X.
Kyntäjä.
Vuoden 1868 kevät alkoi hyvin pahoilla enteillä. Paksut hanget olivat vielä maassa, kun jo ukkonen piti pahaa pauketta. Käki lensi tiheimpään kylään ja sitä ei pidetty ensinkään suotuisana vieraana. Selvästi huomasi, etteivät tytöt ja pojat pyytäneet tuota armasta käkeä kukkumaan naimavuosiaan, eikäpä vanhemmat ihmisetkään pyrkineet tietämään, montako vuotta heillä vielä on elettävissä. Kun tuo odottamaton vieras tuli kylään, lensi se tiheimmän puhtokunnan erään talon kaivon vinttiin ja alkoi tuon kauvas kuuluvan, vaikka läheltä heikolta tuntuvan kukahtelemisensa. Suomaton vieras kun se tämmöisissä oloissa oli, ruvettiin sitä häätämään pois. Käki ei ollut siitäkään milläänkään, lensihän vaan muutaman kylän pajan katolle ja alkoi taasenkin kukahdella yhtä mahtavasti, ikäänkuin hän ei olisikaan mikään suomaton vieras. Siitä pois häädettynä, lensi se kylän läpi juoksevan, valtavan joen rannalla olevain, menneen vuotisten hamppujen likovaajain päähän ja kukkui siinä niin hellittämättömästi, että oikein kauhistutti. Häädettiin se siitäkin pois ja silloin se lensi joen ylitse ensimäiseen aitan seipääsen ja kukkui siinä niin paljon kuin halutti; kukkui ennustuksia, hyviä ja huonoja aikoja ja kun nähtiin, ettei sille mitään valjettu, annettiin siinä sen kukkua vaan. Olikin niin kylmä ja kamala kevät, että kaikki vanhat vuoden ennustajat käyttivät käen tunkeilemisen kylään ja sen kukkumisen ja tuota ukkosen hangelle ajamista hyväksensä. Kamalalta tuntui taasenkin elämän toivo, sillä enteet olivat huonot.
Olin juhannusaattona jossakin talossa selvittämässä heidän asioitansa. Oli niin kamalan kylmä ilma, että se luisteli läpi lihan. Joen yli pyrkiessäni, ajattelin: mitähän aikoja meille kuitenkin vielä tulee. Kamalat olivat mietteet ja kylmä tuuli viuhkoi niin rajusti, etten ollut löytää keinoja itseäni suojellakseni. Silloin yhtäkkiä välähti mieleeni, että 'uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi', sillä olihan nyt päiväntasauksen aika.
Hallitus oli kaikkensa koettanut, auttaaksensa maakuntaa syömisellä ja siemenellä. Niinpä oli se nytkin kokenut toimia niin, että maanmiehillä olisi jotakin kylvämistä. Ei ollut saatavissa oman maan touon siementä ensinkään ja sen takia koetti hallitus saada niitä, missä niitä vaan saatavissa oli. Niinpä oli Saksasta ja Tanskasta hankittu touon siementä kylvämisen varalta. Paljon oli niissä kaksirivistä ohraakin, mikä harvoin täällä Pohjanmaalla menestyy. Niitä oli lainailtu maanomistajille jonkimmoista takuuta vastaan. Paremman tulevaisuuden toivosta ei kansa katsonut, oliko kevään enteet huonot vai hyvät ja olivatko saadut touon siemenet kaksi- tai kolmirivistä ohraa, mutta yrittivät ja toivoivat he vaan.
Satuin taasenkin kulkemaan ulompana kotinurkkiani. Kylmä ja kamala oli ilma kylvön teon ajaksi, mutta yhtäkaikki oli ihmisiä kyntö-vaolla. Kai he vielä toivoivat ja luottivat. Katsoin erästä kalpeata ja laihaa, täysikasvuista poikaa, joka mielestäni näytti sangen heikolta kyntäjältä. Menin häntä puhuttelemaan.
"Eikö tunnu vaikealta noin raskas työ?" kysyin häneltä.
Hevonen oli juuri vaolle käännettynä ja siihen tökäsi nuorukainen auransa pystyyn ja istui rinnalleni pellon pientareelle.
"Eipähän se niin helppoakaan ole … voimat ovat vähissä, kun on monta vuotta peräkkäin olkea syönyt, mutta eihän ole parempaa toivomistakaan, ellei sitä uudestaan yritä", selitti tuo kalpea nuorukainen.
"Mutta onhan nämät ilmat niin kamalan kylmiä taasenkin näin kylvön ajaksi", sanoin.
"Mikä sen tietää, jos ne vielä lämpeneisivätkin", sanoi poika ja katsoa vilautti epäluottavasti minua silmiin.
Samassa tiukensi hän suolivyötään, nousi ylös, ikäänkuin tyytymättömänä ja tarttui saharan kankeen. Tuskin hän oli päässyt vakonsa kanssa pari kolme syltä eteenpäin, kun hän kaatua vätkähti vakoon ja hänen huipertuessaan auransa, hevosen yhä edelleen mennessä, teki väärän vaon. Siitä noustuaan, oikasi poika mutkan; näytti siltä, ettei kylvömaa saa tulla huonosti kynnetyksi.
Peltosarka oli noin viidenkymmenen sylen pituinen ja kun tarkastelin tuota luottavaa kyntömiestä, kaatui hän tuolla vaollaan viisi kertaa, mutta yhtä monesti nousi hän ylös ja alkoi taasen uudestaan. Tulevaisuuden toivo elähytti häntä.