VIIDES LUKU.
Lisää kunniaa.
Niin. Nuot Kanniaisen Juhon häät loppuivat kaikella komeudella ja loistolla. Kaikki vieraat menivät kotiansa tyytyväisinä ja he olivat kaikin tunnoissaan vakuutettuina nuoren parikunnan onnellisuudesta. Kaukaan aikaan ei kylässä puhuttu paljon mistään muusta kuin Kanniaisen häistä. Itse kullakin oli niistä yhtä ja toista muistelemista ja melkeinpä kadehdittiin kylässä niitä onnellisia, jotka olivat noissa loistavissa häissä saaneet vieraina olla. Kun noista häistä ja talon rikkauksista oli kerran ruvettu ylistelemällä puhumaan, oltiin niihin kernaat panemaan lisää, jonka tähden Kannaisisen maine levisi ympäri maakuntia melkein yhtä ihmeellisinä kuin itämaiset sadut. Setä Juhon leski ja hänen nykyisen maanpaikkansa väki eivät vaan ottaneet osaa noihin ylistelemisiin ja imartelemisiin. He pitivät todelliset tietonsa salassa, eivätkä kielineet ja huudelleet niitä muiden tietoon. Kun he sattuivat olemaan niissä paikoissa, joissa puhuttiin ja ylistettiin Kanniaisen rikkauksia, kokivat he hynttiä pois, ett'ei heiltä vahingossakaan olisi päässyt joku varomaton sana, sillä heidän oli vaikea olla muuton totuutta sanomatta. He uskoivat vahvasti, ett'ei Jumala jätä rangaisematta niin hirveää rikosta, joka jo oli kostoa huutamassa heidän ylitsensä. Tuon Kanniaisen nykyisen väärin hankitun rikkauden lisän ja siitä saadun kaksinkertaisen kunnian käsittivät he siltä kannalta, että se kerran oli kantava katkeria hedelmiä. Kun ihmisien ylistykset Kanniaisista kävivät kovin ylöllisiksi, silloin tavallisesti pois lähtiessään sanoi setä Juhon leski mutisten: "aikapa hänen näyttää".
Vaikka setä Juhon leski ja hänen kotiväkensä noin ajattelivat, eivät kuitenkaan heidän aavistuksensa näyttäneet toteutuvan; päinvastoin näytti elämä Kanniaisella vakautuvan. Lauri oli vielä hyvissä voimissa ja hoiti talouden ja muut talon varat entisellä huolella ja tarkkuudella, eikä nuoresta parikunnastakaan kuulunut mitään erinomaisempia. Juhon nuori emäntä hoiti taloutta ja Juho teki tavallista talon työtä ja niin sitä mentiin eteenpäin. Setä Juhon leskikin iloitsi jo sydämessään ja toivoi heidän parantavan elämänsä. Hän uskotteli Laurin muuttaneen ajatustapansa ja rupeavan lapsillensa opettamaan parempia mielipiteitä ja istuttamaan heidän sydämiinsä Jumalan pelkoa, ja niin tavoin tulevan heistä hyviä ihmisiä. Setä Juhon leski ei ollutkaan semmoisia ihmisiä, joilla on ilo toisen vahingosta, ei, vaan hän olisi ennen kaikkea suonut Kanniaisen väen palajavan pois rikokselliselta tieltään, katuvan pahat tekonsa ja sovittavan rikoksensa. Tähän asti oli hän heidät tuntenut semmoisiksi, jotka ihmisten silmissä olivat siivoja, kunniallisia ja arvossa pidetyitä ihmisiä, mutta jotka totuudessa olivat vilppiä ja petosta täynnä, joihin ei entisin mikään parempi tunne voinut siaansa saada, mutta nyt toivoi hän paljon heistä.
Vaikk'ei Kanniaisen Juhon nuori emäntä ollut saanut sen parempaa kasvatusta, oli hän kumminkin hellä- ja siivo-luontoinen ihminen ja hän sai paljon aikaan miehensä hillitsemiseksi. Siivolla, hiljaisella ja lempeällä käytöksellään lannisti hän monta miehensä pahaa taipumusta, ja näyttipä siltä kuin hän olisi todellakin tullut hänen hyväksi enkelikseen. Hänen miehensä kuunteli ja totteli vielä mielellään vaimonsa ystävällisiä neuvoja ja varoituksia, sillä hän ymmärsi ja käsitti ne oikeutetuiksi. Vaikka Juho oli saanut niin pintapuolisen ja väärän kasvatuksen ei hän ollut kuitenkaan tottunut vielä juomaan, joka niin pikaan on monen syöstänyt perikatoon.
