surkeaan perikatoon.

"Kumma kuinka tuo äiti on arvonen! Enhän minä tiedä väärin tehneeni", sanoi poika tavallisesti semmoisissa tiloissa, ja tuommoiset vastaukset ne vasta oikein lisäsivät kiviä äitinsä jo muutoinkin raskaasen kuormaan.

Poika ei ollutkaan pahempi kuin useat muutkaan paikkakunnan pojat. Hänen rikoksestaan ei ollut ihmisillä pienintäkään tietoa, mutta että hän oli rikkaan talon perillinen, sen kyllä kaikki tiesivät. Jos hän ryyppi joskus itsensä juovuksiin, jos hän juoksikin kylässä ja tanssipaikoissa, jos hän joskus sekausikin korttipeleihin, niin oli hänellä hyviäkin puolia: hän oli joskus niitä tekemättäkin ja hän kävi joskus kirkossakin, mutta painavin syy noiden hänen pienten virheittensä kuittaamiseen oli hänen tietty rikkautensa. Noiden avujen varjossa hävisivät hänen "nuoruuden huikentelemisensa" — niinkuin hänen virheitänsä kutsuttiin — aivan tuntumattomiin, ja kunniaa, arvoa, mainetta saavutti hän aina enemmän ja enemmän, sillä kyllähän nuot pienet "koirankurit" loppuvat, kun mies tuosta vähän vanhenee, ja semmoistahan se tahtoo olla melkein kaikkien nuorten miesten laita ja miehiäpä heistä on tullut. Tuolla tavalla arvostelivat ja mittailivat ihmiset poika Juhon ulkonaista ja sisällistä ihmistä. Muuten oli poika umpimielinen ja salavehkeinen, ett'ei juuri kukaan saanut selvää, mitä hänen sisällänsä oikeastaan liikkui.

Noin elettiin talossa eteenpäin. Kaikki talon toimet näyttivät menestyvän, ja maine ja kunnia kasvoi vaan sekä isälle että pojalle. Laurin vaimo ja vainajan leski eivät vaan näkyneet menestyvän, sillä he kuihtuivat yhtä-rintaa ja näkyivät lähenevän loppuansa.

Poika Juho oli nyt jo liki kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän ei malttanut ennen naida, sillä hän tahtoi kauvan hekumoida kunniansa, maineensa ja rikkautensa hurmaavassa loistossa. Hänelle teki niin hyvää, kun ihmiset kilvan pyrkivät häntä mielistelemään ja imartelemaan. Tuohon oli ihmisillä monenkaltainen syy: poika oli nyt jo osaksi tuon rikkaan ja mahtavan talon haltia, ja pitkiä aikoja ei kulune ennenkuin hän saa kaiken hallituksen käsiinsä. Pitkinä, menneinä aikoina olivat ihmiset oppineet saamaan apua tuosta mahtavasta talosta, jos kohtakin kallista ja useinkin moninkertaista kasvua vastaan, sillä Lauri oli vasten talon entistä tapaa muuttunut nyt kauheaksi koronkiskuriksi. Mutta apuna he yhtäkaikki pitivät sen, kun he saivat hätänsä silmään talosta mikä mitäkin. Milloin he saivat vero-rahoilleen lisää ja täyttöä, milloin siemenen apua, milloin syömisen jatkoa, että uutiseen päästiin, milloin taas karjan rehun puutteessa jonkun vähän heiniä, olkia, ruumenia j. n. e. Sopihan tuommoisen talon tulevaa isäntää jo ennakolta mielistellä, kesutella ja pyrkiä hänen ystävyyteensä ja suosioonsa.

Toisilla ihmisillä oli taas toisenlaisia syitä tuon rikkaan ja mahtavan pojan ystävyyteen pyrkiä. Jotka olivat kasvattaneet kaunottaria ja saaneet heidät jo aika-ihmisiksi, katsoivat tuohon maan mahtavaan nuoreen mieheen, tai oikeammin tuon nuoren miehen tulevaan taloon. Mutta olihan tuo nuori mies ikäänkuin liekkona tuohon vinkkeli-pytinkiseen ja kaksikerroksiseen taloon ja samassa monikerroksisiin rikkauksiin, ja kaiken tuon tähden oli hyvin sopivaa ja välttämätöntä päästä tuon onnen avaimen kanssa välittömään yhteyteen ja ystävyyteen, niin pian ja aikaisin kuin suinkin mahdollista.

