KUUDES LUKU.
Toinen rikos.
Laurin tyttäristä ei ole tullut puhutuksi isoon aikaan mitään, ei sittemmin kuin lapsina. Jos heidän kasvatuksensa oli lapsina ollessaan löyhää isän puolustuksen tähden, niin äidin kuoleman jälkeen se jäi kokonaan takapajulle. Kaksi oli heitä ja he olivat saaneet kasvaa kaikessa vallattomuudessa. Ei koskaan Lauri heitä nuhdellut riettaista ja siivottomista puheista, eikä kysynyt heidän peräänsä, vaikka he useinkin olivat yönkin poissa kotoaan, tanssi-retkeillään. He olivat Jumalan luoman puolesta kauniita ihmisiä, mutta tuommoisen kasvatuksen takia jäi heidän sydämensä kovin mustiksi.
Noin vallattomina kasvaneina tulivat Kanniaisen Laurin tyttäret siihen ikään, että he alkoivat hankkia miehelään menoansa. Kosioita heillä oli monenlaisiakin, mutta vaali valta oli Laurin ja hänen tytärtensä vallassa. Rikkaan Kanniaisen tyttärinä eivät kosiat pitäneet niin paljon lukua heidän sisällisestä ihmisestänsä kuin heidän ulkonaisista ja heidän kanssaan saatavista tavaroistaan. Moni siveä ja syvemmälle näkevä poika kyllä sanoi, ett'ei hän naisi Kanniaiselta, vaikka heillä olisi perintönä vuori kultaa vieressä, mutta kaikki pojat eivät niin ajatelleet, eivätkä sanoneet, ja kosioita oli kosolta. Tytärten mielipiteisiin oli juurtunut isänsä ajatustavat, ett'ei muu ole mitään tässä maailmassa kuin rikkaus ja rikkauden kanssa seuraa kunnia itsestänsä, ja niin säilyy suvun kunnia mainehikkaana. Asiain näin ollessa eivät nuot vaalin ääntövaltaisetkaan katsoneet kosiain sydämiin eikä heidän mielenlaatunsa, vaan ainoastaan heidän ulkonaisiin tavaroihinsa.
Kosiain joukossa oli kaksi, jotka olivat kaikkia muita rikkaammat; toinen heistä tunnettiin juoppo-rentuksi ja toisesta oli huhuja liikkeellä, että hän olisi ollut osallisena eräässä ikävässä rettelössä. Nuot pienet epäkohdat eivät vaikuttaneet tytärten eikä isän mielissä mitään vastakohtaa heidän rikkautensa rinnalla ja tyttäret valitsivat heidät miehiksensä, toinen toisen ja toinen toisen, arvaapas sen. Lauri suostui ehdottomasti vaaliin ja sitä tehdessään selitti hän tuosta juoppo-rentusta: "kyllä hän siitä vakaantuu, kun akan saa" ja toisesta: "se on perätön ja todistamaton huhu, kateudesta tullut", ja Lauri iloitsi sydämestään, kun oli tyttärensä saanut niin onnellisiin naimisiin ja hän huudahti: "Kaikki on hyvin asiat!"
No mitäpä siinä oli; kun kaupat kerran tehtiin vissit, tuli asiasta tosi ja molempien tytärten häät pidettiin samalla kerralla komeasti jos komeasti. Mutta, koska noissa häissä ei tapahtunut mitään erinomaista, niin emme kerro niistä mitään. Heitämme hetkeksi Kanniaisen tyttäret onnelaansa, miehinensä odottamaan Kanniaiselta suuria perinnöitä heidän isänsä kuoleman jälkeen, sillä Lauri ei ollut antanut pojallensa, tuolle nykyään uljaalle lautamiehelle, mitään erikoista omaisuutta jos kohtakin hän oli hänelle antanut isännyyden koko talouden ylitse; "sillä", oli Lauri sanonut "yksi sormi on niin kipeä kuin toinenkin".
