XII.
Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä.
Kun paikkakuntaan muutimme, ihmettelin suuresti tavatessani erään aina köyhäksi tunnetun, monilukuisen perheen. He olivat kaikin elossa, vieläpä terveinä ja hyvin voipinakin.
Vanhastaan oli tiettynä, kuinka nälkäistä ja nurjaa elämää he viettivät hyvinäkin aikoina. Työteliäitä ihmisiä olivat kyllä vanhemmat, mutta kun iso lapsiliuta kertyi ympärille, ei ahkerankaan työmiehen ansiot voineet riittää lukuisan perheen välttämättömimpiinkään tarpeisiin.
Elävä hätä olisi monastikin tullut perheesen, mutta vaimo oli kanssa laillaan perheen apuna. Hän oli lueskellut kaikenlaisia lääkärikirjoja, mitä käsiinsä sai. Nerokas ihminen kun oli, oli hän niistä kokoillut itselleen monenlaisia tietoja. Niiden avulla oli hän kohonnut siihen arvoon, että häneltä ruvettiin kyselemään neuvoja yhteen ja toiseen vammaan. Hän oli jonkummoinen silmälääkäri, ja jos jonkun henkilön silmä loukkaantui tai jos hän sai pahan rikan silmäänsä, oli kohta asia tuon eukon luokse. Tuossa rikan otossa olikin hän niin taitava, ettei niin pahaa rikkaa ollut, ettei hän sitä poistanut. Tavasta olivat ne niin syvälle syöpyneet, että oli mahdoton uskoa, että hän ne, useinkin tavattomilta paikoilta, saisi pois, mutta äläs mitään, pois hän ne vaan otti. Hänellä oli niin pehmeät hypeet, että vaikka hän käsitteli ärtynyttä silmää, ei hänen hypeensä jälki tuntunut rasittavalta eikä tuskaa lisäävältä. Kun hän oli syyt poistanut, hauteli hän sitten useampia vuorokausia vihottunutta silmää raikkaalla lähdevedellä, jota hänellä oli mökkinsä luona saatavana. Tarkoin varoi hän, ettei valo päässyt rasittamaan kipeää silmää. Sentähden piti hän tuona aikana pimeänä useampia vuorokausia pienen kamarimökin, jossa hän noita silmäkipeitä hoiteli, kun niitä sattui olemaan. Vaikkei lääkkeet olleet sen parempia, lähti moni sieltä tervein silmin. Oliko niin, että vamma oli semmoinen, jota ei hän voinut parantaa, kehoitti hän kiihkeästi potilasta menemään kiireen kynttä lääkärin luo.
Jos missä oli sairaita, noudettiin hän tavallisesti niitä hoitamaan. Hänhän se osasi niin pehmeästi käsitellä ja luottavasti lohdutella sairasta. Aina hänellä oli joku apukeino jotakin vissiä vammaa vastaan. Oliko sairautena paha haava, puhdisti, siteli ja voiteli hän ne niin hyvin, että niistä kohta kipu lakkasi ja paraneminen alkoi. Erinomaista huolta piti hän siitä, ettei sairaan vatsa saanut olla kovalla. Jos jotakin semmoista merkkiä näkyi, koetti hän lievennellä ja auttaa niitä lääkkeillä, niinkuin resiiniöljyllä, senna-teellä y.m. Elleivät ne auttaneet, pani hän kohta lavemangin, jossa toimessa hän oli erittäin taitava. Jos sairaassa oli ankara kuume, virvoitteli ja jäähdytteli hän sairaan päätä kylmillä kääreillä.
Hän oli tottumuksesta tullut niin kestäväksi, että hän väliin valvoi viikkokausia yöt ja päivät sairaan vuoteen vieressä, eikä hänessä sen suurempaa uupumuksen merkkiä näkynyt, kuin että hän joskus istuallaan nuokahteli; kuukausmääriin ei hän paljon lepoa kaivannut, kun hän joskus vaan sai uinahtaa jonkun minuutin, niinkuin lintu oksalla, oli siinä kyllä.
Tuo pitkällinen perheensä luota poissa oleminen kävi siten laatuun, että vanhimmat lapset kotimökillä hoitivat nuorempia.
