NELJÄS LUKU.
Kunnian kukkula.
Tuon tanssi-tapauksenkos perästä kylän nuorisolle jauhamista tuli. Ensinnäkin iljetti heitä Kanniaisen Juhon käytös Elsaa kohtaan, sillä heidän aikanaan ei ainakaan oltu koskaan nähty sievää tyttöä noin kohdeltavan. Minkätähden tuo sinisilmäinen poika etupäässä tunsi olevansa velvollinen Elsaa puolustamaan ja pelastamaan ra'an ja tunnottoman pilkkaajan käsistä, selkeni pian itsestänsä, kun he kuuluutettiin avioliittoon. Mutta se ei selvennyt heille, mitä tuo "kourakaupalla"-sana merkitsi, jonka Elsan sulhanen oli Kanniaisen Juholle sanonut ja joka sana oli niin pahaa Juhossa vaikuttanut. He koettivat kaikilla keinoilla, ystävien oikeudellakin, saada tietoonsa Elsalta ja hänen sulhaseltansa tuon sanan perustusta, mutta turhaan, asia pysyi vaan yhtä pimeänä kuin ennenkin, sillä vaaditut eivät antaneet minkäänlaisia selityksiä.
"Aikapa sen näyttää", oli Elsa vaan eräälle ystävälleen lausunut, kun tämä kovin häntä kahdenkesken uteliaisuudellansa hätyytti. Siinä kaikki.
Luultavasti oli Elsalla ja hänen sulhasellansa tieto siitä rikoksesta, jonka Kanniaisen Juho oli setänsä kuolema-hetkellä tehnyt, ja tuo tieto lienee heille kulkenut setä-Juhon lesken kautta, joka — niinkuin jo tiedämme — usein seurusteli Elsan vanhempien kanssa. Elsa, sulhasineen, piti tuon salaisuuden tarkasti hammastensa takana, heittäen todellakin ajan vastattavaksi ja selvitettäväksi ne kysymykset, joihin heiltä vastausta vaadittiin, ja se ehkä olikin paras keino.
Niin tuo rettelö loppui ja vähitellen joutui koko asia unhotuksiin. Kanniaisen Juhokin rupesi itseänsä sievemmästi käyttämään nuorison joukossa, sillä hän selvästi huomasi, ett'eivät neidet ja toiset nuorukaiset hyväksyneet hänen käytöstänsä. Nuoriso piti taas Juhon ennen pitkää samassa arvossa kuin ennenkin, kun näkivät hänen parantaneen elämänsä.
Kanniaisen Juho rupesi nyt naima-hommaan. Oli pitäjäässä maan valio, rikas talo, jossa oli Kaisa niminen tytär. Hän oli talon haltiain ainoa tytär, vaan ei ainoa lapsi, sillä heillä oli myös yksi poika. Kaisan vanhemmat olivat siivoa väkeä, mutta sen hekin kyllä tiesivät, että he olivat rikkaita. Kun Kaisan isä sattui joskus olemaan vähän hiplakassa, puhui hän silloin, kuinka onnellisen naimisen se saa, joka voittaa Kaisan — sydämenkö? Ei vaan, joka voittaa Kaisan hänen — isältään. Silloin luopuisi muka tuhansia myötäjäisiksi. Hyvin kyllä ymmärrettiin mitä tuohon Kaisan voittamiseen tarvittiin pääasiallisesti, nim. — rahaa — rikkautta. Vaikka he olivat siivoja ja kaikilta kunnioitettuja ihmisiä, täytyy kuitenkin tunnustaa, että heidän katsanto-ja käsitys-tapansa olivat aikojen kuluessa tulleet hiukan itsepintaisiksi ja — teidän luvallanne sanoen — typeriksikin, ja tuo oli tapahtunut heidän rikkautensa vuoksi. Sentähden eivät he koskaan voineet katsoa ihmissydämeen, sillä siinä oli aina edessä joko rikkaus tai köyhyys, joiden tähden ihmiset näyttivät heidän silmissään aina sennäköisiltä, minkälaiset rinta-varustukset kullakin oli. Noiden rinta-varustuksien ylitse katselivat he ihmisiä, niinkuin kuvapatsaita, vaan ei niinkuin eläviä, tunnokkaita ihmisiä. Jos jonkun rintavarustukset olivat tehdyt rikkaudesta, rahasta, tavarasta, viljasta, karjasta, näytti niiden takana olija heistä pitkältä kulta-möhkäleeltä mutta oliko jonkun etuvarustukset raketut paljoista lapsista työstä, vaivasta, hiestä, kärsimyksistä, kyyneleistä ja tyhjistä kukkaroista, silloin ei niiden takana olija Kaisan vanhempien silmissä näyttänyt kuin laho-kannolta, joka saisi mädätä ja kaatua, mitä pikemmin sen parempi, pois tuosta tieltä ja ihmisien vaivoina olemasta. Semmoinen katsantotapa Kaisan vanhemmilla oli. —
Mitä itse Kaisaan tulee, oli hän siveä, helläluonteinen ja kaikin puolin moitteeton tyttö. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, ett'ei Kaisa ollut perinyt vanhempiensa katsanto-tapaa ihmisien tuntemisessa, sillä: "sukuhunsa on suopetäjä" ja "omena ei kauas puusta putoa".