Asiat menivät Kanniaisella ennen alkanutta, loistavaa menoansa. Mutta maa oli mennyt rappiotilaan useamman lautamiehen herrastelemis-vuoden ajalla ja siitä syystä rupesi se vuosi vuodelta antamaan niukempia tuloja, mutta siitä ei lautamies paljon lukua pitänyt, sillä hän tiesi olevansa rikas mies. Hän pitkitti vaan yhä eteenpäin samaa loistavaa elämää, työttömänä ja työn perään katsomattomana ja päälle päätteeksi oppi hän vähitellen — ryyppimään. Vieraita rupesi Kanniaisella asustamaan tavallista tiheämmästi, ja sitten pidettiin huikaisevaa elämää ja oltiin pöhnässä. Laurin tarkka silmä näki miten viimein oli käyvä, jos tuonlaista elämää kauvan pitkittää. Pitkän elämänsä ajalla oli hän tullut huomaamaan sen tosi-asian, ett'eivät suuretkaan tavarat kestä, jos ei taloutta hyvästi hoideta ja jos vielä päälliseksi eletään tuhlaavaisesti. Hän oli jo vanha mies, ja oli maailmassa paljon kokenut, paljon hyörinyt ja pyörinyt tavaran perään; hänpä sen hyvin tiesi miten tavaraa kootaan ja miten sitä säästetään. Sentähden huudahti hän eräänä kertana, katsoen nykyistä talouden hoitoa ja muuta elämän menoa: "nyt pitäisi Laurin olla Juhona, Juhon Laurina, niin kyllä tässä vielä mentäisiin".
Lauri rupesi jo käymään kovin vanhaksi ja luonto rupesi vaatimaan häneltä velkaansa, jonka maksaminen lihalle ja verelle on niin vastahakoista; hänen otsaansa oli ikäänkuin piirretty sanat: "tee luku hallituksestasi, sillä täst'edes et sinä enään hallita saa". Hän kävi päivä päivältä huonommaksi ja viimeiseltä ei hän näyttänyt pitävän mitään lukua tästä maailmasta. Vanhuudessaankaan ei hän puhunut lapsillensa eikä poikansakaan lapsille, joita nyt oli jo useampia, yhtäkään neuvovaa eikä opettavaista sanaa, vaan he saivat elää ja olla aivan niinkuin heidän itsensä halutti.
Viimeiseltä kaatui hän vuoteen omaksi, jossa hän vielä vuosikauden vietti paremmin kuolleen kuin elävän elämää. Eräänä aamuna, kun häntä mentiin katsomaan, ei hänessä henkeä enään ollutkaan; elämä oli Laurin hyljännyt. Siinä makasi nyt tuo uskollinen tavaran kokooja ja palvelia, yhtä tyhjänä, yhtä köyhänä kuin kaikkein köyhin kerjäläinen.
Vainaja saatettiin hautaan komeilla juhlamenoilla, ja hautajaiset pidettiin komeat jos komeat. Ne menivät tavallista menoaan, eikä niistä sen enempää.
Nyt oli tuo toivottu hetki — Laurin kuolema — tullut. Kauvan olivat Laurin tyttäret miehineen tuota hetkeä odottaneet ja nyt kun se tuli, heidän sydäntään oikein helpoitti. Ei suinkaan sentähden, että heidän olisi tarvinnut milloinkaan tuota "siivoa isää" peljätä, niinkuin he sanoivat, vaan sen vuoksi, että he nyt tiesivät saavansa tavaraa — suuret perintönsä. Kauan oli lautamieskin odottanut isänsä kuolemaa, ei senvuoksi, että hän olisi ollut koskaan hänen tiellänsä, vaan sentähden, että hän saisi hänen tavaransa omiin käsiinsä ja talouden hoidon omiin nimiinsä, sillä kaikki olivat olleet hänen isänsä nimissä ja se suuresti harmitti häntä.