Kaiken tuon havaittuaan, rohkeni setä Juhon leski mennä Kanniaiselle.
Heti sinne tultuaan käski hän Laurin ja Juhon kamariin kolmenkesken.
"Ettekö te maksaisi osaakaan minulle takaisin niistä rahoista?" sanoi leski, kun olivat tulleet huoneesen.
"Mistä rahoista?" kysyi Lauri tuimasti.
"Niistä, jotka olette minulta varastaneet", sanoi leski rohkeasti.
"Varastaneet? Milloin sinulla olisi rahoja ollut meidän tai muidenkaan varastaa?" kysyi Lauri kiertelevästi.
"Minun miesvainajani oli yhtä iso perillinen taloon kuin sinäkin ja hänellä oli yhtä paljon rahoja kuin sinullakin ja vielä enemmänkin. Sinä olet vääryydellä anastanut itsellesi kaikki talon yhteiset saamiset ja päälliseksi olette meidän erikoiset rahamme varastaneet ja siten laittaneet minun lumelle suin. Sentähden pyydän teitä, omantuntonne nimessä antamaan minulle takaisin mitä olette vääryydellä minulta anastaneet", pyyteli leski.
"Milloin olemme sinulta varastaneet? mitä sinä semmoisia puhut?" intteli
Lauri.
"Silloin juuri kuin rakas miesvainaani taisteli kuoleman kanssa, oli sinun poikasi ryöväämässä rahoja", sanoi leski.
"Tuhannen pirua, sanotko, puhutko niin? kuka sinulle semmoisia tietoja on antanut?" sanoi Lauri hämillään ja puoleksi vihassa.
"Sen on minulle sanonut se, joka on teidän tekonne tietänyt yhtä tarkkaan kuin te itsekin", sanoi leski vakavasti.
Tuon sanan kuultuansa selkeni Lauri, joka lesken puhetten tähden oli joutunut jotenkin hämille. Hän oli luullut heidän tekonsa tulleen todistettavasti ilmi ja siitä tuo hänen hämminkinsä. Tuosta lesken viimeisestä puheesta huomasi hän, ett'ei leski ollut saanut tietojansa muualta kuin hänen vaimovainajaltansa ja hän ei suinkaan kelvannut asiassa todistajaksi. Sentähden pääsivät Lauri ja Juho äkkiä irti siitä ahdistuksesta, johon he olivat joutuneet.
"Jos sinä semmoisia todistamattomia juoruja rupeat levittämään, niin varo itseäsi, sillä siinä tapauksessa minä näytän sinulle, mitä toisen kunnian loukkaaminen maksaa", sanoi Lauri uhkaavasti voittoriemulla.
"En suinkaan minä asiaa toteen saa, mutta omissa tunnoissanne tiedätte tekonne ja sen todistajan nojalla pyydän teidän maksamaan minulle vähänkin", pyyteli vieläkin leski.
"Me emme maksa sinulle mitään, hae lain kautta, jos luulet saavasi", sanoi Lauri ylpeästi.
"Onpa kuitenkin yksi, joka näkee ja tietää tekonne".
"Kuka?"
"Jumala".
"No tuo sitten Jumala todistajaksi käräjiin!" sanoi Lauri uhkarohkeasti.
"Hänen ei tarvitse tulla todistajaksi maalliseen oikeuteen eikä lakiin. Hänellä on lakinsa ja oikeutensa ja Hän ei tarvitse todistajia tuomitessaan. Ja Hän tuomitsee vielä kerran tämän meidänkin asiamme ja Hänen tuomionsa ovat oikeat. Minä luulin teidän omantuntonne jo auenneen katumaan rikostanne, mutta nyt huomaan luuloni olleen suuren erehdyksen. Minä rukoilen teitä: älkäät kootko vihaa päällenne vihan päiväksi! Älkäät viivytelkö, vaan tehkäät parannus, ennenkuin Vanhurskaan Jumalan kosto joutuu, sillä Hänen kostonsa on hirmuinen", nuhteli ja pyyteli heitä leski.
"Me emme tarvitse sinun saarnojasi ja olisi varsin suotuisa asia, jos menisit pois täältä hulluttelemasta", sanoi Lauri.
