IV.
Talon vanhus.
En ollut niin kauvan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani tuntenut joka ikistä ihmistä, jotka olivat jo aikaisia lähteissäni.
Eräänä päivänä tuli eräs tuttava talon vanhus luokseni. Hän oli jo vanha mies, kun lähdin kotipitäjästä vieraisiin paikkakuntiin. Mutta tällä välin oli hän niin vanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä tunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arvossa ja kunniassa pitäneet. Varakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa siivoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kasvattanut. Koko perhe oli työteliästä ja säästäväistä väkeä ja he kunnioittivat ja rakastivat toisiansa; erittäinkin he kaikin, niin vanhemmat kuin nuoremmatkin kunnioittivat ja rakastivat vanhaa isää.
Monet edelliset katovuodet olivat tyhjentäneet hänenkin talonsa varat ja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä, kammottavana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme vitsaus oli ukon niin pikaan vanhentanut ja voimattomaksi saattanut. Kun hän tuli meille, oli hänellä sauva kädessä, jolla hän tuki horjuvaa, kuihtunutta ruumistansa.
"Hyvää päivää", sanoi hän, läähättäen oven suussa sauvansa nojalla seisoen.
Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hyvän päivän toivottaja olisi, samalla vastaten hänen toivotukseensa.
Silloin huomasin, että vanhus vapisi niin kovin, ettei ollut pysyä sauvansa nojalla pystyssä.
"Kah! P——n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan", sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi istumaan. Siinä hän istui sauvansa nojassa kumarana ja hengittää läähätti niin ankarasti, että henkeä sisään: päin vetäessä laiha ruumis kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen vatsassaan ollut mitään muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi.
Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta toviin aikaan ei hän voinut läähätyksensä tähden mitään vastata. Vihdoin sanoi hän katkonaisesti:
"Su—suonta mi—minä lyöt—lyöttäisin".
Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja verettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytyvän verta enempää kuin kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan veren viat vaivaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos häneltä viimeisetkin veripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana eräät lääkäritkään hyväksy suonen avaamista.
"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin ukolta sitten.
"Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää … mutta eipä se tunnu ravitsevan enään näin vanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme viikkoa, kun olen selvää leipää nähnytkään", arveli ukko.
Annoin vaimolleni viittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa.
Sillä välin kysyin ukolta: "kuinka te olette jaksanut noin heikkona jalkasin tulla kylälle?" sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa.
"Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia", sanoi hän.
"Kun ette ottanut hevosta", arvelin minä.
"Olihan niitä ennen useitakin hevosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan, sillä useain katovuotten aikana on täytynyt tehdä velkaa ja niistä veloista ovat he ryöstäneet talon aivan puti puhtaaksi; ei ole enään maahan putoavaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja velka ei lyhennyt sanottavaa, sillä melkein kaikki menivät ryöstöpalkkoihin. Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisivat vielä, mutta armoa ei tullut, vaikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana rahamiehet tulevat, jotka kalusta jotakin antaisivat", kertoi ukko.
Sillä välin oli vaimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen ilmoittamaan.
Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän kovemmin vapisemaan.
"Mitäs nyt… En minä sitä varten … eihän niitä tänä aikana voi kaikkia ruokkia. Vuovasin vaan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta eipä täälläkään näy olevan mitään saatavana — — kun pääsisin vaan täältä kotiin. — Te olette liiankin hyviä. Enhän minä toki teiltä", esteli ukko hajamielisesti.
Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin vapisi hän niin kovin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin poijes, antaakseni hänelle yksittäistä rauhaa, että hän olisi paremmin voinut syödä, sillä hän näytti häpeävän vapisemistaan.
Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa.
"Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä … tuntuu niin raukasevan", sanoi hän.
Toimitin hänet vuoteesen maata ja pian vaipui hän raukeaan uneen.
Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi kiireesti kömpimään ylös.
"Kun jaksaisin nyt vaan kotiin", sanoi hän ylös päästyänsä.
Minua kovin kummastutti, kun ukko ei vavissut nyt ensinkään, mutta muuten hän näytti kovin raukealta ja uupuneelta.
Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin vähäisille voimille kuin ukolla oli ja kun vielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en uskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan valjastaa hevonen ja viedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä vierähtävän hänen silmistään, jotka ryppyisten kasvojen, kenties kurjuuden uurtamia vakoja myöden vierähtivät alas. Niin hän meni.
* * * * *
Minua kovia kummastutti se seikka, miksi ukko vapisi niin kovasti meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään vavissut ensinkään. Koetin saada selville syytä siihen, mutta en kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukevaa perustusta. Koetin ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen vaikuttanut, vaan ei sekään tuntunut ratkaisevalta tuon kysymyksen selvittämiseksi. Mutta huomennapa asia selvisikin.
Siinä aivan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen verran kuin hänen vähät varansa myönsivät. Niitä hän sitten naulottain ja leivisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä naulalta.
Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan velaksi jauhoja edes jonkunkaan vellin suuruksiksi.
"Vai velaksi! Sinulla on entistäkin velkaa kymmenen markkaa ja nyt vielä velaksi. Millä luulet entisen velkasikaan maksavasi? Ei tippaakaan enää lisäksi", tokelsi tuo yhteiskunnan hyväntekijä.
"Kunhan Jumala vielä auttaisi, niin kyllähän…"
"Jumala auttaisi!" matki kauppias. "Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa — hym! Viides katovuosi jo peräkkäin ja yhä ne vaan paranevat. Nyt pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista", pauhasi kauppias.
"Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta", sanoi ukko murtuneena.
"Se ei ole minun asiani", sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle selkänsä ja meni.
Murtuneena istui ukko tuvan penkille. Siinä hän alakuloisena istui miettien toivotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä. Tuntui niin kalvaavalta, hiukasevalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi utuna haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten varman nälkäkuoleman olevan edessänsä ja eikä aivan kaukanakaan ja kuitenkin… Hätäisesti lentelivät ajatukset sinne tänne, etsien ja haparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä sammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt.
Yksinään hän noita siinä leipomatuvan penkillä istuessaan mietti, sillä ketään muita ei ollut huoneessa.
Kauppiaalla oli selvä leipä — kuinkas muutoin, sillä olihan hän kauppias ja laillaan vielä viljakauppiaskin. Talossa oli leivottu ja leipiä oli syrjällänsä seinävierustailla. Kauheassa näljän tuskassa juolahti ukon päähän, ettei ole muuta neuvoa kuin siepata tuosta yksi leipä, pistää se poveensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän ei joutanut kauvan aprikoimaan; hän sieppasi leivän ja pisti sen takkikulunsa poveen ja alkoi könttiä ulos.
Kauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan hävinnyt mies. Hän oli oikein aika maailman harava ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli, joka katsoi kaiken perään, otti vastaan tuotuja tavaroita ja ulosantoi, mitä ulosannettiin, punnitsi ne ja toi sitten vaan lipun kauppiaalle. Sen lipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tavarat tai peri maksun annetuista.
Tämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauvansa nojassa mennä könttyröivän pihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä vaan jotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän ukon luona. Hän huomasi ukon poven olevan liiemmäksi pullollaan. Sen enempää aprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin kovakätisesti pihalle seljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa ei ollut paksun kiinnipitimiä, vyörähti leipä povesta pihalle.
"Ahaa, vanha junkkari! Vai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen olet olevinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten kauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta vieraastansa pitää", säyhysi kätyri.
Ukko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja ankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä vapisi hän niinkuin kahila virrassa.
Kätyri sieppasi leivän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon rinnuksiin ja alkoi raahata vapisevaa ja kankeata ukkoa perässään kauppiaan kamariin.
"Älkää viekö minua sinne, säästäkää minua", pyyteli vanhus.
"Vai vielä säästää … ei ajattelemistakaan … vai varasta säästää", tiuskasi kätyri ja vei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen.
"Tämmöisiä vieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä pahuus oli kähminyt tuvasta leivän poveensa ja alkoi sen kanssa mennä könttiä tiehensä. Mutta minä satuin havaitsemaan hänet, sieppasin leivän pois ja toin sekä leivän että sen varastajan tänne, että itse saatte tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi", selitteli kätyri ihastuksissaan.
"Kah pirua … tekikö niin? Semmoisia ne ovat … mutta mitä me nyt tuolle varkaalle teemme?" sanoi kauppias. Sitten käveli hän ukon nenän eteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: "Miksi varastit minulta leivän?"
Ukko ei hämminkinsä tähden voinut vastata mitään, katsoa tuijotti vaan vavisten eteensä lattialle.
"Ei sille sen parempaa tarvita, annetaan ryökäleelle hyvästi selkään, vähemmän vasta tekee mieli varastamaan", ehdotteli tuo uskollinen kauppapalvelija.
"Se tuollaisille konnille on parasta … no, aina sinä arvaat, vaan missä me antaisimme hänelle loimeen?" tuumi kauppias iloissaan.
"Ei sen parempaa … viedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki", ehdotteli kätyri.
"No sinne … sehän on sopiva paikka", myönsi kauppias heti.
Nyt he lähtivät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa. Hän oli näljästä ja hämmästyksestä niin voimaton, ettei oman jalan apu yhtään auttanut, vaan siipenä ne laahasivat jäljessä, kun he häntä viedä rymyyttivät talliin. Siellä he paiskasivat suulleen hänet höyläpenkille. Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi huimia räntä vahvalla ruoskan varrella selkään.
Ukko oli niin voimaton, ettei hän voinut kiemurrella eikä ääntä päästää.
"Kah, pirua! kun on vielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että heltisi", kehoitti kauppias.
Kätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä päästänyt; hän ei olisi voinut sitä tehdä, vaikka he olisivat hänet kuoliaaksi pyntänneet.
Kun he olivat kylläkseen ukko-raiskaa hosunneet, sanoi kauppias vihdoin:
"Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos vielä pitkitämme".
Sitten he lakkasivat ja menivät nauraa hihittäen pois.
Siihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eivätkä nuot oikeudentunnon palvelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö hän elämään tai kuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja aikansa oli, tointui hän sen verran, että kykeni kompuroimaan ylös ja lähtemään liikkeelle. Tuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille ja tuon tapauksen tähden hän niin ankarasti vapisi.
Monta viikkoa makasi ukko vuoteen hyvinä tuon siveellisen aatteen edustajilta saadun kylmän kylvyn takia.
* * * * *
Vaikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää vielä varakkaana, kunnioitettuna, tuiki vanhana perheen kanta-isänä perheensä keskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta sangen vanha hän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja sitten tehnyt konkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan kurjissa repaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä vähänkin on suojaa. Hänen silloinen kätyrinsä on jo useampia vuosia ollut — ruodulla, mutta sangen ylpeä on hän vielä.