Lautamies ei näyttänyt pitävän mistään lukua eikä kiirettä isävainajansa perinnön selvityksestä; pikemmin hän näytti kammovan ja pelkäävän sitä, kun asiasta tuli joskus puhe. Kun tyttäret ja vävyt huomasivat, ett'ei asianomainen pidä siitä mitään lukua, hätäilivät he kovin, ja vihdoin vaativat he laillisessa järjestyksessä pidettäväksi kalunkirjoituksen ja perinnön ja'on isävainajansa jälkeen; heidän sydämensä oikein hyppi ilosta, kun he kuulivat kirkossa ne toimitukset kuulutettavan vissinä päivänä pidettäväksi ja nimismiehen tulevan niiden toimitusmieheksi.
Tuo toivottu ja ikävöity päivä vihdoinkin tuli ja aamulla aikaisin tulivat vävyt ja tyttäret jo Kanniaiselle, saamaan isoa perintöä. Nimismies tuli taloon ja alkoi toimituksen. Maat ja mannut, kilut ja kalut, saamiset ja valmiit rahat pantiin tarkoin kirjaan ja niitä ei ollut vähäsen.
Kalunkirjoituksen jälkeen tuli perinnön jako eteen. Silloin meni lautamies hitaasti ja varovasti kaapillensa ja otti sieltä joukon papereita, joita hän selaili ja käänteli hitaasti, melkeinpä niinkuin hän olisi jotakin peljännyt. Vihdoin hän otti niistä pari paperia ja toi ne nimismiehelle, mutta niitä tuodessa vapisivat hänen huulensa ja hiki juoksi hänen otsaltansa. Nimismies silmäili papereita ja hän näytti menevän kummiinsa.
"Tässä on lopulliset kuitit molemmilta vainajan tyttäriltä ja vävyiltä, että he ovat kaiken perintönsä saaneet ja ett'eivät he enään mitään kaipaa", sanoi nimismies vihdoin.
Nyt tuli tytärten ja vävyjen vuoro hämmästyä.
"Kuitit! Me emme ole mitään saaneet, emmekä minkäänlaista kuittia koskaan antaneet", huusivat tytöt ja vävyt yhteen ääneen.
"Mutta semmoiset ovat tässä kuitenkin olemassa", sanoi nimismies.
"Ne ovat väärät kuitit, me emme ole niitä antaneet; minkälainen on niiden sisältö?" hätäilivät hämmästyneet perinnön odottajat.
"Meidän rakas isämme on katsonut hyväksi jo eläissään meille maksaa rakkaan ja aina muistossamme pysyvän äiti-vainajamme ja omasta perinnöstään, kolmetuhatta ruplaa kummalleki erittäin, jotka rahat olemme paikalla käteemme saaneet ja joista rakkaalle isällemme lopullisen ja täydellisen kuitin annamme, niin ett'ei meillä ole hänen kuolemansakaan jälkeen mitään kaipaamista, joka vakuutetaan …llä 7 päivä Huhtikuussa 18..", luki nimismies.
"Onko siellä meidän nimemme ja puumerkkimme?" kysyivät asianomaiset hädissään.
"Kaikki täydellisesti, sekä tytärten että vävyjen nimet ja puumerkit", selitti nimismies.
"Kuka on ollut kirjoittajana? hän saa katkerasti vastata väärästä työstään", utelivat asianomaiset yhä.
"Kirjoittajana on ollut viime vuotena kuollut — pastorimme".
"Ja entä vieraina miehinä?"
"Tankilan ja Pyrylän kuudennusmiehet, myös molemmat jo kuolleet", selitti nimismies yhä edelleen.