Leski meni. Hän näki nyt perinpohjin erehdyksensä. Hän meni murtuneella ja särkyneellä mielellä majataloonsa ja suri siellä yksinänsä entisen kotitalonsa asukasten paatunutta ja jumalatonta tilaa. Hän oli jo ruvennut toivomaan hyvää, toivomaan heille elämän parannusta, jonkatähden hän ei ollut isoon aikaan enään mutissut noita ennustavaisia sanoja: "aikapa hänen näyttää", mutta tuon tapauksen jälkeen mutisi hän ne taas aina silloin kuin kuuli ylistettävän Kanniaisen asukasten onnellisuutta.
Olipa tuo lesken suora puhe saattaa levottomaksi Laurinkin ja Juhon, varsinkin Juho hätäili kovasti, sillä hän oli arka kunniastaan, vaan ei rikoksestaan. Leskellä oli tarkat tiedot hänen rumasta teostansa ja jos hän nuot tietonsa levittää maailmalle, niin Juhon kunnia on huutavassa hukassa. Tuo ennakkoluulo vaivasi kovin Juhoa, sillä hänellä oli nyt jo enempi kunniaa maailman silmissä kuin kenelläkään muulla paikkakunnassa ja sen menettäminen tuntui hänestä kovin kauhealta.
"Voi, voi! Tuo setävainajan rahojen katoaminen on kohta tietona ympäri kylää oikeassa karvassaan", päivitteli Juho isälleen, kun he olivat tulleet kahdenkesken.
"Ei sinun tarvitse tuosta olla noin huolissasi, kyllä asia salassa pysyy", sanoi isä lohdutukseksi rauhattomalle pojalleen.
"Mutta leski tuntuu tietävän kaikki", sanoi Juho yhä huolissaan.
"Vaikka, mutta hän onkin ainoa, joka asiasta tietää", sanoi Lauri.
"Mutta hänpä jo saattaa levittää asian ympäri kylää", sanoi Juho, yhä vielä peljäten.
"Hän ei tohdi sitä tehdä, sillä hän ei voisi, todistajain puutteessa sitä todeksi näyttää; annoinhan minä jo hänen tietää, mitä siitä seuraisi, jos hän asian levittelisi", sanoi Lauri suurella varmuudella.
Juho päästi syvän huokauksen, sillä hänen sydäntänsä helpoitti tuo isän rauhoittava ja lohduttava puhe.
"Mistähän leski on asiasta saanut niin tarkat tiedot?" kysyi Juho melkein jo iloisesti.
"Luultavasti on äitivainajasi sen hänelle kertonut. Hän raukka oli niin yksinkertainen, että yötä päivän uneksi ja höpisi tuota mitätöntä asiaa, ja oli niinkuin omantunnon vaivassa. Hän piti hirmuisena rikoksena sitä, että otimme oman omaisuutemme omaan talteemme; luultavasti on hän omantuntonsa vaivoissa kertonut asian kuolema-hetkellään leskelle, sillä hän oli juuri silloin hänen luonaan", selitteli Lauri pojallensa niin keveällä mielellä kuin olisi hän puhunut hyvin iloista tai aivan vähäpätöistä asiaa.
Tuo rauhoitti Juhon kokonaan. Jos hänen tuntonsa väliin nuhtelikin hänen tekoansa vääräksi, niin nuot isänsä puheet ja mielipiteet tekivät hänet aivan terveeksi, ja hänen paha työnsä tuntui nyt hänen omassa mielessänsäkin aivan oikealta. Äitivainajansa piti hän nyt vaan joutavana hupakkona, joka ei muka asioita oikein ymmärtänyt, ja Juho oli nyt melkein mielissään, kun oli hänestä päässyt, ettei tarvinnut enään kuulla hänen alituisia horinoitansa ja haukkumisiansa, jommoisina hän oli äitinsä neuvomiset ja varoitukset oppinut pitämään. Mutta että äidin sydän oli poikansa rikosten painon alla kesken ikänsä murtunut ja katkennut, sitä ei Juho ollut koskaan tullut ajatelleeksi, sillä hänen sydämestään oli sen tunnon poistanut — isä.
Noin rauhoittuivat taas isän ja pojan mielet ja heidän uskaltamisensa tavaroihinsa kasvoi aika ajalta aina isommaksi.
