VII.
Talon pyhäaamu-eine.
Tuo monasti kerrottu kuolon enkeli kävi ahkerasti nuuskimassa, missä olisi näljän näännyttämiä henkilöitä, mitkä hän niin vähällä vaivalla voi tuonen tuville saattaa. Jos nälkä oli ankara, niin tauti oli vielä ankarampi. Vatsa ei jaksanut sulattaa olkia ja pettua, eikä ruumis saada siitä ravintoansa. Semmoinen luonnoton ravintoaine pakeltui vaan sisuksiin, eikä ottanut kulkeakseen tavallista rataa. Luonnollinen seuraus oli, että nälkäkuumeesen kaatuneet saivat kauhean polton.
Meillä oli lavemangiruisku. Koetin sen avulla pelastaa ihmisiä niin paljon kuin kerkesin. Talosta taloon, kylästä kylään hyppyytettiin minua ruiskuneni. Niinpä vuoden 1868 keväällä tultiin minua hakemaan erääsen kaukaiseen sydänmaan taloon, jossa isäntä oli polttoon kuolemaisillaan. Kevät oli jo siksi kulunut, että vedet olivat irrallaan; sentähden ei ollut kysymystäkään hevoskyydistä. Lauvantai-iltana myöhään lähdimme tuolle epäilyttävälle taipaleelle. Paljoin vaivojen ja ponnistusten perästä pääsimme vihdoin läpimärkänä perille, kun kaikellaisten tulvillaan olevain puroin yli täytyi kahlailemalla mennä. Tehtäväni siellä tehtyäni ja päästettyäni isännän kauheista tuskistansa, lähdin palausmatkalle. Olin niin väsyksissä ja uuvuksissa, että menin muutamaan taloon jalkojani leväyttämään. Aamu oli jo, sillä päivä alkoi jo jotenkin valoisasti sarastaa. Se oli erään sunnuntain aamu. Talon väki oli ylhäällä ja iloinen takkavalkea paloi takassa. Vanha isäntä ja emäntä istui takkavalkean ääressä, ikäänkuin lämmitelläkseen kohmettuneita ja kangistuneita jäseniään. Heidän aikaiset lapsensa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, pyöriskelivät ulompana; oli niinkuin olisivat he pyhästä kunnioituksesta vanhuksia kohtaan pysytelleet noin ulahtaalla.
Pystyvalkea oli jo melkein loppuun palanut. Yht'äkkiä vanha emäntä kaatoi kekäleet liedelle, samassa sieppasi hän koukussa riippuvan padan esille; silmäsin siihen ja huomasin sen olevan aivan tyhjän; näytti siltä kuin emäntä olisi ruvennut eineen laittamisen puuhiin; katsoin perään, mitä hän siihen panee. Hän heitti padan hiillokselle ja liepsahti itse ulos. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kiulussa jotakin pöhnää, jotka hän kumosi pataan ja alkoi siinä niitä hämmennellä ja paahtaa. Utelias kun olin, tahdoin saada selvän, mitä pataan pantiin. Silloin huomasin, että ne olivat suolaheinän siemeniä, joita usein hyvinkin runsaasti kasvaa uutissuoviljelyksillä, kun ne ensikertaa ovat jätetyt heinän kasvuun.
Vanha emäntä paahtoi nuot suolaheinän siemenet mielensä mukaisiksi, kaatoi sitten jotain maitosinukkaa sekaan ja pölähytti pataan hiukan suolaa. Sitten hän keitti sitä juhlallisesti, kauhalla keitostansa tahdin mukaisesti hämmennellen. Katsoin hänen vanhaa, kuihtunutta ruunistansa, kuinka tahdikkaasti hän keitostansa hämmentäessä nyökkäsi edestakaisin; tuntui siltä, että hän pataansa hämmenteli yhtä suurella luottamuksella ja arvokkaisuudella kuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hän jotakin lihavaa liharuokaa hämmenteli.
Kun hän oli mielestänsä tarpeeksi asti keitostansa keittänyt, ammensi hän sen kuppeihin ja kantoi pöydälle. Hiljaisen tyytyväisinä odottelivat aikaiset lapset, niinkuin vanhemmatkin keitoksen jähtymistä. Mutta kun aika tuli, kehoitti isäntä väkeänsä syömään. Itse hän käveli edellä pöytään ja hiljaisina ja nöyrinä seurasivat muut. Kaikki panivat he kätensä ristiin ja siunasivat ruokansa. Pian olivatkin nuot suolaheinän siemenillä täytetyt kupit tyhjinä ja kun syötävä oli loppunut, panivat he taasen kätensä ristiin ja äänettönnä kiittivät he kaikki siitä hyvästä, mitä he olivat saaneet nauttia.
Kun he pääsivät syömästä, pantiin taasen pystyvalkea roihuamaan. Väki näytti olevan niin tyytyväisenä, kuin he olisivat syöneet lihavimman aterian, mitä eläissään olivat koskaan syöneet. Roihuava pystyvalkea valaisi koko huoneuksen niin tarkkaan, ettei ainoatakaan loukkoa jäänyt pimeyteen. Kaikkialla vallitsi semmoinen puhtaus, että vaikkei mitään oltu maalattu, olivat kaikki esineet niin puhtaita, että ne näyttivät ikäänkuin läpikuultavilta. Väki oli paitahihasillaan ja nekin näyttivät silmissäni puhtauden perikuvilta. Järkiään kokoontui perhe takkavalkean ääreen istumaan. Silmäilin heitä erikseen itsekutakin. Laihoja ja kalpeita olivat he, mutta itsekussakin näytti heissä olevan tyytyväisyys nykyisiin oloihin ja tulevaisuuden parempi toivo kajasti heidän kasvoistansa.
Tuo kuva painui syvästi mieleeni ja minä lähdin pois; ehtiäkseni kirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että koko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, vanhemmat edellä ja kaikki heidän aikaiset lapsensa perässä; valkeihin nenäliinoihin käärityt virsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni tuota tyytyväistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan kumartuivat he virsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisivat kaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hyvän antajan eteen; niin minusta ainakin näytti.