Tuommoiset olivat ne ihmiset, joiden tykö Kanniaisen Juho kääntyi naima-tuumissaan. Edeltäpäinkin jo voimme arvata, että Juhon asiat hyvin menestyivät sekä vanhempien että tytön luona. Olivathan he rikkaita kahden puolen; siinä oli kylläksi, sillä ihmis-sydän, tuo sisällinen ihminen, ei tullut kysymykseenkään kummaltakaan puolelta. Päätä pahkaa tehtiin naima-liitto ja siitä liitosta iloittiin molemmin puolin, mutta iloakin iloisempaa oli Kanniaisella, sillä siellä tiettiin talon jo ennestäänkin suurien varojen saavan tuossa kaupassa runsaan lisäyksen.
Olipa Kanniaisellakin kuitenkin niitä, joita ei enään mitkään ilot iloittaneet. Ne olivat Laurin vaimo ja setä-Juhon leski. Kärsivä äiti-parka tiesi aivan hyvin, ett'ei veriruskea rikos lähde pois eikä lakkaa kostoa huutamasta sillä, jos uutta lisä-rikkautta tuodaan taloon, vaan että siihen tarvitaan totinen katumus ja elämän parannus ja rikoksen sovittaminen; semmoisia ei ollut isällä eikä pojalla, ja siitä ymmärsi, siitä huomasi äiti, että koston käsi ei ollut poistettu, näyttäköönpä elämä kuinkakin loistavalta ja lupaavalta tahansa.
Vainajan leski suri kovin miehensä kuolemaa. Entinen tahi oikeammin nykyinen koti tuntui hänelle kaiken haaran kautta ikävältä ja kolkolta. Hän tiesi ja tunsi selvästi tunnossaan, että hänelle oli tehty paljon vääryyttä: hänen omaisuutensa oli anastettu yhdellä tahi toisella tavalla: hänen rahansa olivat varastetut, ja ett'eivät varkaat olleet mistään muualta kotoisin kuin kotoa, sen hän hyvin kyllä tiesi, sillä hänelle oli jäljestä päin ilmestynyt vissejä merkkejä siihen, vaan ei kuitenkaan niin riittäviä, että olisi asian toteen saanut. Kolkko, raskas oli hänen elämänsä noiden tähden talossa, jossa häntä muka suuresta armeliaisuudesta ylönkatseellisesti hoidettiin ja elätettiin. Hän olisikin jo aikoja mennyt tipotiehensä koko talosta, sillä hänestä tuntui paremmalta elää vaikka kiven raossa kuin tuommoisessa vääryyden pesässä, mutta hänen kälynsä murheellinen ja kituva tila pidätti häntä pysymään paikallansa, sillä hänen kävi kovin sääliksensä käly-parkaansa, jolla ei ollut yhtään ihmistä koko talossa, jolle hän olisi saattanut sydämensä avata.
Mitä siitä oli. Noiden kahden olennon murheellinen ja raskas tila ei voinut vähääkään masentaa sitä iloa, mikä isällä ja pojalla oli taas, kohti tulleen uuden onnen tähden. Kanniaisen talossa oli nyt vaan paljon hommaa tulevien häiden tähden, jotka piti saada komeat jos komeat niin rikkaalle naima-miehelle ja naitavalle kuin heistä kumpikin oli. Mitäpä siitä jos talon emäntä makasikin vuoteessa liikkumattomana ja läheni loppuansa. Mitäpä siitä jos setä Juhon leski olikin iloton ja raskaalla mielellä, sillä hänen rahansa ja muut tavaransa olivat hyvässä tallessa, yllä pitämässä suvun kunniaa, ja toista oli tulossa. Ei nyt joutanut lukua pitämään kahdesta nurrusunterista, he saivat elää ja olla kuten heidän halutti; tässä oli muita parempiakin tehtäviä ja toimitettavia.
Määrätty hääpäivä tuli. Suuri, mahtava ja lukuisa häävieras-joukko kokousi taloon. Vihkimys toimitettiin tavallisilla kirkollisilla menoilla. Sen jälkeen kääntyi parikunta selin salin peräseinään ja hääväki rupesi onnea toivottamaan nuorelle parikunnalle, pappi edellä, muut jäljestä.
Juuri kun onnentoivotus oli alkanut, tuli talon piika-tyttö kiireesti hää-huoneesen ja katseli hätäisesti ympärillensä. Viimein hän sukelsi väkijoukon lävitse erääsen nurkkaan; siellä oli setä Juho-vainajan leski.
"Emäntä käski teidän kiiruusti tulla hänen tykönsä", kuultiin pii'an kuiskaavan lesken korvaan.
Leski ja piika lähtivät heti.
