VI.
Kampsu-Mikko.
Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei vartalossa ole mitään hoikempaa paikkaa, vaan ovat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa. Semmoiset henkilöt tavallisesti syövät kuin kaksi, mutta tekevät työtä kuin viisi. Suolanen ja jauhonen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut turpeenkaan vertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli, johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei vaan viitsinyt omassa työssään olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikoi hän siellä laiskana, puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon päivätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi vieraan työhön. Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän viisi; pääasia oli vaan se, kun hän sai kuokkia.
Tiheässä kylässä oli soitten raivaamisen innostus sysännyt kuokkamaat kauvas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti, jossa pidettiin majaa työnaikana.
Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina vuoden aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talvet perkkaili hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja voirasioineen; mutta siitä hän piti varsin erinomaista huolta, ettei suinkaan puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittävän useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hyväksi pohjusteli silakoilla ja piteli puuroa tarpeeksensa ja sitten levähdettyään vielä parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa jälkeen käveli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leivän puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leveässä kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten toisessa kädessään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi. Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aivan juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa varrelle. Syksymmällä paistoi Mikon polun oikean puoleinen varsi pelkiltä silakan hänniltä. Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korven laitaan, silloin ei ollut vankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla vyöteli vankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin lujassa, vuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös kaatuessaan ja Mikko heti veisti piilullansa liian maan siitä pois. Sitten vyörytti hän puun keskelle sarkaa ja välipaikat repi hän kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin levyihin.
Hän ei kaivannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän vaan yksin työpaikallaan, käyden vaan tavasta noutamassa evästä.
Piippua hän ei viljellyt ensinkään, vaan sen ankarammin rakasti hän mälliä, eikä aivan vähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun suitsivarren vahvuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen venäjän-lehden sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa ja leveässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli naama, vaikka hän pistikin tuon mällin vasempaan poskeensa; oli vaan niinkuin mäki olisi sukeltanut johonkin vuoren onkaloon. Kokonaisen vuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle. Kun hän syömään ruvettuaan väänsi sen pois poskestansa ja pani saunan kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa.
Tuli sitten tuo kamala nälkävuosi ja Mikollemme oli se yhtä kova, kenties kovempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka olisi vaatinut häntä tuonne korven laitaan vallottamaan ikimetsältä alaa viljelykselle.
Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintava vatsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko voinut sen velkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin täytyi lähteä mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin vatsan täytettä. Eipä sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin vatsan täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon velkova vatsa ei saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se vaan muistutti Mikolle, etteivät asiat ole hyvin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla oli säästössä vanhaa viljaa, sai hän tavasta tuon ankaran velkojansa suun tukituksi.
Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Vanha tuttava kun hän oli, menin heti häntä tervehtimään.
"Hyvä Jumala, aivanhan te olette jo kaikki!" sanoin tervehtiessäni.
"Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa jos kerran kuussa syödä kylläkseen ravitsevaa ruokaa", sanoi hän melkein iloisesti.
"Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!" kysyin häneltä, ikäänkuin vanhaa uulaa.
"Mitäs … kunpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siltipä tässä hätä kapuileekin", sanoi Mikko.
"Teidän kasvonne näyttävät olevan pöhötyksissä", muistutin häntä.
"Niinhän ne ovat ja onhan koko ruuminikin pöhötyksissä", myönteli
Mikko.
Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaavinani, että se oli nälkäpöhötystä, joka tavallisesti oli nälkäkuoleman enteenä.
"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin häneltä melkein huomaamattani.
"Tuolla Jylyssä sain minä menneellä viikolla syödä oikein vankasti. Siinä oli vanhaa, selvää leipää kyllitellen, silakkalahturi vieressä ja vankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se toista viikkoa vastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo, siinä sai kylläksensä syödä", selitteli hän.
"Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?" kysyin häneltä.
"Kyllä, kyllä … mitäs, eihän sitä yhdellä hyvälläkään aterialla kauvas päästä; sainhan minä tuolla Kivistössäkin menneellä viikolla syödä vatsani täyteen", sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita parhaita nykyisen elämänsä aikoja.
"Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa", sanoin minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläkseen syödä.
"Ei, ei … älkää sitä tehkö, minä en nyt tarvitse", sanoi hän.
"No miksi ette, eihän teillä liene niin lihavat ajat", sanoin melkein hämmästyksissäni.
"Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain taasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarvitse. Mutta jos te tahdotte huomenna tai seuraavana päivänä antaa, niin se on aivan eri asia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harvain syönnöspaikkain kanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on lämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna voin ehkä käydä täällä saamassa jotakin ruokaa. Kiitos vaan tarjoamastanne … kyllä sitä eteenkinpäin tarvitaan", sanoi ukko.
Minulla ei ollut mitään vastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla ylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli viime yönä kuollut istuvalleen naapurin saunan penkille.