Outo olisi luullut tuon yhteisen hyväntekijän hyvinkin paljon ansainneen tuolla avunteollaan. Mutta kansa on useinkin kiittämätön hyväntekijällensä. Yleiseen oli juurtunut se ajatustapa, että hänhän onkin vaan köyhä akka, joka kyllä joutaa parempiansa palvelemaan. Kenenkään mieleen ei juuri monasti juolahtanut, että hänen työnsä on raskaimpia kaikista töistä ja että hän tarvitsisi palkan työstään saada puutetta kärsivän perheensä elatukseksi. Ihmisistä tuntui siltä, että noin sen ollakin pitää. Usein hän kyyneliä vuodattaen palasi köyhään mökkiinsä, kun hän moniviikkosesta sairaan hoidostaan tyhjinkäsin laitettiin pois, ilmottamalla, ettei häntä enään tarvittaisi. Yöt ja päivät oli hän siellä valvonut ja sanomatonta vaivaa nähnyt ja salaisesti toivonut, että hänelle nykäistäisiin palkaksi jotakin, että hänellä olisi jotakin kotiin viemistä nälkäisille lapsillensa. — Oliko kummaa, jos uupunut sydän murtui. Usein oli sairas, jota hän oli hoitanut, jo niin paljon voimistunut, että hän kykeni vaatepäällä istuskelemaan. Sen enempää älyämättä, ojensi hän vaan tavallisesti yhtäkaikkisesti kätensä, kun hoitaja häntä hyvästijätteli. Jos sitten joku pisti leipäkieraman poislähtiessä hänen käteensä, ei sekään ollut paljoksi arvattava.
Usein oli keskustelua isäntäväen kesken, annettaisiinko hänelle mitään palkkaa, mutta päätökseksi melkein aina tuli: "hyväpä on ollut, kun hän on saanut ruuan suuhunsa".
Vaikka tuon uskollisen yhteiskunnan palvelijan mieli välisti murtuikin kyyneleihin asti, ei hän kuitenkaan kenellekään nurkunut eikä valitellut vaivojaan; nöyränä hän vaan kärsi surunsa ja oli yhtä helkevä ja yhtä mieluinen taasen tarvittaessa lähtemään.
Kuitenkaan eivät kaikki niin kiittämättömiä olleet. Oli ihmisiä, joilla oli tunnokas sydän ja kiitollinen mieli siitä suuresta avusta, minkä he olivat häneltä saaneet. He useinkin kyyditsivät hänet hevosella kotiin, pannen rekeensä, milloin pottusäkkiä, kulloin jauhopussia, leipäröykkiöitä, lihan palaa tai muuta semmoista. Silloin tunsi eukko itsensä sangen kiitolliseksi ja koko maailma tuntui hänestä niin hyvältä. Ilosta loistavin silmin meni hän mökkiinsä, sillä olihan hänellä nyt, mitä antaa nälkäisille lapsillensa, jotka nöyrinä tulivat iloissaan äitiänsä vastaanottamaan.
Tämmöiset kohtaukset palkitsivat hänen mielestään nuot hukkaan menneet vaivatkin.
Asiain ollen tällä kannalla, ei perhe päässyt koskaan sen paremmaksi karvottumaan, vaan puute aina kapisi kantapäillä.
* * * * *
Tämä perhe se oli, joka herätti minun huomiotani paikkakuntaan muuttaessani. Vanhimmat lapsista olivat jo pesästä lentäneet pois, mutta heille kun luoja niitä niin runsaasti lahjotti, oli heillä lapsia nytkin ympärillään kokonaista kuusi kappaletta. Naurussa suin tulivat vanhemmat minua tervehtimään, niinkuin vanhaa tuttua ainakin.
"Kuinka te näinä kovina ja hirmuisina aikoina olette henkenne säilyttäneet?" sanoin minä hämmästyksissäni.
"Eipä meillä ole ollut hätäpäivää", sanoivat he iloisesti.
"Kuinka se on ymmärrettävä, nyt kun koko maa taistelee nälkäkuoleman kanssa? Ovatko lapsenne kuolleet?" kyselin minä.
"Ei ainoatakaan pään vahinkoa ole tullut. Kaikki ovat he terveinä ja vieläpä lihaviakin", sanoi mies iloisesti.
"Meillä onkin nyt parempi elämä, kuin koskaan ennen", säesti vainio.