Sairaan kamariin tultuansa, havaitsi leski heti, ett'ei hänen kälynsä loppu ollut kaukana. Sairas viittasi piika-tytön poistumaan ja hän totteli. Kun he olivat jääneet kahden kesken, sanoi sairas heikolla äänellä:
"Minä tunnen lasini jo juosneen tyhjille. Minun omaatuntoani painaa hirmuinen salaisuus, jota en ole tohtinut kenellekään ilmoittaa, mutta minä en tohdi sen kanssa mennä Jumalan tuomioistuimen eteen, jos en minä sitä ilmoita. Minulla ei ole yhtään ihmistä koko maailmassa muita kuin sinä, rakas kälyni, jolle voisin sydämeni avata, mutta sinultakin on minun täytynyt salata tähän asti tuo hirmuinen omantunnon vaivani. Voi rakas kälyni! Sinua on julmasti petetty ja — varastettu…"
"Minä tiedän sen", keskeytti hänet leski.
"Niin mutta et tiedä kuka varas on. — Oi, Jumalani, mitä minun täytyy ilmoittaa! Varas on minun — minun poikani", sanoi emäntä ja raukesi voimattomuuteen.
"Minä olen jo kauvan aavistanut rahojemme varkaan olevan kotoa, mutta en ole osannut ajatella, että varas olisi juuri poika Juho. Paremmin olen tuota ilkitekoa luullut Laurin työksi", sanoi leski.
"Lauri ei sitä ole tehnyt, mutta ei hän ole parempi kuin poikakaan, sillä hän tiesi heti asian tapahduttua poikansa ruman teon ja hän vaan iloitsi siitä. Oikeastaan onkin tuo kauhea rikos Laurin syy, sillä hän on pienestä pitäin puollustanut lastemme rikoksia ja herättänyt heissä ahneuden himoa, ja nyt se on mennyt jo niin kauas. Tuo on tehnyt kovin kipeää sydämelleni, mutta minun on täytynyt kaikissa vai'eta ja mykkänä kantaa raskasta suruani. Minä en kestänyt sitä ankaraa sydämeni tuskaa, joka jo kauan, yötä ja päivää on raskaana taakkana painanut minua. Minun terveyteni, voimani ja henkeni ovat riutuneet murheesta lasteni tähden ja pian ovat minun vaivani ja murheeni loppuneet. Kenties onkin se paras, kun pääsen pois, näkemästä sitä vanhurskaan Jumalan kostoa, joka heitä vielä kerran kohtaa, sillä ei Herra jätä rankaisematta niin syvään turmelukseen langenneita. Ainoa keino tuon rangaistuksen välttämiseen olisi totinen parannus ja katumus, mutta minä pelkään sen heiltä jäävän tekemättä, sillä tämän maailman elämän suru ja rikkauden himo on heidän sydämiinsä jo niin syvälle juurtunut, ett'ei siellä ole enään siaa paremmille tunteille — — jospa he kuitenkin vielä heräisivät, jospa he saisivat silmänsä auki ennenkuin heidät saavuttaa ajallinen ja ijankaikkinen kosto, — Jumalani, voi, voi!" vaikeroitsi tuo kuolemaisillansa oleva, miestänsä ja lapsiansa säälittelevä ja rakastava äiti.
"Millä ajalla poika Juho teki tuon ruman työnsä?" kysyi leski.
"Voi Jumalani! Juuri setä vainajan kuolema-hetkellä. Sepä se tekee rikoksen raskastakin raskaammaksi. Siitä sen selvästi näkee, kuinka syvälle turmelus on istunut ja istutettu, kun saattaa juuri samalla hetkellä mennä varastamaan, jolloin toinen kutsutaan Jumalan tuomioistuimen eteen tiliä tekemään töistänsä. Oi Jumalani! Semmoinen omatunto on paatunut; se on jo poltinraudalla merkitty. Voi, voi! Se on kauheaa ajatella".
"Rakas kälyni!" sanoi leski. "Minä pyydän sinua: älä vaivaa heikkoja sielusi ja ruumiisi voimia noin surullisilla ajatuksilla. — Ne heikontavat sinua. Heitä kaikki Jumalan käteen, Hän toimittaa kaikki parhaiten".
"Voi, voi! Minä en saa niitä ajatuksia pois mielestäni, puolisonna ja lasten äitinä. Minä rakastan ja — — kärsin paljon, kovin paljon — voih — voih", puheli sairas heikolla äänellä ja samassa vaaleni hän aivan kalpeaksi ja kuollon kalvo peitti hänen himmeät ja riutuneennäköiset silmänsä.
Leski näki kälynsä lopun lähestyvän. Sentähden juoksahti hän toisesta huoneesta käskemässä sen piikatytön, joka häntä oli käynyt sairaan tykö käskemässä ja joka oli sairasta jo pitemmän aikaa hoitanut.
Kun he tulivat sairas-huoneesen, ei sairas jaksanut enään puhua. Hän ojensi kätensä kälyllensä ja leski otti sen omaansa. Siihen jätti hän kätensä lepäämään hermotonna ja rupesi tekemään loppua. Tovin ajan perästä ei hän ollut enään elävien joukossa. Leski olisi toimittanut sanan muillekin, mutta ei hänellä ollut siihen aikaa.
