IX.
Ilmarin Juuse.
Nämät kertomukset ovat toistensa mukaisia, nimittäin näljän kanssa taistelevain kansalaisten kurjuuden ja nälkäkuoleman kuvauksia. Ja kuitenkaan ei voi olla kertomatta, mitä omin silmin on nähnyt ja omin korvin kuullut.
Ilmarin talo oli kylän takamailla ja jälemmin perustettu kuin muut kylän rinta-talot, sillä ompa itsekullakin halu saada omaa turvetta, vaikkapa huonompaakin. Senpä vuoksi Ilmarin tilukset olivatkin karuja maita, rämekköjä, hietikoita ja kiviperäisiä kankaita. Muut, ennen asuttuneet talot olivat parhaat maat jo ennen vallanneet allensa ja senpätähden Ilmarin talo oli perustettu semmoisille maille, jotka eivät muille kelvanneet.
Yli puolen vuosisadan oli Ilmarissa jo ponnisteltu talonteossa, kärsitty puutosta ja toivottu. Mutta eipä räähkät rämeet, karut kankaat ja hienot pölyhietikot tahtoneet ottaa totellaakseen antamaan toimeentulevaa elatusta ahkerimmallekaan työntekijälleen. Harmaja hallakin oli paljon useimmin vieraana Ilmarissa kuin muilla onnellisimmilla. Tämän kaiken tähden olikin köyhyys ja kurjuus alinomaisena kumppanina Ilmarin perheessä parhaimmillaankin ollessa.
Tämä ei oikeastaan kuulu kertomukseemme, mutta kuitenkin on tarpeellinen tietää, minkälaiset tilukset kantatilalla Ilmarilla oli.
* * * * *
Kylässä oli vahva, roteva, naimaton mies, jota kutsuttiin Ilmarin Juuseksi. Sukunimensä oli hän perinyt tuosta Ilmarista, sillä hänen isänsä oli ensimäisenä asukkaana asunut tuossa Ilmarissa, mutta alinomaisten puutostensa tähden nääntynyt ja hävinnyt tuossa elämän kovassa taistelussa.
Juuse ei ollut mikään kirjamies. Poikasena ollessaan sai hän lukusijoilla papistolta ankaria nuhteita ja uhkauksia. Aikaisemmaksi tultuansa, alkoi hän väistellä noita tukalia lukusijoja, eikä tullut niihin ensinkään. Tästä oli vaan se seurauksena, että häntä ruvettiin oikein kruunun voimilla kuljettamaan lukupaikkoihin. Kun rippikoulun aika tuli, kulkea junttasi Juuse kymmenisen vuotta uskollisesti rippikoulussa, sillä varsin vastenmieliseltä tuntui hänestä tuo kruunun kyyti lukusijoille ja tuota kyytiä hän nytkin pelkäsi. Vihdoin päästi papisto hänet ripille, vaikkei hän suinkaan ollut koulunkäynti ajallaan tullut entistä paremmaksi. Siivo hän oli luonnostansa ja koki kirjaansa silmin, suin ja peukaloin iskeä päähänsä, niin että koko ruumis tärisi ja hiki päästä valui.
Näin varttui Juuse vankaksi, leveäharteiseksi mieheksi. Jo kymmenvuotiaasta saakka ansaitsi hän vieraan työssä elatuksensa. Ahkera, siivo ja nöyrä kun oli, oli hän kaikkein haluama työmies. Hänelle maksettiin hyviä palkkoja renkinä ollessaan, mutta Juusella oli se paha tapa kuin monella muullakin, että partavero oli suurempi kuin vuosipalkat. Tämän tähden ei hänellä ollut koskaan kelvollisia nuorenmiehen vaatteita yllään.
Mutta ihmisen ei ole yksinään hyvää olla. Tämän totuuden alkoi Juusekin tuntea kun hän oli neljännelläkolmatta ikävuodellansa. Hän valitsi elämänsä kumppaniksi erään rotevan piikatytön, jonka kanssa pian liitto solmittiin.