"Jopahan nyt kumma ja sitähän tässä juuri itsekseni ihmettelen, kun olette niin lihavan ja vöyreen näköisiä. Mutta tahtoisinpa tietää, mistä teille nuot hyvät päivät näinä hirmuisina aikoina ovat tulleet", utelin yhä.
"Se on pian selitetty. Kun huomasimme, minkälainen aika nyt oli käsissä, lähdimme heti, mikä perheestämme vaan kynnelle kykeni, kori kainalossa metsään. Kuivilta kangasmailta rupesimme noukkimaan islannin jäkälää (liisterijäkälä), niin paljon, kuin kerkesimme. Kun olimme pari viikkoa sitä tehneet, oli meillä koossa niitä aika varasto. Niiden turvinhan sitä sitten osaksi on eletty", selittivät he.
"No, mitä ruokia te niistä valmistatte?" kysyin minä.
"Me teemme niistä leipää ja saapipa niistä hyvää keitostakin", sanoi emäntä iloisesti.
"Kuinka se tapahtuu?" kysyin taasenkin.
"Ensin noukimme kaikki roskat niistä tarkoin pois. Sitten panemme ne kylmään veteen likoamaan vuorokaudeksi. Kun jäkälä sitten nostetaan liosta pois, pannaan ne lievänlaiseen lipeään noin kymmeneksi minuutiksi. Sieltä nostetaan ne harvoihin vakkoihin ja valellaan vettä päälle niin kauvan, ettei valuva vesi tule yhtään enään lipeältä. Sitten kuivataan ne ja survotaan huhmarissa hienoiksi ja niin on leipävärkki valmis, eikä niissä ole yhtään karvasta eikä muuta maan makua".
"Kuinka niistä sitten leipää tehdään?"
"Jäkäläjauhoista tehdään paksu juuri, niinkuin ainakin. Kun se on kylliksi hapannut, vastataan se niinkuin taikina ainakin ja jos ei ole parempaa vastimeksi, vastataan se olki- tai petäjäjauhoilla.
"Eikö ne huonot aineet pilaa leipää?"
"Ei, sillä jäkäläjauhot korvaavat muiden aineiden huonouden", selitti emäntä.
"No, entä sitten?"
"Sitten leivotaan ne ja paistetaan, niinkuin ainakin, ja leipä on valmis syötäväksi", takaili emäntä.
"Ja onpa meillä vielä muitakin apulähteitä hyvään toimeentuloomme", kehahteli isäntä.
"Mitäs muuta vielä?"
"Kun ilmat tuon ankaran hallayön jälkeen lämpenivät ja sienet kerkesivät kasvaa, lähdimme taas, kynsi kansi, niitä kokoilemaan. Niitä kokosimme niin paljoa, kun voimme ja nyt niitä on varastossamme koko tarve. On suolassakin pari nelikkoa ja mikään suolakala ei vedä niille vertoja", tuumaili isäntä.
"Mutta eikö nuot sienet ole monimutkaisesti ja kallisten höystetten kanssa valmistettavia; eikö niistä tule kallis ruoka?" kysyin.
"Voihan niistä saada kallistakin ruokaa niinkuin monesta muustakin, vaan voipi niistä aivan yksinkertaisestikin valmistaa oivallisinta ruokaa. Luulemmekin, että he turhaan sienien tähden tekevät paljon työtä ja tuhlaavat varojaan", sanoivat he.
"Kuinka te sitten niitä valmistatte?"
"Keino on aivan yksinkertainen. Havun neulat, lehdet ja muut rikat noukitaan niistä tarkoin pois. Kanta leikataan poikki, nähdäkseen onko sieni vapaa madoista, sillä jos kannassa kerran ei ole madon reikiä, niin on sieni terve. Eipä muutamien madon reikien vuoksikaan hyljätä isoa, komeaa sientä. Silloin leikataan sieni halki ja leikataan vikaunut osa pois, niin ettei madon reikää enään näy. Sitten pannaan ne kylmään veteen likoamaan ja sitten kiehumaan. Ne eivät tarvitse kiehua niinkään kauvan kuin perunat pehmetäkseen. Siitä ammennetaan sienet reikäkattilalla puhtaisiin vakkoihin valumaan. Kun niistä ei enään mitään tipu, pannaan ne astioihin ja hienoa suolaa ripistellään sekaan, ei kuitenkaan niin paljoa kuin tuoreet kalat tarvitsevat. Siinä ne sitten ovat ne monimutkaiset valmistukset ja kalliit maustimet", selittivät he, oikein innostuneina.