Kun leski ja piikatyttö olivat enimmästä surustaan ja itkustaan tyyntyneet, menivät he hää-huoneesen. Siellä eli iloinen melu ja pauhu. Ei yksikään häätuvassa olijoista osannut aavistaakaan, että eräs sydän juuri oli katkennut siitä syystä, josta isä ja poika ehkä juuri parahillaan sydämestänsä iloitsivat, nimittäin väärän tavaran ja rikkauden saamisesta.
Kun Lauri havaitsi pii'an ja lesken silmien olevan vesissä, käveli hän tytön ohitse ja nykäsi häntä hihasta mennessään. Tyttö ymmärsi nykääsemisen ja lähti jälkeen.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Lauri, kun olivat tulleet kahden kesken.
"Emäntä on kuollut", sanoi tyttö itkunsa seasta.
"Eikö muuta? Se ei ollut mikään odottamaton asia", sanoi Lauri yhtäkaikkisesti.
"Niinkö sanotte?! Eikö siinä jo ole syytä suruun? Voi, voi! Emäntä oli niin hyvä", sanoi tyttö, kummastuksissansa isäntänsä kylmästä käytöksestä noin surullisia uutisia kuullessansa, yhä vielä itkeä tyrskien.
"Kyllä, kyllä, mutta hän oli jo kauvan kivuloinen; ei ollut muuta odottamista. Rauhoitu nyt jo! On sopimatonta itkeä näin paljojen vierasten aikana ja tämmöisissä pidoissa. Meidän on unhottaminen tänään surulliset asiat", sanoi Lauri, ikäänkuin korjaten tytön mielestä sopimatonta ensimäistä puhettansa, mutta joka ei ensinkään tullut tytön mielestä korjatuksi. Tuon sanottuansa, lähti isäntä pois, mutta tyttö jäi itkeä nyhkimään.
Sillä välin oli hääväki havainnut lesken surullisen tilan ja kääreytynyt hänen ympärillensä. He kyselivät syytä hänen ja tuon pii'an suruun, joka isännän jäljessä meni toiseen huoneesen. Leski selitti heille, että talon emäntä oli juuri kuollut ja että tuo tapaus oli heidät tehnyt surumieliseksi.
Silloin olivat häämenot sillä rajalla, että häätanssi olisi pitänyt juuri aloittaa, kun tuo kuollon sanoma levisi hääväkeen. Tuo tieto teki heihin syvän vaikutuksen. He tulivat kaikin alakuloisiksi ja nuorisoltakin näytti tanssihalu kokonaan loppuneen.
Juuri kuin tuo alakuloisuus oli hääväessä korkeimmallaan, tuli Lauri häähuoneesen. Harmikseen havaitsi hän hääväen saaneen tiedon asiasta, jonka hän oli huolellisesti aikonut heiltä salata ja jota hän oli tytönkin kieltänyt kenellekään sanomasta. Pelimannit olivat jo ennen tuota surullista uutista viritelleet viulujansa, lumputelleet niitä sormillansa ja tavasta päräyttäneet niistä jonkun mieleisensä etusäveleen, ikäänkuin kutkuttaaksensa tanssihaluisten korvia ja herättääksensä heissä intoa kohta alkavaan huimaavaan työhön. Mutta tuo kuollon sanoma oli heiltäkin vienyt kaiken peli-innon: viulut riippuivat mykkinä seinällä nauloissaan ja pelimannit istuivat "allapäin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin", hekin mykkinä ja miettivän näköisinä ja koko hääväessä vallitsi semmoinen alakuloisuus, että olisi noiden häiden luullut muuttuneen peijaisiksi, ainoastaan joku nuorukainen tahi neito loi kysyvän ja samassa pelkäävän silmäyksen joko pelimanneihin taikka heidän soittoneuvoihinsa.
Heti ensi silmäyksellä huomasi Lauri, mikä tuon alakuloisuuden oli synnyttänyt. Hän tuli keskelle häähuonetta ja siis keskelle tuota alakuloista hää-joukkoakin ja silmäeli synkästi ympärilleen, nähtävästi haparoitsi hän jotakin kokoon, sanoaksensa sen sitten vieraillensa.
"Hyvät vieraat! Miksikä te olette nyt niin hiljaa ja surullisen näköisinä kuin hautajaisissa?" sanoi Lauri, tovin mietittyänsä.
"Eivätkö nämät häät ole tavallansa muuttuneetkin hautajaisiksi?" sanoi joku viimein vierasten joukosta.
"Hyvät ystävät! Ei niin. Tosin tuo tapaus on jotenkin surullinen, vaan ei mikään odottamatoin. Hänen aikansa oli tänään, meidän huomenna. Älkää antako sen iloanne häiritä, sillä nyt on häät, hautajaiset pidetään sitten kun niiden aika tulee. Antakaa vaan, pelimannit, sompanne keikkua ja kielien laulaa!" sanoi ja kehoitti Lauri.
Pelimannit ottivat viulut seinältä ja rupesivat niitä taas virittelemään. Sitten he rupesivat koettelemaan, löytyisikö niissä vielä näinkin surullisena aikana iloisia säveliä, mutta tuo koetteleminen ja tunnusteleminen kävi heiltä niin arasti ja ujosti, kun he olisivat peljänneet jonkun koston taivaasta lankeavan heidän päällensä.
