XI.
Leipoja.
Juhannukselta lämpenikin ilma niin poutaiseksi ja lämpymäksi, ettei moista usein ole nähty. Auvereen tähden oli ilma usein niin paksu ja sumea, että aurinkokin paistoi taivaalta niinkuin jonkun ohkasen ja tasaisen pilvikerroksen lävitse. Kärsi silloin aurinkoa tähystää ja katsella, eikä tarvinnut turvakseen laittaa savustettuja lasipalaisia, silkkihuivien nurkkia tai muita semmoisia turvakeinoja. Kytösavua oli tavasta niin sakealta, ettei kaikesti parinkymmenen sylen päässä olevaa naapuritaloa päiväsydännäkään nähnyt. Selvästi näki, että kaikilla ihmisillä oli vielä luottamusta — ja uskoa korkeimman apuun.
Maa kasvoi niin rajusti, että oli kuulevinaan, ikäänkuin jotakin ritinää olisi kuulunut. Ulkomailta tuodut touon siemenetkin kasvoivat, heilimöivät niin tutun-omaisesti, ikäänkuin ne olisivat kauvan aikaa jo meidän ilma-alaamme perehtyneet. Kaksirivinen ohrakin pallotti vaan kullan keltaisena ja täysinäisenä pitkissä ja täysinäisissä tähkäpäissä.
Tuota kaikkia katsellessa, elpyivät kuihtuneet, näljän ja taudin rasittamat, jäljelle jääneet ihmiset. Loistavin silmin katselivat he kullankeltaisia peltovainioita sivukulkeissaan, samassa läpi kouransa vedellen täysinäisiä tähkäpäitä.
Kun vilja oli siihen määrään kypsynyt, että siitä voi hampaan rakoon jotakin saada, leikkoa napsivat ihmiset pellon joutuneimmista paikoista ja siellä täällä alkoi joitakuita varajalkoja ilmestyä laajoille peltovainioille. Ei joudettu odottamaan niinkauvan, että olisi koko riihellinen voitu leikata, vaan ne vähätkin vietiin riiheen. Siellä ne kuivattua hierastiin oljesta erilleen ja kiidätettiin myllyyn; kansa oli päässyt ruokaan käsiksi. Siitä saatiin uusia voimia, että kyettiin ilomielin rientämään valmistuneen, odottavan ja raskaasta painosta notkuvan elon kimppuun. Ei monta vuorokautta viipynyt, ennenkuin laajat vainiot röyheltyivät varajaloista ja kuhilaista aivan täyteen. Ihana oli katsella noita pulleita ja täysinäisiä kekoja, joita taaempaa katsoen näytti olevan vainiot täyteen ahdettuina.
* * * * *
Satuin menemään muutamaan taloon, jossa ensi kertaa leivottiin uutisviljasta. Oltiin juuri taikinaa alustamassa. Vanha emäntä hääri ja puuhasi tuon kullankeltaisen ja sitkeän taikinan kanssa. Valkoset paidan hihat olivat käärityt ylemmäs kyynäspäitä ja kikavalkea esiliina oli edessä. Isolla härjän lapaluulla nosteli emäntä taikinaa pöydälle ja alkoi sitä vanuttaa. Vanha isäntä istui miettiväisenä pöydän päässä. Näytti siltä, että hän oli sangen alakuloinen. Hän ei lausunut ainoatakaan sanaa, istui vaan hiljaisena ja miettivän näköisenä. Olin huomaavinani, että kyyneliä väikkyi hänen silmissänsä.
"On niin kummallista, ettei tahdo silmiäänkään uskoa. Viisi vuotta perätysten on syöty olkia ja pettua ja monasti ei ole ollut selvää viljaa siteeksikään sekaan panna. Ja nyt on tuommoinen taikina pöydällä! On kuin kesävoita … miten sitä uskaltaa tuommoista leipää syödä. Jumala ei ole vielä meitä hyljännyt", puhkesi ukko viimein sanomaan. Hänen leukansa rupesi järähtelemään ja viimein puhkesi hän itkeä nyyhkimään. Lieneekö ukko miehisenä miehenä hävennyt tuota sydämensä heltymistä, summa vaan oli se, että hän nousi ylös ja alkoi kävellä könttiä kamariinsa.