Tuon johdosta tulivat kaikki isät, äidit ja tädit niin herttaisiksi ja lempeiksi hallussaan oleville nuorille naimattomille neidoille, että heidän olisi luullut muuttuneen äkkiä pelkäksi hunajaksi. Kankea- ja harva-puheiset, neitoja omistavat isä-Matit, Paavot ja Jaakot, ja mitäpä he vielä lienevätkin olleet, tulivat oikeen kauno-puheliaiksi ja melkeimpä runollisiksi, kun he pääsivät kaunokaisillensa, vaikkapa vaan viittailemalla ja arvoitusten kaltaisesti puhelemaan tuosta suuresta toivotusta onnesta. Silloin nuot muutoin niin jöröt ukot koettivat oikein hymyillä, jota ihmettä ei oltu nähty moneen herran aikaan.

Äidit taas kokivat kukin puolestansa kuvailla mielessään sydän-käpystänsä niin kauniiksi, solevaksi, sävysäksi ja siveäksi, ett'ei hänen vertaansa löydy missään, ja itse kukin puolestansa ajatteli kaunokaistansa tuon mahtavan pojan kainaloiseksi kanaksi. Tuon pienen viattoman kateuden tähden ilmestyi pitäjääsen monenkaltaisia pieniä juoruja. Yksi ja toinen äiti tiesi kuiskata jollekin tädille tai äidille jotakin siitä ja siitä tytöstä, joka ei ollut mitään erin-omaisen hyvää, vaan paremmin jotakin pahaa ja sopimatonta, jonka vuoksi ei hänen mielestään sekään, eikä sekään sopisi ensinkään tuon rikkaan pojan kumppaniksi. Noita pikku tietojaan ja viattomia sortojaan puhuivat äidit hyvin varovasti, samassa muistuttaen toiselle äidille tai tädille, jolle hän juuri noita tärkeitä salaisuuksia ilmoitti, ettei hän suinkaan tahdo kenenkään kunniaa loukata, eikä kenenkään arvoa alentaa, vaan kun asia on niin totinen tosi, niin hän nyt sen sanoo parhaalle ystävälleen, vaan ei kenellekään muille, samassa hyvin hartaasti muistuttaen, ett'ei tätä tärkeää salaisuutta saisi suinkaan kenellekään ilmoittaa. Sehän nyt on tietty. Mutta toiset äidit tai tädit kertoivat heti saadut uutisensa ystävällensä ja niin asia oli pian tietona ympäri kylää! Ja useinpa kävi niin, että tuo vaarantava uutinen oli lopen puheen alkuun panian kaunottaren kannettavana.

Muuten kokivat äidit valvoa sydänkäpystensä koristusten, kaunistusten, s. o. vaatteus-asioita, ett'ei hänen lintuisensa tulisi olemaan suinkaan mitään vailla, joka vähänkään somentaisi, sorentaisi ja kaunistaisi hänen lemmikkiänsä näin tärkeällä ajalla. Isät joutuivat nyt pahempaan kuin pulaan vaimonsa ja tyttäriensä yhteisten mankumisten ja ponnistusten tähden. Milloin oli tytär uusia kenkiä vailla, sillä entiset olivat kuluneet rikki tanssi-salien lattioilla. Milloin oli uusi ja sopivampi huivi tai muodinmukaisempi läninki saatava, sillä mahdotontahan oli hänen Leenunsa, Priitunsa tai Kaisunsa tulla toimeen ja näyttäytyä muiden nuorien seuroissa noin vanhan-aikaisilla ja kuluneilla vaatteilla. Tuota mielityötään tekivät äiti ja tytär useinkin niin suurella pontevuudella, että isät saivat pinnistää kaikki säästäväisyytensä artikkelit liikkeelle, jos mieli oli heiltä puoltansa pitää. Isät olivatkin koettaneet ensimältä myöntää niin paljon kuin mahdollista, tuon tärkeän asian auttamiseksi, noin otollisella ajalla ja noin otollisen asian auttamiseksi, mutta tuo hyökkäys, liittoontuneilla voimilla, uudistettiin niin usein, että isäin täytyikin panna viimein vastaan. Mutta silloinkos äiti ja tytär rupesivat väkisinkin kyyneliä puristelemaan ja viimein he hoilahtivat täyttä kurkkua itkeä lojottomaan, ja niin kovaa Mikkoa ja Mattia ei löytynyt, jonka sydän ei olisi heltynyt tuossa helteessä ja joka ei olisi myöntynyt.