Tuohon yhtyi vielä se kumma, että nyt juuri nousi ankara ukon-ilma, sillä kesä oli kauneimmallansa.
Juuri kuin pelimannit päästelivät viuluistansa ensimäisiä tanssin säveliä, tärähti hirmuinen ukkosen pamaus. Tuota odottamatonta uutta estettä, uutta omantunnon säikyttäjää, säikähtivät pelimannit niin, että toiselta heistä putosi viulu lattialle ja kaikki hääväki tyhmistyi kovin ja itsekukin lysmistyi ja kyyräysi mihin suinkin pääsi, mutta pois nyt vaan kunkin teki mieli keski-lattialta. Laurikin säikähti tuota odottamatonta kohtausta niin, että hän jäi seisoa tollottamaan keskelle lattiaa, eikä hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa.
Se, joka ensiksi toipui hämmästyksestä, oli sulhanen. Häntä harmitti kovin nuot häille niin sopimattomat ja odottamattomat vastakohdat kuin kuolema ja ukon-ilma olivat, jotka näyttivät ikäänkuin liittoontuneen yhteisillä voimilla turhaksi ja surulliseksi tekemään hänen kunnia- ja ilopäiväänsä. Hän ei olisi mielellänsä nähnyt noiden tapausten noin syvästi vaikuttaneen vieraisiin, eikä pelimanneihin, kuin se kumminkin nyt oli tehnyt, ja tuota surullista tilaa oli hän nyt mielestänsä velkapää kaikin tavoin poistamaan ja hajoittamaan.
"Miksi te kaikin olette noin säikäyksissä ja murheellisina?" sanoi hän. "Luonnollisia asioitahan kuolema ja ukkonen ovat, joita kumpaakaan emme voi surullamme olemattomiksi tehdä. Alotetaan tanssi! Jumala tietää meidät kaikkein olevan syntisiä ihmisiä, vaikk'emme tanssisikaan. Pelimannit, alkakaa!"
Pelimannit alkoivat taas pelvolla ja varovasti päästellä viuluistaan säveliä, mutta niin arasti ja hiljakseen kuin olisivat he varoneet, ett'ei Jumala olisi kuullut tuota heidän synnillistä työtänsä, jonkalaisena he olivat omissatunnoissaan oppineet sen lapsuudesta opitun käsityksen ja opin mukaan pitämään, mutta joka heille muutoin oli niin mieluista työtä. Tuota arkuutta ja pelkurimaisuutta enensi heissä vielä yhä uudistetut ukkosen jyrähdykset, jolloin he aina uudestaan säpsähtivät, vetivät niskansa kyyryyn ja hiljaa siunailivat. Koko hääväki siunaili myös joka kerta kun salahma välähti, jonkatähden koko tuossa suuressa ihmis-joukossa ei kuulunut muuta kuin yhtä ja samaa ässän sihinää. Kun kaikki olivat noin arkana ja hartaana, niin itsestäänhän seurasi se, että pelin yritykset raukesivat nyt joka uuden jyrähdyksen aikana. Tuo ukkonen näyttikin tällä kerralla olevan hyvin tyly häämenoja kohtaan, sillä se ei leppynyt eikä talttunut yhtään sulhasen lepytys-puheesta, eikä hääväen hartaista siunauksista, vaan jyräytteli, paukautteli ja salamoitsi kelpo lailla kaikista niistä huolimatta. Päälle päätteeksi oli ukkonen tällä kerralla tuiki pitkäveteinen ja harvatoiminen, sillä pilvet kulkivat hyvin hitaasti, pamaukset ja salahmat olivat harvat, mutta sen ankarammat, ja seuraus oli, että pelimannit eivät uskaltaneet pelata enään ensinkään noin usein uudistettujen ankaroiden muistutuksien tähden; he panivat viulunsa taas seinälle naulaan ja odottivat pelvolla mikä tuosta viimeinkin tulisi.
Mutta "pää se tulee vetävälle", ja niinpä kävi tässäkin. Pilvet menivät kumminkin ohitse, vaikka hitaastikin, jyrähdykset ja salahmat alkoivat kuulua ja näkyä yhä etempää pohjoisesta ja taivas alkoi selvetä ja kirkastua.
"Nyt ainakin uskallamme alkaa tanssin; ottakaa pelimannit viulunne ja alkakaa! Jos ikämme olemme noin arkoja, niin emme saa tanssia koskaan näissä häissä", sanoi sulhanen.
Sulhasen kehoitus tuntui nyt jo häävierasten mielestä oikeutetulta. Taivas näytti selkenevän ja ukkosen jyrähdykset kuuluivat jo kaukaa pohjoisesta. Tuo äkkinäinen kuollon sanomakin oli mielissä laimennut ja vakaantunut. Jaksettiin nyt jo maltillisesti ja tyyneesti ajatella, että kuolema on välttämätön kaikille ihmisille, ja niin heille itselleenkin. Sen vuoksi ei se tuntunutkaan heistä enään niin hirmuiselta ja oudolta, kuin se äskettäin oli tuntunut. Siis tuo vast'ikään niin tunnokas ja kuoleman pelvosta harras joukko oli vaaran poistuttua valmis vaihtamaan äskeiset surulliset, lannistavat ja säihkyvät tunteensa ja ja ajatuksensa iloisempiin käytännöllisiin toimiin, — tanssiin.