Ei ollut sillä hyvä, jos nyt oli elämän kumppani, nyt vaati saada vähänkään omaa turvetta ja oma katto päänsä päälle.
Sukurakkaus tuohon entiseen kovaan kotiinsa pakotti hänet menemään Ilmarin nykyisen isännän luo, pyytämään torpan maata. Jo samana kertana tehtiin kaupat ja Juuse sai erään rämeisen paikan torpan maakseen. Siihen hän rupesi rakentamaan mökkiänsä ja ei ollut kulunut vielä vuoden vertaakaan aikaa, kun nuori pari muutti asumaan omaan mökkiinsä. Siinä he sitten raivasivat karua torpan tilaansa ja kasvattivat lapsiansa, joita alkoi tulla ehtimiseen. Viimeiseltä saivatkin he tiluksensa siihen voimaan, että hyvinä vuosina tultiin jotenkuten omistansa toimeen; mitä puuttui, sen tienasi Juuse kylästä työllään, sillä kun hän oli hyvä työmies, oli hänellä aina työtä saatavissa. Vaikkei Juuse ollutkaan kirjamies, eikä siis mikään sivistynyt, osasi hän kuitenkin vaimoaan ja lapsiaan rakastaa kaikella kunniallisella perheenisän helleydellä ja rakkaudella ja vastarakkautta sai hän myös perheeltään palkinnoksi hyvyydestänsä. Kaiken väkensä ja voimansa uhrasi hän perheensä toimeentulon eduksi.
Tuli sitten tuo kamala vuosi 1867. Luonnollistahan on, että Juuseltakin meni kaikki, niinkuin kaikilta muiltakin. Kauhea hätä tuli nyt Juusenkin perheelle. Työtä ei saanut mistään, ei edes ruokansa edestäkään. Täytyi ruveta myömään mitä hengestä irti oli, että hiukankin olisi saanut suurusta oljen ja petäjän sekaan. Kauvan ei tämäkään keino riittänyt, sillä mitä nyt tämmöisenä aikana millään sai ja vilja oli sanomattoman kallista, jos jollakin oli sitä hiukan myödä. Köyhäinhoito kyllä koki tehdä kaikkensa, mitä suinkin voi, mutta eipä sekään tyhjin käsin voinut paljon mitään tehdä tuon yleisen kauhean hädän lieventämiseksi. Jonkun naulan selvää viljaa sai Juusekin sieltä silloin tällöin joukollensa, mutta mitäpä se oli näin paljolle. Perhe laihtui ja kuihtui ankaran näljän käsissä niin, ettei heissä ollut muuta kuin kelmeä, ryppyinen nahka luiden päällä ja henki niiden raoissa.
"Kun olisi kerran päässyt kesään, olisi toivoa elää, sillä ainahan maa kesällä karvanen on, ja seassa on paljon semmoista, jota suolan kanssa saattaisi syödä ja ne olisivat toki paljon parempia kuin mehuttomat oljet", kuultiin Juusen usein sanovan 1868 vuoden talvella.
Niin koetettiin elää kesää odotellen toivossa, niinkuin ainakin parempia ja lihavempia aikoja odottaessa.
Eräänä kertana meni Juuse taasenkin köyhäinhoidolta apua hakemaan. Paikkakunnalla oli köyhäinhuone laitettu hallituksen käskystä, niinkuin muuallekin.
"Ei, hyvä ihminen, meillä ole mitään antamista, mutta laita lapses köyhäinhuoneesen, niin ainahan he siellä jotakin ravintoa saavat. Koeta sinä itse vaimosi kanssa elätellä itseäsi, kuten parhaiten taidatte", sanoi köyhäin hoidon esimies.
Katkeralta tuntui tämä neuvo, vaan parempaa ei ollut saatavissa.
Kyynel silmissä veivät isä ja äiti kuusi lastansa köyhäinhuoneesen.