Onni ja menestys näytti olevan Kanniaisilla nyt kaikissa. Juhon vaimon isolla perinnöllä lisättiin talon ennestäänkin jo suuria varoja. Niitä ja muita talon varoja hoidettiin edelleenkin hyvästi, ja varat, tavarat, rikkaus, kunnia ja maine kasvoivat aina isommiksi. Pian oli yleisenä puheena monessa pitäjäässä, ett'ei koko paikkakunnassa löydy Kanniaisen talon eikä miesten vertaa, mutta setä Juhon leski mutisi nyt tiheämpään kuin ennen: "aikapa hänen näyttää".
Lauri oli nyt jo jotenkin vanhentunut. Päästäksensä elämän huolista vähemmälle, antoi Lauri pojallensa isännyyden talossa ja kaiken muun tavaran hoidon. Juho otti sen ilolla vastaan, sillä se oli jo kauan ollut hänen sydämensä haluna, vaikk'ei hän koskaan julkisesti siitä maininnut.
Lauri oli nyt oikein hyvillä mielin, kun hän näki poikansa noin turvatussa tilassa. Hän oli kokenut kannattaa suvun kunniaa ja sen hän oli tehnyt mielestänsä niinkuin mies. Hän oli oikein ja väärin kokoon käärinyt, eikä ollut koskaan ylön antanut työtä. Kaiken tuon työnsä ja vaivansa hedelmän oli hän nyt laskenut poikansa käteen ja se ei ollut hänen mielestään vähä. Oltiinhan monessa sukupolvessa oltu rikkaita ja se on hyvästi säilynyt, vieläpä melkoisesti karttunutkin. Nyt oli tuo rikkaus vähällä mennä kahtia, toisen veljen vuoksi, mutta tuo vaarallinen jakauminen saatiin toki estetyksi ja koko omaisuus on tarkasti suvun käsissä. Hän oli nyt jo vanhentunut, mutta hän oli tehtävänsä toimella tehnyt ja Juho oli siihen vielä lisäksi tuonut suuret vaimonsa perinnöt. Noita tekojaan, noita töitään peilaili Lauri nyt mielessään ja silti silmäili hän menneeseen aikaan. Se heijasti hänelle niin loistavalta ja tuota kunnollisuutensa heijastusta nähdessään ja tuntiessaan, ei hän voinut olla perheensä edessä levittämättä käsiänsä ja huudahtamatta: "eikös tässä ole?"
Lauri ei suinkaan ollut niitä ihmisiä jotka pitivät itsensä jumalattomina, ei, vaan hän tunsi tykönänsä, että hän on tehnyt kaikki mitä tehtämän piti. Hän oli välttävä kirja-mies ja kirkossa kävi hän ahkerasti. Hän kävi usein Herran ehtoollisella ja varoi tarkoin, ett'ei hän syönyt einettä niinä aamuina. Kirkon jälkeen lukea tankkasi hän korkealla nuotillisella äänellä raamattua. Hän ei käynyt sinä päivänä koskaan kylässä; ei hän myöskään ryhtynyt mihinkään maalliseen toimeen niinä päivinä. Usein, kun Lauri lukea pomotti raamattua, pitivät nuoret meluaan ja ilveitään samassa huoneessa, eikä he häirinneet Laurin hartautta, eikä Laurin hartaus heitä, sillä kumpikin puolue teki vaan vapaasti mieli-työtään, olematta vähintäkään haittana toisillensa! Katsoen kristilliseltäkin kannalta mennyttä elämäänsä, oli Laurilla syy olla tyytyväinen siihenkin. Noita kaikkia katsellessaan ja tutkistellessaan, pani Lauri kätensä ristiin ja lausui nuot hurskaan Simeonin sanat: "Nyt sinä Herra lasket palvelias rauhaan menemään, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutes".
Tulipas nyt pitäjäässä lautamiehen virka avonaiseksi. Jos missä tuli puheeksi uudesta, tulevasta lautamiehestä, olivat kohta kaikki siinä yksimielisessä päätöksessä, ett'ei siihen ollut sen sopivampaa, rehellisempää, arvokkaampaa ja rikkaampaa miestä pitäjäässä kuin Kanniaisen Juho. Kun kysymys tuli oikeudessa, kuka olisi sopivin siihen ammattiin, puoltivat käräjäkuntalaiset yksimielisesti Kanniaisen Juhoa. Tuomari kysyi nimismiehen ajatusta asiassa ja nimismies sanoi tosin ajatelleensa ensimältä huonosti Kanniaisen Juhosta, vaan ett'ei hän ole viime aikoina havainnut mitään vilppiä hänessä, jonkatähden ei hänellä ole mitään vastaan sanomista; seuraus kaikesta tuosta oli, että Juho sai luottamusviran, ja asianomaiset iloitsivat noin onnistuneesta vaalistaan.