Esitys siis hyväksyttiin yleisellä suostumuksen äännähdyksellä. Sulhanen ja morsian rupesivat ylkäpojista ja morsianpii'oista lajittelemaan pareja, sillä semmoinen oli paikkakunnan tapa, että heidän tuli sulhasen ja morsiamen kanssa yhtenä alkaa häätanssi, jota kuitenkin puhemies muorinsa kanssa etunenässä johti. Kun parit oli saatu valmiiksi, mentiin toiseen huoneesen, jossa ne lopullisesti järjestettiin peräkanaiseen riviin. Pelimannit asettuivat etummaisiksi, ja päästivät soittimistansa iloisen häämarssin. Samassa lähtivät he astelemaan edellä häähuoneesen, ja koko parillinen nuoriso-joukko marssi ryhdikkäässä tahdissa perässä. Häähuoneesen tultuansa marssivat he renkaassa ympäri huoneen, mutta pöydän päähän tultuansa seisahtuivat pelimannit ja samassa koko joukko. Pelimannit istuivat pöydän päähän ja virittelivät viulujansa muiden seisoessa parittain siinä paikassa, mihin kukin oli jäänyt.
Tapa oli semmoinen, ett'eivät tanssin aloittajat lähteneet liikkeelle ensimäisen eikä toisenkaan pelin yrityksen jälkeen, mutta vasta kolmannella. Sillä välin virittelivät pelimannit viulujansa, ikäänkuin mielipahoissaan kuin ei tuokaan muka kelvannut, vaikka he kokivat parastansa panna.
Juuri kuin pelimannit oikein haltioissaan laskettivat kolmannen polskansa ilmoille ja kun tanssin aloittajat olivat kumartaneet toisillensa, ja ottaneet muutamia tahdikkaita askeleita, tapahtui niin hirmuinen räjähdys, että koko huone vapisi perustuksiansa myöden niinkuin sarpa virrassa. Kartanon puoleinen seinä näytti lentävän kaikenni pois, sillä se sujui ja lainehti juuri kuin joku vaippa. Joka liite näkyi silmän räpäyksen ajan lävitse ja niistä näytti tuli pursuvan huoneesen. Morsius-kruunu päässä oleva morsian sai niin kovan täräyksen, että hänet täytyi tunnottomana kantaa toiseen huoneesen. Häähuoneen takassa oli kiehumassa kauhean iso kahvipannu. Tuon räjähdyksen tapahtuessa kimahti se tiukealla äänellä ja samassa silmän räpäyksessä ilmestyi sen kylkeen peukalon pään kokoinen reikä, niin pyöreä ja sileä, että se oli juuri kuin sorvattu. Siitä rupesi kuuma kahvi hölisemään kuumaan poroon, ja siitä syntyi semmoinen pauhu ja porina, ettei kukaan huoneessa olija voinut toisensa puhetta kuulla. Eipä paljon paremmin ollut näkemisenkään kanssa, sillä kuuma höyry ja tuhka täytti huoneen tuokiossa. Se tunkeusi ihmisien henkeen ja silmiin, niin ett'eivät he kyenneet muuta tekemään kuin ähkimään, puhkimaan, yskimään ja silmiänsä suojaamaan tahi raapimaan. Eräs vanha ukko sattui tuon iskun aikana istumaan takan luona tuolilla. Hän oli juuri pannut tupakkaa messinkihelaiseen ja lyhytvartiseen niveräpiippuunsa. Hän oli sytyttänyt sen takasta otetulla valkealla, ja veteli siinä lepeellisesti savuja. Tuon räjähdyksen sattuessa kirposi piippu ukon suusta. Se pingahti ensinnä takanperään, sieltä lattialle, ja siinä se hyppeli kuin papu rummun pohjalla. Ukko paljahti tuolineen kumoon, ja hänen tukkansa oli syttynyt palamaan. Hän oli senverran toperruksissa, ettei hänellä itsellään olisi ollut älyä sitä sammuttaa. Mutta kaikeksi onneksi oli eräs kokki niin luja, että hän heti sai käteensä suuren vaskikauhan, jonka sama iili oli hänen kädestänsä pois lyönyt. Sen pisti hän vettä täyteen ja holvasi sen ukon päähän. Siitä sammui ukon tukka ja hän itsekin selveni tuon kylmän ja runsaan kasteen saatuansa, mutta hyvin hän sanoi korviansa kirvelevän. Rupesipa tuo avulias kokkikin, joka ukon pään sammutti, jäljestäpäin kipuansa ja pahoinvointiansa valittelemaan. Siellä täällä sai aina joku jonkunlaisen komauksen, pyyhkäyksen, nyhjäyksen tai survauksen ja noiden tähden oli ihmisiä siellä täällä nurin narin ja hämmästys oli ensimältä niin suuri, ett'ei tietty mitä ajatella ja tehdä.