Kaikilla tädeillä oli nyt kultainen aika. Heillä oli nyt yllin kyllin vaikutusalaa, niin kertomista ja kuljettamista paikasta paikkaan. Itse kullakin heillä oli oma ehdokkaansa valmiina tuohon kultaiseen onnelaan tulemaan ja itse kukin täti piti oman kokelaansa ainoana mahdollisena tuota onnea saamaan. Tädit kulkivat varovasti ympäri kyliä, joissa he viekkaudellaan pian pääsivät neitojen äitien kanssa hyviksi tutuiksi. Pian ruvettiin kahdenpuolin toisilleen kertoelemaan päivän polttavimmasta kysymyksestä, nim. tuosta tulevasta onnettaresta, joka voittaisi tuon mahtavan pojan sydämen. Tavallisesti kävi niin, että täti ensinnä laski nuottansa apajalle ja kun hän sitä varovasti tovin lappeli, niin — voi ihmettä — tuon ikäänkuin arpomisen kautta apajalle heitetyn nuotan perässä ei ollut kukaan muu kuin juuri saman emännän tytär, jonka kanssa täti juuri niin hartaasti ja sydämellisesti haastoi. Nytkös vasta kielet oikein valloillensa pääsivät, ja ennenkuin tuon arpomisen perästä tulelle pantu kahvipannu oli kypseksi kiehunut ja selkeäksi laskeutunut olivat kummankin puoliset salaisuudet molemmin puolin tiettynä. Ja kun täti viimeinkin lähti, oli hän runsaasti palkittuna leipä-möykyillä lampaan-kintuilla, villa-hyppysillä tai muulla vaatteen-avulla, mutta suurin saaliinsa kumminkin oli ne salaisuudet, jotka hän sai tietoonsa tuolta hellältä ja tytärtään niin paljon rakastavalta äidiltä.

Kylän neitoset puolestaan olivat niin pyörällä tuona sekamelskeen aikana, ett'eivät he tienneet mitä tehdä ja ajatella. Kukin heistä kohdastansa koetti itsensä tehdä niin miellyttävän ja suloisen näköiseksi kuin suinkin mahdollista. Yleisissä nuorison kokouksissa koetti kukin olla niin keveän, notkean ja hilpeän näköinen, ja sekin koetti hymyillä, jonka ei oltu koskaan ennen nähty sitä tekevän. He kokivat olla oikein kokka- ja leikki-puhujia ja kukin vuovasi sanoa ja lausua jotakin niin merkillistä, viisasta ja painavaa, että se olisi voittanut suosion ja vetänyt huomion puoleensa ja saanut seuran iloiselle tuulelle. Itsekullakin neidillä oli työtä vaatteuksestaan ja kukin koetti siinä suhteessa saada aikaan niin uutta ja muodinmukaista, kuin mahdollista oli. Jos he toisillaan näkivät jotakin uutta ja kuosinmukaista, niin hänkös sai seisoa tuntikaudet toisien uteliasten neitien edessä, jotka kilvan kyselivät, kuinka tuo noin soma ja mukava kuosi on syntynyt, ja mitenkä tuo ja tuo vaate on kudottu, joka on niin kaunista ja sievää. Nuot uteliaat eivät tyytyneetkään paljaaseen katselemiseen ja utelemiseen, vaan he tahtoivat oikein käsin pidellä ja koetella tuota somaa ja mallikasta vaatetta ja pukua, ja tuo koetteleminen oli niin ankaraa ja pitkällistä, että tuon onnellisen vaatteet olivat tulla vanhoiksi jo samana päivänä, jona ne olivat ensikerran päällä. Kaikki neidot olivat hyviä ystäviä keskenänsä, nauroivat toisillensa, halailivat toisiansa ja istuivat toistensa kanssa sylitysten, mutta kullakin heistä oli erikoinen ystävänsä, erikoisia asioita varten, ja tuo erikoinen ystävä oli yleisenkin ilon aikana kullekin kalliimpi, kuin yleinen ilo ja hupi. Sentähden halusi kukin päästä tuon erikoisen ystävänsä pakeille, ja kun se vaan voi tapahtua, silloin ei yleinen ilo miltään maistunut. Kun nuot erikoiset ystävät pääsivät kahden kesken, muuttui heidän ilonsa puoli suruksi ja haikeita huokauksia alettiin vaihtaa. He rupesivat toisillensa kertomaan, kuinka sekin ja sekin tyttö oli typerä ja kuinka sekin oli huonosti pukeunut, kuinka joku oli pahasti puhellut ja juuri — "sinusta ja minusta", kuinka sekin oli niin typerä, että luuli itsensä parhaaksi neidoksi koko kylässä, vaikk'ei ole paljon minkään väärtti. Mutta tuosta rikkaan talon pojasta ei kumpikaan maininnut niin sanaakaan, vaikka hän oli kummankin mielitietty ja joka oli heissä juuri tuon surullisen rauhattomuuden matkaan saattanut.