Ainoastaan nuorin, rintalapsi, jäi kotiin vanhempain hoteisiin.
Köyhäinhuoneen keittolaitoksessa jaettiin juuri heidän sinne päästyänsä velliä köyhäin hoitolaisille. Horjuvia haamuja työntäytyi keittiön ovelle semmoisessa tungoksessa, ettei kukaan ollut päästä ovelle. Vahvemmat työnsivät syrjälle vanhimmat, nuorimmat ja vaivaisimmat vellin tahtojat. Siitä syntyi semmoinen melu ja meteli, ettei toisen ääntä toisesta voinut eroittaa eikä kukaan voinut saada velliä kuppiinsa.
Juusellakin oli iso pahkakuppi kädessä ja, vahvin kun oli, työnsi hän kaikki muut syrjälle ja ojensi kuppinsa vellinjakajalle.
"Mitä, tuommoinen vankka mies tulee täältä ruokaa tahtomaan, kyllä täällä on työtä tositarpeessakin olevista", sanoi vellinjakaja.
"En minä itselleni tahdokaan, mutta minulla on täällä kuusi lasta, joiden edustajana minulla on oikeus olla", vastusti Juuse.
Ei tuo melu hälvennyt, ennenkuin köyhäinhuoneen johtaja tuli parin miehen kanssa järjestystä pitämään, sillä nälkä oli kullakin. Hän se lopetti kiistan Juusen ja vellinjakajan kesken ja hän käski täyttää Juusenkin maljan vellillä. Tämän hän antoi lastensa eteen ja kehoitti heitä syömään. Lapset kääreentyivät maljan ympärille ja alkoivat ahnaasti jäkäläleivän kanssa pistellä velliä poskeensa.
"Syökää tekin, isä ja äiti", sanoivat lapset melkein yhteen ääneen, kuin he olivat jonkun kerran velliä suuhunsa pistäneet?
"Älkää meistä, lapsikullat, huoliko, syökää te nyt vaan, lapsiraukkani", sanoi Juuse ja vesikarpaleet nousivat hänen karheisiin silmiinsä.
Pian lipittivät lapset tuon vellin suuhunsa. Olipa se heistä oikea juhla-ateria, sillä olihan velli keitetty selvästä viljasta ja olipa siinä lihan makuakin seassa.
Esimies toimitti niin, että Juuse ja vaimokin saivat velliä.
Erityisesti pyysi sitten Juuse esimiestä, että hän heidän lapsensa ottaisi erityiseen huomioonsa, koska he itse olivat aivan voimattomat ja vähäväkiset tässä tungoksessa puoliansa pitämään. Esimies lupasi tehdä parastansa.
Pari viikkoa on kulunut ja tuo näljän ja puutoksen seuraama nälkäkuume osasi köyhäinhuoneesenkin. Melkein järkiään kaatuivat hoidokkaat tuohon ankaraan tautiin ja kuolon ankara viikatemies alkoi niittää runsaan saaliin heidän seassaan.
Tavan takaa kävi Juuse katsomassa lapsiansa tuossa turman pesässä. Kun hän huomasi ankaran taudin iskeneen kiinni noihin horjuviin haamuihin ja ankarasti kuolevan heitä, rupesi hän tahtomaan lapsiansa pois köyhäinhuoneesta. — Se hänelle myönnettiinkin, sillä olipa köyhäinhuoneen hoitajillakin hätä ankaran sairastuksen ja hirvittävän suuren kuolevaisuuden tähden, mikä raivosi siellä.
Juusen lapsista ei ollut vielä yksikään sairaana ja sentähden toivoi hän välttävänsä lapsensa pois viemällä silmin nähtävästä kuolemasta.
Oli kulunut lähes viikon päivät siitä, kun lapset kotiin tulivat. Vanhin lapsista rupesi silloin nurkumaan päätänsä ja niskojansa kipeöiksi; parin vuorokauden kuluttua oli hän vuoteen hyvänä, ankarassa kuumeessa, houraillen yhtenään.