Lukia kai tahtoisi tietää, mistä tuo räjähdys tuli. Ennestään jo tiedämme olleen kovan ukonilman juuri silloin kun ensikerran tanssia aivottiin aloittaa. Vaikka ukon-ilma näytti jo menneen sivu, oli kuitenkin eräs sen haara eli piili tullut vielä jäljestä, ikäänkuin katsomaan kuinka pysyväinen tuo äsköinen ihmisien katumus ja jumalisuus oikeastaan oli.
Useissa paikkakunnissa on kansalla se tapa, että Juhannukseksi tuodaan metsästä kotia pitkä sirokuusi. Se kuoritaan puhtaaksi, joka on mahlan aikana helppo tehdä. Latvaan jätetään tupsu ja sitten pystytetään kuusi keskelle kartanoa, jossa se saapi sitten olla tulevaan Juhannukseen, jolloin uusi kuorittu kuusi poistaa vanhan.
Tuommoinen uljas kuorittu kuusi oli Kanniaisenkin kartanolla. Kesä oli jo siksi kulunut Juhannuksesta, että kuusi oli kuivunut kokonaan. Tuohon korkeaan nirkkoon oli ukkosen jälki-iilin mieluinen iskeä. Ja kun kuiva puu oli huono johdattaja, repäisi salahma sen tuhansiksi pirstaleiksi. Joku häävieraista oli toperruksistansa sen verran selvennyt, että oli kontturoinut ulos. Sieltä palatessaan toi hän sen ilo-sanoman tyhmistyneelle väelle, että ukkonen oli särkenyt kartano-kuusen. Tuo tieto loi hieman lohdutusta säikähtyneiden ihmisien silmiin, sillä asia alkoi näyttää aivan ihan luonnolliselta. Mentiin miehissä ulos katsomaan tuota ihmettä ja kummaa. Siellä havaittiinkin tuo vasta saatu viesti todeksi ja paljon muuta oikeaa keksittiin siellä. Kuusi oli hävinnyt aivan maata myöden. Kuusesta lähteneitä sirpaleita oli ukkosen iili koko joukon paiskannut häähuoneen seinään. Toiset niistä olivat seinässä pystyssä juurikuin moukarilla lyödyt vaajat; toiset taasen olivat sattuneet lappeelleen seinään ja olivat uurtaneet syviä vakoja ja uria siihen.
Kaikki nuot havainnot tekivät sen, että elämä alkoi käydä entiselleen ja melkeinpä katuen entistä pelkurimaisuuttaan ja poikamaisuuttaan, oli yhdellä ja toisella nyt jotakin sanottavaa ja selitettävää, kuinka hän ja hän sen asian käsitti, vaikk'ei hän tahtonut edeltäpäin sitä muille sanoa, ja melkeinpä naurettiin nyt tuolle äskeiselle poikamaisuudelle.
Juuri kuin asia oli vakaantumaisillansa ja ilo uudestaan alkamaisillaan, tuli setä Juho vainajan leski häähuoneesen. Hän kuunteli ihmisien ilo- ja moni-mielisyyttä ja hänen katsantonsa ja käytöksensä olivat synkän näköiset.
"Älkää tehkö turhaksi Herran töitä; se oli ensimäinen Jumalan merkki", sanoi leski.
"Mikä on Jumalan merkki?" kysyi Lauri, mutta nähtävästi hän säpsähti nuot lesken sanat kuultuansa ja katsoessaan häntä.
"Juuri tuo ukon-ilma ja se merkillinen isku, jota nyt olette valmiit selittämään luonnolliseksi sattumaksi. Raskas rikos, sovittamaton rikos makaa teidän päällänne ja Herra ei jätä sitä rankaisematta. Minä en jaksa olla enään kauemmin tässä talossa, sillä minä tahdon paeta tästä niinkuin Sodomasta. Hyvästi! Iloitkaat ja riemuitkaat vaan, niin kauan kuin voitte, sillä teidän ilonne kääntyy vielä kerran itkuksi; hyvästi!" Nuot sanottuaan lähti hän kiireesti ulos huoneesta, eikä hän sen koommin astunut jalkaansa Kanniaisen kynnyksen yli, kuin yhden ainoan kerran.
Kun hänen kälynsä kuoli, ainoa, jota hän sitten miehensä kuoleman jälkeen talossa rakasti, ei hän voinut kauemmin siinä olla, semminkin kuin hän oli kälyltään tarkasti kuullut tuon hirmuisen rikoksen oikean laadun. Paikalla kokosi hän kokoon kaikki mitä hänellä oli omaa ja meni ystäviensä, Elsan vanhempien luo.
"Mitä puhetta tuo nyt oli?" kysyi morsiamen isä, kuultuansa lesken puheen.
"Hän on kadottanut ymmärrystänsä miehensä kuoleman jälkeen sen verran, että hän tavasta hourailee tuommoisia", sanoi Lauri, mutta kylmä hiki juoksi hänen otsaltansa.