"Vaikka heissä vielä kukakin lienee pantu kirjoittajaksi ja vieraiksi miehiksi, mutta kuittien täytyy tulla vääriksi, sillä ne ovatkin väärät. Narrit eivät ole kumminkaan osanneet matkia tarkalleen pastori-vainajan käsi-alaa, eivätkä tehdä asianomaisten puumerkkejä semmoisia kuin ne omista käsistä lähteneinä olisivat", sanoivat puoli toivossa vävyt ja tyttäret.
"Mitenkähän lienee? katsotaanpa", sanoi nimismies.
Nyt menivät vävyt ja tyttäret katsomaan kuitteja ja voi ihmettä! kaikkien heidän ja Tankilan ja Pyrylän kuudennusmiestenkin puumerkit olivat niissä niin selvät ja oikeat kuin kukin olisi ne omalla kädellänsä piirtänyt, ja käsi-ala oli kuiteissa aivan samanlaista kuin pastorivainaja tavallisesti kirjoitti! Haettiin muita pastorivainajan kirjoituksia, pantiin niitä kuittien kanssa rinnakkain, nuuskittiin ja sihdattiin, eikö jossakin kirjaimessa olisi jonkunkaan mutkan eroitusta, mutta vaikka kuinkakin olisi koettu olla tarkkoja ja kärkkäitä löytämään noita eroituksia, ei niissä kuitenkaan mitään semmoista löytynyt.
"Tahdotko maksaa meille hyvällä osamme?" kysyivät sisaret ja vävyt lautamieheltä.
"En penniäkään", vastasi Juho kylmästi.
"Tästä tulee surkea juttu. Tuo sinun väärä kuittisi ei kelpaa mihinkään, me haemme sen vääräksi ja sinulta omamme pois", sanoivat sisaret ja vävyt, kun näkivät ett'ei tässä muu auttanut.
"Koetelkaa vaan", sanoi lautamies yhtä kylmästi.
"Niin. Tämä näyttää tosiaankin kummalliselta! Toisen kerran olen minä tässä talossa samanlaisessa työssä ja samankaltaiset jahkinat ovat kummallaki kerralla. Onpa se niin outoa, ett'ei niitä voi muuksi otaksua kuin väärennykseksi, sillä vaikea olisi uskoa perillisienkään tyhjää väittävän, mutta tuota kuittiakaan ei saa mitenkään vääräksi", sanoi nimismies.
"Mitä te joutavia uskotte! Varmaan he ovat kaikki sen saaneet mitä kuiteissa seisoo", sanoi lautamies.
"Kyllä sen vielä näet, olemmeko kaikki saaneet. Vaikka kuittikin olisi oikea, ei se olisi kuin pilkkahinta", sanoivat sisaret ja langot, ja lähtivät tyytymättöminä pois.
Nimismies lähti myös talosta, sillä hänellä ei ollut enään mitään tekemistä. Hän oli mielessään kovin kummastuksissa noiden hämäräin ja vääriltä tuntuvien, toisen kerran talossa tapahtuneiden perintöseikkain vuoksi ja selvään tunsi hän tunnossaan, että tuo vainajan perillisien maksukin oli hirveä ja kavala väärennys ja rikos, mutta niin kavalasti ja mestarillisesti tehty, ett'ei sitä ollut suinkaan helppo valkeuteen saada. Summa vaan kaikesta tuosta oli se, että nimismies rupesi lautamiestä taas epäluulolla katselemaan.
Huhu levisi pian ympäri kylää, että Kanniaisen Laurivainaja on jo eläessään maksanut molempien tyttäriensä perinnön ja että lautamiehellä on ollut sisariensa ja lankoinsa antamat kuitit, ja että sisaret ja langot ovat noita kuitteja väittäneet vääriksi. Kun tuo puhe tuli setä Juho vainajan lesken korville, sanoi hän: "se ei ollut Kanniaisen Juholla ensimäinen kerta". Kun häneltä kysyttiin: "mikä ei ollut ensimäinen kerta?" vastasi hän vaan: "aikapa hänen näyttää".