Näin oli tuon rikkaan talon ainoa poika pannut pyörälle koko kylän sekä nuoret että vanhat ihmiset, ja tuon tiesi, tunsi ja näki poika Juho täydellisesti ja tuo paisutti hänen mielensä ylpeäksi kaikkia ihmisiä kohtaan, ja kutkutti hänen kunnianhimoansa ihmisien turhamielisyydellä.

Oli kylässä kuitenkin eräs neiti, joka ei tullut hurmatuksi poika Juhon rikkauden ja loiston kiillosta. Hän oli erään pienen talon tytär, seitsemän sisaruksen joukosta, ja Elsa oli hänen nimensä. Hän yksin pysyi rauhallisena ja tyynenä koko niin paljon liikuttavan asian suhteen, eikä hänessä näkynyt mitään muutosta, ei vaatetten eikä mielenlaadun suhteen. Hän oli siveästi ja hurskaasti kasvatettu tyttö, sillä hänen vanhempansa olivat hurskaita ihmisiä; muuten oli Elsa kauniimpia ja sievimpiä pitäjään tyttöjä. Elsan vanhemmat olivat hyviä tuttuja setä Juho-vainajan ja hänen vaimonsa kanssa, ja setä Juhon kuoleman jälkeen kävi leski usein vanhojen tuttujensa tykönä.

Kylässä oli tapana neitien kokoontua pitkinä talvisina iltoina jonkun neidin kotia, johon kukin toi käsityötä tullessaan; toisena iltana kokoonnuttiin toisen, kolmantena kolmannen tykö j. n. e. Niissä he istuivat korkeaan puhteesen, tehden iloisesti käsitöitään, ja yhtä iloisesti rähisten niitä näitä. Semmoisia puhde-iltamia kutsuttiin "kökäksi". Noista kökistä oli paljon hyötyä, sillä se synnytti neideissä sekä valppautta että kätevyyttä. Kukaan ei joutanut siellä torkkumaan ja itsekunkin työ tuli siellä arvostelluksi. Tyttöjen kökkään eivät pojat saaneet koskaan tulla, sillä vanhat ihmiset eivät sitä sallineet kahdesta syystä. Jos pojat olisivat saaneet tavakseen kulkea tyttöjen kökissä, niin he olisivat joutuneet pois koti-ruhmon ja höyläpenkin äärestä ja niin vierauneet omasta työstään, ja tyttöjenkään käsitöiden teosta ei olisi tullut mitään.

Eräänä iltana oli taas kylän tytöillä kökkä ja Elsakin oli siellä. Puheltiin ja rähistiin sitä ja tätä. Kauvan ei kuitenkaan viipynyt ennenkuin puhe kääntyi tuohon rikkaasen poikaan, sillä se oli kiihkeä asia.