"Semmoistako se vaan olikin? Olinpa joutua oikein hämille niin raskaasta puheesta", sanoi hän nähtävästi rauhoittuneena Laurin puheesta.
Itsestänsä on arvattava, että säännöllinen tanssin aloitus jäi sikseen tuon tapahtuneen luonnon sattuman tähden. Mutta nythän oli selvillä syyt tuohon äskeiseen hirmuiseen hämmästykseen ja päälliseksi oli synkkä hourailia, haaveksia, hääväen mielestä järkensä murheen tähden kadottanut setä Juhon leskikin poistunut näkymöltä; taivas oli nyt ainakin selinnyt ja ilma kaunistunut — eipä siis ollut enään mitään syytä mihinkään pelkoon, eikä olla tanssimatta. Siltipä ruvettiinkin nyt yleisesti tanssimaan niine aloituksineen ja juhlamenoineen, ja pian oli ilo ylimmällään ja itsekukin — — niin, niin, olihan heillä nyt syytä unhottaa kaikki mikä vaan vastahakoiselta tuntui.
Pelimannit huiskuttivat nyt sompaansa niin hartaasti, että hiki päästä juoksi, eivätkä he näyttäneet enään ollenkaan pelkäävän Jumalan kostoa taivaasta päällensä putoavan.
Kaikki ruo'at ja juomat olivat noissa häissä erin-omaista laatua ja kaikki pitokalut niin loistavat, ett'eivät häävieraat voineet kyllin niitä ihmetellä. Ruokia oli syöty vatsat täyteen ja juomia maisteltiin ehtimiseen. Ja kun peli vielä pauhasi korvissa ja kun nuoriso koetti kilvoitella toisiensa kanssa hilpeydessä ja notkeudessa hurjassa tanssissa, niin ei ollut kenelläkään syytä nurkua huonosta toimeen tulostansa eikä raskasmielisestä tilastaan.
Kaikista noista seurasi se, että talon rikkaus ja loistoisuus rupesi pistämään yhä enemmän häävierasten silmiin ja valloittamaan heidän mieliään. Usea häävieras oli tullut hyvin puheliaaksi noiden oivallisien hää-juomien vaikutuksesta, jonkatähden he rupesivat julkisesti ylistelemään talon uljuutta ja rikkautta, ja pian yhtyivät tuohon virteen kaikki häävieraat; jos kohtakaan eivät kaikki tuohon puheillaan yhtyneet, mutta ajatuksissaan he ottivat ainakin hartaasti osaa toisien suulaampien ylistelemisiin.
Se teki kovin hyvän vaikutuksen Lauriin ja sulhaseen. He höröstyivät tuosta niin kovin, että ennen pitkää olivat kaikki häävieraat saaneet nähdä kaikki talon rikkaudet ja kalleudet, jopa valmiit rahatkin, sillä isäntä ja sulhanen näyttelivät kilvan heille niitä.
Tuo uusi voitto sai Laurin ja sulhasen erinomaisen hyvälle tuulelle. Paljon enemmänkin olisi nyt saanut olla heidän omantuntonsa päällä kuin setä Juhon rahojen varkaus ja sentähden kesken katkennut elämänlanka, eikä kuitenkaan se olisi painanut mitään sen hurmauksen ja ilon rinnalla, jonka tuo kunnian voitto oli heissä matkaan saattanut.
Illan tultua tanssi sulhanen ylkäpoikiensa kanssa yljäntanssia. Hän tanssitti kutakin erikseen hurjassa rinki-tanssissa ja kun hän oli sen laumansa yli tehnyt, riensivät he kaikin viulujen raivokkaasti jotakin marssia soittaessa hyvästi katetun pitkän pöydän ympärille, ja istuivat siihen. Pöytä oli varustettu muun muassa monenlaisilla juotavilla ja juoma-astioilla. Siinä oli isompia ja pienempiä maljoja ja kannuja, kaikki puhtaasta hopeasta, sisältä kauniiksi kullatut, talon omasta varasta ja talon nimikirjaimilla merkityt. Kun sulhanen tuossa uljaana ja punakkaana jakeli ryyppyjä ylkäpojillensa, pitäen samassa jokaiselle erikseen lyhyen ja leikillisen puheen, ja kaunis ja rikas morsian hyöri ja hääri morsianpiikojensa kerällä, valmistellessaan heitä morsian-tanssiin, ja kun vielä Lauri-ukkokin kaikesta tuosta innostuneena ja hurmaantuneena viittasi ylevästi kädellänsä ja iloisen melun yli ottavalla äänellään huudahti: "eikös tässä ole?" — niin ei yhdenkään häävieraan mieleen juohtunut, että tässä oltaisiin mitään vailla, ei vaan he kaikin pitivät heitä onnellisimpina ihmisinä maan päällä. Ja melkeinpä he kadehtivat tuota tämänpäiväistä onnellista nuorta paria; mutta tavallinen kainous esti heidät sitä julki puhumasta, mutta toisilleen he sitä salakähmää kuitenkin kuiskaelivat. — Sulhanen ja morsian olivat nyt kunniansa kukkulalla.