Lautamies ei ollut iloinen tuon tapauksen perästä. Hän oli harvapuheinen ja umpimielinen, ja haki yksinäisyyttä; milloinkaan ei oltu hänen nähty noin alakuloisena olevan. Perikunta nosti riidan lautamiestä vastaan perinnöstään ja nimismies rupesi heidän asiansa ajajaksi; se seikka ei suinkaan vähentänyt lautamiehen alakuloisuutta.
Käräjät tulivat. Lautamies toi kuitit oikeuteen. Kantajat eivät voineet millään tavalla niitä vääriksi näyttää, sillä kirjoittaja ja vieraat miehet olivat kuolleet, heitä ei voitu kuulustella; ilman sitä olivat he tunnetut rehellisiksi miehiksi; muita vieraita miehiä ei ollut, ja oikeus tuomitsi asian lautamiehelle eduksi.
Nytkös tuli toinen ääni lautamiehen pilliin. Hän tuli niin iloiseksi ja puheliaaksi, ett'ei hän ollut koskaan sen iloisempi ollut. Hän piti niiden käräjäin aikana monet semmoiset kestit, ett'ei hänen oltu nähty koskaan ennen semmoisia ja niin loistavia pitäneen, vaikka hän kyllä ennenkin oli ollut vierasvarainen.
Niinkuin luonnollistakin on, tuli hän käräjäin loputtua kotiinsa. Hän kutsui kokoon ystävänsä ja kylän miehensä iloitsemaan kanssansa. Lautamies oli nyt vierasten mielestä erinomaisemman iloisena, puheliaana ja vierasvaraisena, ja tämän syytä eivät he voineet käsittää. Kun kaikki tulivat iloisiksi viinasta, löi lautamies yht'äkkiä reiteensä ja huudahti: "toisin pitää olla maailman ja toisaalta pitää auringon paistaa, ennenkuin Kanniaisen Juholta rahat loppuvat".
Vieraat käsittivät tuon lautamiehen lauseen niin, että hän oli noin iloinen ja lausui tuon kerskauksensa sen vuoksi, kun hän oli nyt saanut talon ja omaisuuden omaan haltuunsa. Hänellä ei tavaraa ollutkaan nyt vähän, sillä hänellä oli oma, runsas osansa, setä Juhon osa ja — sisartensa osa, ja nuot muiden osat oli hän niin toimella ja sukkelasti osannut itsellensä kääriä. Tuohon oikein ja väärin saatuun tavaraansa lienee lautamies ehdottomasti luottanut noin huudahtaessaan, ja ehkäpä hän huomasi itsensä jo niin oppineeksi tuossa isänsä opettamassa taidossa, että se saattaisi häntä auttaa ainian.
Lukia kai tahtoisi tietää kuinka noiden kuittien ja sisarten perintöjen laita oikeastaan oli; minä selitän ne ihan paikalleen, mutta sitä tehdessäni täytyy minun poiketa vähän syrjä-asiaan.
Paikkakunnassa asui siihen aikaan eräs nurkkasihteeri. Hän oli koulua käynyt melkoisen määrän; lieneekö hän jonkun rikoksensa vuoksi tullut kesken koulusta pois pannuksi taikka jostakin muusta syystä virkaan kelpaamattomaksi tullut, en tiedä, mutta summa vaan on se, ett'ei hänen tiedetty koskaan missään virassa olleen. Hän oli pieni, suippopäinen mies. Hänellä oli punainen tukka ja parta, matala otsa ja jotenkin suurehko, vähän kyömyinen nokka. Tuon matalan otsan alla, oudosti liki toisiaan, kiilui kaksi pientä, pih'an-karvaista silmää, jotka alati vilkkuilivat sinne tänne ympärillensä. Noiden tähden ei hän ollut mikään miellyttävän näköinen mies.