"Saa nähdä kuka Kanniaiselle tulee emännäksi", sanoi eräs neiti joukosta.

"Olisiko tuo sitten mikään erinomainen onni?" kysyi Elsa rohkeasti.

"Missä olisi suurempi onni tarjona jollekulle tytölle? Semmoisen talon emännäksi!" sanoi joku neiti joukosta.

"Talo ja rikkaus ei ole aina ihmisen suurin onni", sanoi Elsa.

"Elsa tulee Kanniaiseen emännäksi, kuuleehan sen", virkkoi muuan.

"Kas minä en hänestä huolisi, vaikka paikalla tulisi kosimaan," sanoi
Elsa lujasti.

"Voi, voi, Elsa, mitä sinä puhut".

"Niin minä puhun".

"Ja minkä tähden?"

"Sitä ei ole minun pakko tarkemmin selittää."

Tuo ja tuonvertanen puhe teki kökkääjissä niin syvän vaikutuksen, että heidän iloinen puheensa ja melunsa taukosi hetkeksi siihen; näyttipä siltä kuin he olisivat tulleet vihamielisiksi toisilleen. Ensikerran eläissään olivat he kuulleet lausuttavan halveksivaisia sanoja mahtavasta Kanniaisen poika Juhosta, ja tuo oli heistä niin outoa, käsittämätöntä, harmillista ja vieläpä uhkarohkeaakin. Se kökkä ei tullut oikein hauskaksi, sillä itsekukin oli saanut äkki-arvaamatta jotakin uutta miettimistä. Koetettiin teko-keinoilla saada entistä iloisuutta vireille, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa, ja tavallista aikaisemmin erkausivat kökkärit jotenkin hajamielisinä.

Monta päivää ei viipynyt, ennenkuin tuo Elsan kökkä-puhe oli Kanniaisen Juholla tietona. Neideilläkin — kauniilla sukupuolella — on se ruma vika, ett'eivät he ole kielimisestä vapaat, varsinkin kuin joku oma etu on kysymyksessä. Joku noista kökkä-tytöistä oli katsonut soveliaaksi ja ehkäpä edulliseksikin kertoa Kanniaisen Juholle Elsan uppiniskaiset puheet, joihin hän höysteeksi pani omiansa lisäksi.

Tuo otti Kanniaisen Juhoon kipeästi. Kukaan nuorisosta ei ollut vielä koskaan rohjennut hänestä lausua muuta kuin hyvää ja olivat he kaikin kokeneet hänen ystävyyttänsä ja suosiotansa saavuttaa, ja nyt tuo köyhä tyttö-lunttu rohkenee hänestä lausua halveksivaisia sanoja. Tuo kaikki oli enempi kuin hän jaksoi kantaa ja hän aikoi kovasti Elsalle kostaa.

Ensi pyhä-iltana oli kylän nuorisolla tanssit. Kanniaisen Juho ja Elsa olivat myös siellä, sepä nyt on tietty. Suuri, komea sali oli tanssi-huoneena. Kun tanssi alkoi, otti Kanniaisen Juho Elsan tanssi-kumppanikseen ja vei hänen ensimäisenä permannolle. Kun hän oli jonkun kerran hänen kanssaan pyörähtänyt, heitti Juho Elsan äkkiä irti ja sanoi:

"Kunniani kautta! Eipä iso mahtava taida olla niinkään ylpeä kuin luulisi, koska olisi mahtunut tanssimaan näinkin huonoin kanssa; muutoin en sinua tahdo ollenkaan, minä kostin vaan".

Elsa punastui. Hän älysi paikalla mistä tuo oli tullut. Hän muisti silloiset kökkä-puheensa ja harmistui kovin, kun neitienkin joukossa oli kieliöitä, joista hän oli tähän asti uskonut paljasta hyvää. Hän ei ollut kielijä itse ja sentähden ei hän uskonut muistakaan semmoista; muutoin ei Elsa katunut ollenkaan mitä hän oli tullut Kanniaisen Juhosta sanoneeksi.

