V.
Rouhu.
Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, vaan kylän panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, vaan Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halveksumista tarkoittavassa mielessä; oli tarkoitettu vaan nimi senmukainen, että se olisi soveltunut kuvaamaan miehen luonnetta ja toimintaa.
Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä varsin sattuvasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli vahvaruumiinen ja ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin viisi. Pienen torppansa viljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä löytynyt niin paljoa, että olisi aidan varaseipään tekemättömälle maalle voinut pistää.
Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle voinut torpassa kaikin ajoin työtä riittää. Mutta hän ei voinut työttä olla. Hän haki sitä muualta ja sai. Päiväläiseksi hän ei mielellään ruvennut, vaan sitä halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka edullinen muiden mielestä vai ei. Kun hän vaan urakan sai, ryhtyi hän heti siihen käsiksi. Usein hulluttelivat muut, kun hän heidän mielestään niin halvalla otti vaikeita urakoita tehdäkseen, vaan siitä huoli Rouhu viisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin päässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui, kun hän oli siellä peltoa urakalla raivaamassa. Oliko hänellä työpaikka kivikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtävä, lentelivät hyvää vauhtia semmoiset korvet läjihin, joita pari tavallista miestä sai punoa hyvän aikaa. Hän oli verraton salvumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt vertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruvennut kutsumaan Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raivosi työpaikallaan niinkuin rämeestä pystyyn noussut karhu.
Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja väkevä voimansa ei soveltunut pieneen ja keveään työhön. Jos hän rupesi jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen malttia miettimään ja arvostelemaan, kuinka ja minkä verran joku heikko kohta kesti, särkyivät ne tavallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin tehtävä kalu oli valmiinakaan.
Kun oli hyvät vuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hyvässä kunnossa ja kasvoi täydeltä terää. Laillaan hän käytti vuoroviljelystäkin pienellä tilallaan, ettei maa väsyisi yhtä lajia kasvaessaan. Niinpä hän viljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kasvia, ja kun kylän poika-viikarit rupesivat varkaissa käymään hänen naurismaallaan, viritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun muuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään, oli työ ja tuska, jos toiset saivat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen koommin eivät pojat enään uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin tavoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi ajaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi urakkatöillään.
Päälliseksi oli Rouhu vielä oivallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut. Kuitenkin saivat jotkut ilvekset, ahmat ja revot tehdä tuttavuutta hänen tuliluikkunsa kanssa. Sen vaarallisemmassa tilassa olivat jänikset, metsot ja teeret.
Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän lähti metsälle ja sitä ei voinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta, vaan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn, saavutti sen aivan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti. Harva Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päivän pitkään niin paljon, jäniksiä, ettei hän voinut niitä kantamalla kotiinsa saada, vaan hänen täytyi ottaa hevonen jäniksiä kyyditsemään.
Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun aamulla tapasi teeriparven, ei hän ensinkään vuovannut hiipimällä päästä niitä likelle, kävellä tallusteli vaan julkisesti parvea kohti. Ja kun linnut leuhahtivat lentoon, välitti hän siitä viisi. Hän käveli vaan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensivät ja pian hän ne saavutti. Jo puolenpäivän rinnassa kesuttuivat linnut niin Rouhuun, etteivät ne hänestä välittäneet juuri mitään, nälistyneitä kun olivat, sillä Rouhu ei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi ulottuville, tipahti tavasta yksi ja toinen teeri puun juurelle: Iltapäivällä tulivat linnut niin kesyiksi, etteivät ne viitsineet lähteä edes lentoonkaan, vaikka niitä aina joka luotikon paukahtaessa tipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän tullessa oli Rouhun iso viikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin mahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettavana kotiin mennessään.
Harvoin hän teki mitään lahtia talven varaksi, sillä hän luotti vakavaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun vaan metsässä oli riistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä palvattiin suuret joukot talven varaksi.
* * * * *
Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tavallisina aikoina. Tuli sitten tuo ankara katovuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän olot. Pienen torpan laihot ja muut kasvit vei ankara halla kaikki tyyni. Torpan vuodentulosta ei ollut mitään turvaa ja kovan köyhyyden tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kova hätä tuli lukuisalle perheelle. Rouhu koetti turvaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi metsälle, saamaan jotakin näljistyneen perheensä ravinnoksi. Koko päivän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli vaan kovanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päivänä kävi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta aina vaan turhaan. Silloin vasta huomasi hän, että vitsova käsi oli riistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni vahvan miehen mieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytyvissä, vaikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista kelvollista kalua olisi ollut myötävänä, mutta kellään ei ollut millä ostaa.
Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli avonisin ja kolmas ummessa. Karvaalta tuntui Rouhusta ja hänen vaimostansa, vaan muuta neuvoa ei ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa oleva lehmä. Siitä keitettiin säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tavoin elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauvaksi ei se kumminkaan riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta. Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä.
Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa hiiviskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita ihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautivuoteelle, josta ei moni hengissä päässyt.
Rouhunkin mökkiin osasi tuo ankara vieras. Vaimo ja lapset kaatuivat järkiään vuoteelle. Rouhu itse vaan jäi terveeksi; oli niinkuin sallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi.
Pian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa viimeiseen leposijaansa ja tätä tukalaa tehtävää täytyi hänen tehdä siihen asti, kun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Viimeiseksi kuoli vaimokin.
Nyt murtui vahva mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut päässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli täytynyt tappaa viimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty.
Ruuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä ainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään rouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalvaamana jäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokansakaan edestä, sillä ihmisillä ei ollut mitään syötäväksi antamista. Ne vähät hätä-apuvarat, mitä oli kuntaan saapunut, olivat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään ollut turvaamista. Köyhäinhuoneesen, tuohon ihmisten syöjä-sijaan, ei hän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän voinut alentua kerjäämään.
Eräänä päivänä istui Rouhu tien vieressä voimatonna lumireen sysäämällä lumipalteella.
"Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen verran varoja, että pääsisin K——n, siellä kuuluu olevan olkijauhoja ja vähän suuruksiakin kaupan", puheli Rouhu sivu-kulkijoille ehtimiseen. Mutta hän puhui kuuroille korville, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä rahaa, millä mitään olisi ostanut.
Katkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oivallisesta kumppanistaan, pyssystä, sillä he olivat ikäänkuin yhteen kasvaneet. Rouhu tunti kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarvis oli hätäisesti nostaa pyssy poskellensa, tunti vasen käsi linjalleen sen keskipisteen, mistä ase oli kannatettava.
Niin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta neuvoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut luopua tuosta tutusta aseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt.
Kuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K——n, tuonne kauppapaikkaan, jossa hän tiesi olevan hiukan viljan suonta, saamaan siellä jotakin hiukaavan ja kalvaavan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset tuolla K——ssa olivat käytännöllistä väkeä, kauppatoimiin kun olivat pitkistä ajoista tottuneita. He kokivat oman maan tuotteitakin pitää kaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötävänä.
Kun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan, jolla oli olkijauhoja myötävänä.
"Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni", sanoi Rouhu, pistäen samassa kouransa akan olkijauho-varastoon, kourasten kouransa niitä täyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa kanssa muutamalle seinän vierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki hän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko ruumis vavahteli. Jäsenet alkoivat käydä hermottomiksi ja yksi ja toinen nivel kävi linkkuun. Kauvan ei viipynyt, ennenkuin hän valahti pitkää pituuttansa seinän vierustalle. Kun riennettiin apuun, huomattiin että elämä oli hänet jättänyt.