Juuse ei voinutkaan tuolla köyhäinhuoneesta lastensa poisnoutamisella pelastaa nälkäistä perhettänsä taudin kourista; taudin siemen oli heihin jo tarttunut.
Kun tauti tällä tavalla kerran pääsi perheesen, sairastui järkiään kaikki lapset ja äiti, mutta Juuse ei.
Kyllä sen arvaa, mikä työ nyt Juuselle tuli hoitaessaan yöt ja päivät seitsemää sairasta, semminkin kuin ei ollut sairaille mitään antamista, ei ruokaa itselläänkään sitä vähemmin muille. Kantatalosta, Ilmarista, tuotiin tosin joskus maitotilkka ja petäjäleipää. Sitä koetti Juuse veden ja suolan kanssa keittää ja valuttaa tuota suolaista keittosinukkaa sairasten suuhun, etteivät he peräti hiukeaisi; itse hän kasti petäjäistä suolaan ja ryyppäsi vettä päälle.
Kahden viikon kuluessa kuoli nuorin lapsi ja Juuse pesi sen ja vei aittaan laudalle; parin päivän kuluttua kuoli äiti.
Kovin murtui vahvan miehen mieli nyt. Hän koetti ajatella sinne tänne, mutta mitään reikää minkään avun saamiseen ei löytynyt; hänen täytyi kuin täytyikin jäädä tuon kamalan kuolon keskelle, hoitamaan vielä elossa olevia lapsiaan.
Kun kolmas viikko oli kulunut loppuun, ei koko perheestä ollut elävien joukossa muita kuin Juuse itse; kaikki muu perhe makasi järjestyksessä tyhjän aitan lattialla. Juuse tuli nyt murheesta, näljästä ja paljosta vaivasta niin voimattomaksi, ettei hän kyennyt rakkaita omaisiaankaan maahan laittamaan, vaan köyhäinhoitohallituksen täytyi se tehtävä toimittaa. Niinpä eräänä päivänä ajoi pihalle kaksi hevosta, joiden kummankin reessä oli neljä ruumiskirstua; nämät olivat köyhäinhuoneen työhön kykeneväin hoitolaisten käsitöitä.
Joihinkin ryysyihin käärästyinä, pantiin ruumiit kirstuihin ja alettiin ajaa kirkolle päin.
Juuse ei voinut sen vertaa nousta vuoteeltaan ylös, että hän olisi mennyt katsomaan rakkaan perheensä lähtöä. Kumminkin hän tiesi, mitä tekeillä oli ja sentähden itkeä tihisteli hän vuoteessa itsekseen hiljaillensa.
Siinä oli nyt Juusen hyväin toivoin loppu; ei päästykään kesään eikä tautia voitu estää perheesen pääsemästä.
Vaikkei Juuse itse kaatunutkaan nälkäkuumeesen, jäi hän kuitenkin näljän ja murheen kalvaamana vuoteelle maata. Hän ei kyennyt liikkumaan missään eikä toimimaan mitään. Sen verran kykeni hän liikkua kontturoimaan, että hän sai mökkinsä lämmitetyksi. Kukaan ei piitannut hänestä, sillä eipä ympäristöllä asuvilla itselläänkään ollut mitään syötävää. Ainoastaan Ilmarin talosta nytkin tuotiin tavasta maitotilkka ja pettuleipää. Juuse oli nyt niin voimaton, ettei hän kyennyt sitäkään maitosinukaksi keittämään, vaan koki siten saada niistä ravintoansa, että kaasi vettä maitotilkkaan monin verroin enemmän kuin maitoa oli ja pani rajusti suolaa sekaan. Sitten hän haukkasi petäjäistä ja ryyppäsi tuota suolavettä päälle. Kunpa tuotakaan olisi ollut ehdon kyllältä, mutta niin ei ollut, sillä Ilmarin talossakaan ei ollut suurin poisanteen varaa. Tämän tähden Juuse ei pitkiin aikoihin saanut minkäänlaista syötävää. Nälkä kalvoi ja jäyti yhtenään hänen heikontuneita voimiaan.