"Enpä minä olekaan sinulle kaupankaluksi", sanoi Elsa ujosti.

"Jumal'auta! Jos niin olisikin, niin sinulla olisi silloin kelpaamatonta kaupankalua", sanoi Kanniaisen Juho pöyhkeästi.

Monenlaisia vaikutuksia teki tuo Kanniaisen Juhon pilkan-teko kuulioihin. Mikä punehtui harmista, mikä vihasta, sillä Elsasta pitivät kaikki paljon, hänen siveytensä ja sievyytensä tähden. Harvat olivat ne, joille tuo pilkan teko olisi iloa tuottanut, mutta oli niitäkin kuitenkin joku. Varsinkin erään tytön kasvoissa nähtiin loistava voittoriemu, mutta sillä ilmasi hän itsensä kielijäksi ja koko nuoriso rupesi halveksumaan häntä. — Nuoriso olisi tahtonut arvossa pitää sekä Kanniaisen Juhon että Elsan, mutta he eivät odottaneet Juholta tuommoista käytöstä siveää tyttöä kohtaan, jonkatähden koko pila enemmän vähensi kuin toi kunniaa Juholle nuorison silmissä.

Kanniaisen Juho oli kyhännyt kokoon jonkunlaisen laulun-renkutuksen, jonka tarkoituksena oli perinpohjin häväistä, polkea ja kukistaa tuo itsestään paljon pitävä Elsa. Nyt otti Kanniaisen Juho hyvin rehtevän aseman isolla aukealla paikalla tanssi-salin lattialla. Hän pani molemmat kätensä puuskaan ja toisen jalkansa etupotkaan. Siinä asemassa rupesi hän laulaa rallattamaan renkutustansa, samassa jalallaan polkea rompottaen kovasti lattiaan. Laulun ensimäinen värsy kuului:

"Elsa-herran hame on kuin
Yhden-veitsen tuppi,
Elsa itse ihmiseksi
Juuri niinkuin pukki.
Mamselli on mahtava ja…"

"Nytkö olen mamselli ja ensin olin herra? Ihmeellisen äkkinäinen muutos!" keskeytti hänet Elsa.

"Niin mutta herrana sinä, kerjäläinen, itseäsi pidät, vaikk'et ole minkään väärtti", sanoi Kanniaisen Juho.

"En suinkaan niin tuhma ole, sillä olenhan nainen ja herrat ovat miehiä", intteli Elsa.

"Oli mitä oli, mutta:

Elsa-herran hame on kuin
Yhden-veitsen tuppi…"

"Kuules Juho! Minulla on oma tekemäni hame ylläni, ja ei minun eikä muiden ole tarvinnut sitä koskaan hävetä", keskeytti häntä taas Elsa.

"Niin, mutta se on kuin yhden-veitsen tuppi".

"Ei suinkaan, koska se on aivan samaa mallia kuin muidenkin neitien", sanoi Elsa.

Sitten astui Juho aivan Elsan nenän alle, otti lakin pois päästään, kumarsi ja sanoi: "hyvää päivää Elsa-mamselli! Miltäs tuntuu?"

"Tuo nyt ei tunnu vähän päästä miltään", sanoi Elsa yhtäkaikkisesti.

Koko tuon rikkaan ja kunniastaan aran pojan tavattoman käytöksen ajan oli eräs solakka, sinisilmäinen, vaalea-tukkainen poika vuoroon vaalennut, vuoroon punastunut. Luultavasti oli jotakin tapahtunut, joka ei ollut hänelle mieleen, tahi likeisesti koski häntä itseänsä ja kenties jommasta kummasta syystä tuli hänen punastumisensa ja vaalenemisensa.

Nyt otti Kanniaisen Juho entisen rollottavan asemansa ja alkoi:

"Mamselli on mahtava ja
Suuri häll' on suukin,
Leuka pitkä, nokka paksu…"

"No kunniani kautta! Sinun täytyy antaa Elsalle rauha! Äläpäs tämä nyt toki, jolta ei ihmiset saa enään silmiänsä auki. Elsa on kovin paljon parempi ja kauniimpi sinua; hän on liian hyvä sinun raa'an ivasi esineeksi. Vaikk'ei sinun kostosi tuumat kuulu kumpaankaan laitaan, paljastaahan vaan oman tyhmyytesi, mutta on tuota ilkeä kumminkin kuulla", sanoi äsken mainittu vaalea-tukkainen nuorukainen, hypäten seisoalleen, ja siten keskeytti hän Juhon renkutuksen.