Hän oli maakunnassa kaikkena kaikissa. Hän kirjoitteli ihmisille kauppa- ja velka-kirjoja, piti kalunkirjoituksia ja huutokauppoja niille, jotka häntä niihin vaativat, ajoi ihmisien käräjä- ja muita oikeuden asioita, sanalla sanoen: hän teki kaikkia niitä töitä, joita paras nurkkasihteeri lienee koskaan maailmassa tehnyt — kelpo maksua vastaan tietysti. Hänellä oli erinomaisen kaunis käsi-ala ja niin selvä, että oli sen luullut painosta lähteneen. Hänellä oli jokseenkin hyvä asioimiskyky ja päälle päätteeksi oli hänellä niin erinomainen jäljittelemis-kyky, että hän osasi jäljitellä joka-ikisen käsikirjoitusta, olipa se hyvää tai huonoa, niin tarkkaan, ett'ei hänen jäljittelemistään voitu oikeasta eroittaa. Kun hänellä oli noin vaaralliset aseet käsissänsä, voi hän tehdä melkein mitä tahtoi. Hänen sydämensä ei ollut vilpistä puhdas, että hän olisi voinut hillitä noita hyviä lahjoja poikkeemasta tieltä, ja sen tähden olivat nuot lahjat monelle valistumattomalle ihmisraukalle suureksi vahingoksi. Hän ei kammonut rahan edestä tehdä vaikka mitä, sillä hänen omatuntonsa oli paatunut ja sielunsa mustunut pitkällisessä rikosten koulussa, ja noita rikoksiansa kylvi ja istutti hän muihinkin, opettamalla ja kiehtomalla heitä tekemään lähimäisilleen vääryyttä. — Moni leski ja lapsi itki vielä toisessa polvessakin tuon nurkkasihteerin tekemien vääryyksien vuoksi.
Maakunnassa kutsuttiin häntä "Valvoherraksi" ja tuon nimen sai hän siitä, että hän, kun ihmiset pyysivät häntä asioitansa ajamaan, sanoi: "kyllä minä valvon, kyllä minä valvon".
Oliko Valvoherra rikas, kun hän oli saanut noin suuren vallan tyhmien ihmisien ylitse ja kun hänellä oli niin isot tulot? Ei, rikas ei hän ollut, sillä hänen punainen partansa ja tuhkaharmaa naamansa veti niin paljon, kun hänellä oli "paloviina ostamisessa", niinkuin hän itse usein sanoi.
Semmoinen mies oli Valvoherra, ei parempi eikä pahempi. Hän oli viime aikoina usein oleskellut Kanniaisella ja tuohon vierastelemiseen lienee hänellä ollut useamman laatuiset syyt. Kanniaisen lautamies ei ollut "raaka talonpoika", jonkatähden hänen kanssaan sopi seurustella. Talossa oli hänellä valmis, maksuton ruoka ja juoma, ja ehkäpä hänellä oli talossa vähän — työtäkin, jos ei isompaa, niin ainakin pari kuitin tekoa. Siinäpä sitä olikin, sillä siitä oli lautamiehelle ainakin kahdentoista tuhannen markan hyöty jos ei enempää; mitä lienee itse työn tekiä saanut, kun teettäjäkin niin paljon sai, sitä ei kukaan tiennyt, mutta sen vaan kaikki tiesivät, että kauan oli Valvoherralla hyvät päivät Kanniaisella.
Kaikki ihmiset arvasivat, että Valvoherra oli Laurin kuoleman jälkeen tehnyt kuitit ja tuomarikin sen tunnossaan tunsi, vaan ei voinut todistajain puutteessa asiaa oikaista, eikä kuitteja vääriksi tuomia.
Noin oli lautamies jo kahdesti onnistunut toisen omaisuuden anastamisessa ja siitä hän iloitsi. Hän oli niin korkealla nyt mielessään, että luuli Jumalan täytyvän ennen muuttaa järjestyksensä, kuin itsensä köyhäksi tulevan. — — — Isän opin siemen oli langennut hyvään maahan.