Kanniaisen Juhosta tuli nyt Kanniaisen lautamies. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että noin suuri kunnia juoksisi itsestänsä hänen syliinsä. Tuo uusi, odottamaton onni hurmasi hänen kokonaan, sillä hänen ankara kunnianhimonsa sai siitä semmoisen lisäyksen, ett'ei sillä ollut enään mitään rajoja. Lauri myös iloitsi sydämestään, sillä hän näki uuden, runsaan lisäyksen muutoinkin jo niin mainehikkaassa sukunsa kunniassa, ja tuo lisäys oli Laurin mielestä ikäänkuin loistokivi sukunsa elämän kruunussa, jota se oli vielä tähän asti puuttunut.
Elämä Kanniaisella muuttui nyt kokonaan toiseksi; se muuttui työteliäästä talonpojan elämästä loistavimmaksi herras-elämäksi, sillä kuinkapas se muutoin sopisi noin korkeassa asemassa. Toisen pytingin huoneet laitettiin mitä hienoimpaan asuun: seinät tapiseerattiin, lattiat ja katto maalattiin, takat muurattiin uudestaan kaakelitakoiksi, huoneet sisustettiin kiilloitetuilla ja uuden mallin mukaan valmistetuilla huonekaluilla, suuret peilit asetettiin seinille ja saliin loistava kristallikruunu kattoon; eipä niiden huoneiden tarvinnut hävetä parhaimman ja hienoimman herran asuntoa.
Juho heitti nyt kaiken työnteon ja työn perään katsomisenki pois, sillä hän tunsi, ett'ei hänen korkea asemansa sitä sietänyt. Työtä tosin tehtiin talossa niinkuin ennenkin, mutta työ oli palkollisten ja päiväläisten käsissä, jonkatähden työt tulivat tehdyiksi kuten sattui.
Lautamies rupesi oman perheensä kanssa syömään eri pöydässä ja herkkuja ei suinkaan puuttunut. Herrasväkeä kutsuttiin usein taloon ja heitä kestittiin mitä runsaimmalla vieraanvaraisuudella. Useat kerrat vuodessa pidettiin isot kemut, joissa oli runsaasti vieraita — ylhäisiä — tiettypä se. Niissä ei puuttunut ruokia eikä juomia ja kaikki ihmettelivät talon loistoa ja vieraanvaraisuutta.
Kun lautamies kulki käräjämatkoillansa, oli hänellä aina muassa kyytimies, joka häntä palveli. Hänellä oli vissit, rikkaat käymätalot, joissa hän majaili kulkiessaan ja joissa hän otettiin vastaan suurella mielihyvällä. Hänen kiiltävä ja korskuva hevosensa pantiin talliin, ruokittiin ja hoidettiin kuin parhain taittiin, ja mies oli niissä taloissa kuin kotonansa. Hänellä oli hopea-helainen meren-vahapiippu, jossa oli niin pitkä helmillä koristettu varsi, ett'ei hän ylettynyt sitä muutoin sytyttämään kuin pitkällä päreellä. Kun hän tuli taloon ja sai vaatteet riisutuksi päältään, otti hän kauniin kukkaron esille, pani sieltä hienoimpia kartuuseja piippuunsa, istui sitten johonki näköisälle paikalle kenossa selin ja sanoi talon lapsille: "tuokaasta nyt papan piippuun poppaa!" Lapset riensivät kilvalla täyttämään tuota kunniakasta käskyä, sillä he tiesivät, ett'eivät he nyt palvelleet mitään kunniatonta ja arvotonta miestä; olipa heillä toivossa voiton pyyntikin, sillä lautamies jakeli lapsille palveluksien edestä runsaasti makeisia, joita hänellä oli aina muassa. Käräjäpaikassa oli hänellä erityinen komea majapaikka, jossa hän usein kestitsi käräjäherroja, virkaveljiään ja muita arvokkaita ystäviänsä. Käräjäkunnassa ei oltu koskaan ennen nähty semmoista lautamiestä, ja hänen maineensa ja rikkautensa loisto levisi ympäri maakuntaa.