"Kuka niin on sinulle sanonut?" kysyi Kanniaisen Juho, vihasta kiiluvin silmin.

"Kaikki meistä, joilla on vähänkään kunnian ja rehellisyyden tuntoa", sanoi vastustaja.

"Nähdäänpä! Köyhä sinä olet itsesikin, saatikka sitten muiden puolesta "pulmahin" virkaa pitämään", sanoi Juho ja käveli vastustajaansa kohden, nyrkki pystyssä.

"Minäkö köyhä? Sen sinä valehtelet. Meillä on kodissa kaikkina aikoina ollut elämän tarpeet omasta ta'asta, emmekä ole kuuna herran valkeana tarvinneet sinulta eikä sinun kodistasi saada pennin apua, eikä meidän ole koskaan tarvinnut kourakaupalla omaisuudellemme lisää hankkia", sanoi uhattu.

"Kourakaupalla!? Mitä se sana tietää?" sanoi Juho ja laski nyrkkinsä alas; samassa hän vaaleni nähtävästi.

"Sen merkityksen sinä mahdat itse parhaiten tietää", sanoi hänen vastustajansa umpikuljuisesti.

"Sinä tarvitset saada kalloosi, mokoma lurjus", sanoi Kanniaisen Juho ja törmäsi vastustajansa päälle, mutta samassa töyttäsi pari rivakkaa poikaa häneen käsiksi ja viedä nujuuttivat hänen aika kyytiä ulos, sysäsivät hänen porrasten päähän, palasivat huoneesen ja panivat oven lukkoon. Sinne jäi tuo mahtava ja rikas Kanniaisen Juho hammasta puremaan, nyrkkiänsä puristelemaan ja uhkaamaan.

Elsa pillahti nyt itkemään. Hän oli koettanut olla luja, silloin kun hän oli itse hävyttömyyttä vastapäätä. Hän tunsi itsensä syyttömästi loukatuksi ja sorretuksi ja siinä hän voi kyllä kestää, mutta hän tunsi myös itsensä puolustetuksi ja sitä hän ei voinut kestää, se särki hänen sydämensä.

Toiset kokivat häntä lohduttaa minkä voivat ja pyysivät, ett'ei hän olisi millänsäkään noin mitättömistä puheista ja parjauksista, sillä jokainen muka hyvin kyllä tiesi miten asiat oikeastaan olivat.

"En minä hänen pilkkansa tähden itke, mutta minun on niin paha tahi hyvä mieleni; en minä itsekään oikeen tiedä mitenkä se on", sanoi Elsa itkunsa seasta.

Pelimanni kehoitettiin sompastaan päästämään oikein iloinen polska, että saataisiin iloisessa tanssissa nuot surumielet haihtumaan, ja pelimanni alkoikin koko mahdillaan sysätä iloista kansallis-polskaa, ja niin tanssi aloitettiin uudestaan. Mutta jos kuinkakin olisi koetettu, ilo ei vaan nyt ilolle tuntunut, kaikkien mieli oli apea ja alakuloinen, sillä niihin oli painunut jotakin outoa, joka siellä painoi.

Kun tuo teko-ilo ei luonnistunut, kuiskasi tuo Elsaa puollustava poika jotakin pelimannin korvaan ja hän rupesi paikalla sysäämään "Porin marssia" ja koko nuoriso ymmärsi mitä tuo merkitsi. Kynsi kansi lähti nyt pois tansseista, ja niin ne tanssit loppuivat.

Asian selkeydeksi olkoon mainittu, että Elsa ja hänen puoltajansa kuulutettiin avioliittoon seuraavana sunnuntaina, eikä kummaltakaan tullut koskaan syytä katua kauppaansa ja he olivat elämänsä ajan koko paikkakunnassa kunnioitettuja ihmisiä.