Pari lähimmän torpan vaimoa kävi häntä tavasta katsomassa ja jotakin apua hänelle huoneellisissa asioissa tekemässä, mutta eipä heilläkään ollut varaa ruualla häntä auttaa. Kuitenkin olivat eukot siinä onnellisessa tilassa, että he kykenivät vähin liikkumaan ja jotakin toimimaan.
"Eikö teillä ole hyvin nälkäkin?" kysyi Juuselta eräänä kertana toinen eukoista.
"Mikäpäs se lienee, vaan mitäpä se parkumalla paranee. Kyllä osaisin syödä, kun olisi syömistä", sanoi Juuse.
"Eikö se tunnu hyvin hankalalta, kun on kova nälkä?" kysyi taasen muija.
"Eihän tuosta niinkään kovin tiedä, kun kerran on siihen tottunut ja kun joskokin saa jotakin sydämeensä —; tuntuu tuo vaan eläminen ja oleminen tukalalta ja rauhattomalta; kun olisi tullut kesä … mutta tuo murhe ja muu voimattomuus…" sanoi Juuse uupuneen näköisenä.
Eräänä kertana könttyröivät eukot taasenkin Juusen mökkiin. Heillä oli nyt mukanaan maitotilkka ja pala survoleipää. Nämät aikoi Juuse jättää niiksi ajoiksi, kuin ei hänellä enään ole mitään syötävää. Hän kiitteli ja kosteli muijia hyväntahtoisuudestaan.
"Mutta jos kuolema tulisi", arveli toinen muijista.
"Tulkoon vaan, se olisi paljon parempi, sillä olenpa kovin murrettu ja kalvattu mies", sanoi Juuse yhtäkaikkisesti.
"Mutta mihinkäs luulisitte joutuvanne, jos kuolema tulisi?" sanoi eukko, jatkaen ikäänkuin huolehtien hänen sielunsa tilasta ja viitaten pitämään siitä huolta.
"Minä en ole mikään kirjanoppinut, mutta sanotaanhan noita olevan kaksikin, jotka ihmisestä kuoleman jälkeen huolen pitävät — … Ottakoon nyt kumpi ensin ennättää — minulle ei maistu elämä enään miltään, enkä minä voi välittää mistään mitään", sanoi Juuse uupuneena.
Kauhistuen lähtivät eukot pois.
Kolmen päivän perästä tulivat he taasenkin Juusen mökkiin. He sanoivat hyvänpäivän, mutta Juuse ei vastannutkaan. He silmäsivät vuoteen vieressä olevalle tuolille, johon he olivat laskeneet viimmestuomansa maitotilkan ja survoleipäpalasen. Palasta ei ollut ja astia oli tyhjä. He astuivat sängyn luo ja silloin huomasivat he, ettei Juuse enään olekaan elävitten joukossa. Hänen silmänsä kiiluivat kuin lasinapit syvälle painuneista silmäkuopista. Vasemmassa kourassaan näytti hän puristavan jotakin, ikäänkuin erinomaisen tärkeää ja tarpeellista. Mummot väänsivät kouran auki. Siellä oli hiukkanen suoloja; luultavasti oli hän kokenut niitä imeä hiukenevan sydämensä katkeamisen esteeksi. Hänen rintansa päällä oli avonainen talon ainoa virsikirja, jota hän näytti oikealla kädellänsä painavan rintaansa vasten. Otaksua sopii, että kuin hän tunsi loppunsa lähestyvän, haki hän tuon virsikirjan, saadaksensa sieltä jonkun lohdutuksen sanan.
Tuntuipa siltä, kuin ei Juuselle olisikaan viime kamppauksessa ollut aivan sama, kumpi noista kahdesta hänet ensiksi ennättäisi kuoleman jälkeen haltuunsa ottaa.