"Siitäkö niitä sitten syödään?"
"Siitä, aivan siitä niinkuin suolakalaa vaan ja hyvääpä onkin. Mutta jos on varaa laittaa oikein herkkuruokaa, niin ei tarvitse muuta kuin nakkaa pari suupalaa voita paistinpannuun ja panee sinne suolatuita sieniä ja antaa niiden siinä kärähtää ruuminvärisiksi; takaanpa ettei mikään liharuoka vedä silloin vertoja tuolle paistille", selitteli emäntä yhä.
"Eikö tuo sienien kokoominen ole hyvin tarkkaa työtä, sillä täytyyhän tuntea sienet ja onhan niissä myrkyllisiäkin, jotka myös täytyy osata eroittaa, koska niiden nauttimisesta voisi menettää henkensäkin", inttelin minä.
"Eikö mitä. Tuokin arkuus on vaan tyhjää saivartelemista. Jokainen kyllä tuntee tuon myrkyllisen, punaisen ja valkean täplikkään kärpäs-sienen, ettei hän ota sitä joukkoon. Mitään muuta myrkyllistä sientä ei meillä luullakseni ole. Kovin ohutlihaiset ja ala-arvoiset sienet eivät maksa kokoomisvaivaa, jonkatähden nekin saavat jäädä pois", kokivat he selitellä.
"Otatteko te heltut sienien alapuolelta pois, kun valmistatte niitä syötäväksenne?" kysyin.
"Ei, ei, mitäs nyt toki. Kun ne ovat puhtaita, kelpaavat ne semmoisinaan ravinnoksi, yksin kannatkin, kun ne vaan ovat terveitä madon syönniltä".
En muuta voinut sanoa, kun: "vai niin!"
"Emme me vielä ole kertoneet kaikkia hyvyyksiä, mitä meillä on", sanoi emäntä loistavin silmin.
"No, mitä teillä sitten vielä on?" utasin.
"Meillä on hyvät lihavaratkin", kerskasi emäntä.
"Mistäs sitä niin kyllältä on?" kysyin.
"Kun tuli semmoinen vuosi, kuten tiedätte, täytyi monen syksyllä tappaa emänsä jäljestä kesän yli eläneet varsansa. Missä kuulimme semmoista tapahtuvan, menimme sinne ja pyysimme saada varsan haltuumme. Mielellään suostuivatkin omistajat siihen ja me teurastimme varsan ja korjasimme lihat; nahan annoimme omistajalle takaisin. Kolme semmoista varsaa saimme sinä syksynä teurastaa ja pulskat lihat niistä tulikin, ja nyt meillä on kyllitellen maukasta lihaa", puhelivat he ujostelematta.
"Eivätkö ihmiset kammoksuneet tuota teidän lihan haalimistanne ja syöntiänne?" kysyin minä.
"Kammoksuivat kyllä ja sanoivat meitä kovin lihan syöjiksi, mutta sanokoot vaan. Me huolimme heidän ennakkoluuloistansa viisi. Surkeata on nähdä, kun ihmiset ennen kuolevat nälkään, kuin syövät terveellistä, ravitsevaa ja luvallista ruokaa", tuumaili isäntä.
"Se ei ole häpeäksi, vaan kunniaksi teille, sanokoot ihmiset mitä vielä sanovatkin; te olette onnellisempia, kun muut tänä kovana aikana; olette henkenne säilyttäneet, niinkuin saaliin. — Mutta sanoitte saavanne noista jäkälistä keittoruokaakin. Kuinka te sitä valmistatte?" kysyin.
"Kun jäkälät ovat puhdistetut ja taitetut, niinkuin edellä on kerrottu, kelpaavat ne keittojauhoiksikin. Se eroitus kumminkin on, ettei niitä tarvitse välttämättömästi kuivata ja survoa jauhoiksi, jos niin kiireesti keitosta tarvitaan. Sillä keittäessä liukenevat jäkälän osat yhdeksi puuroksi. Kun tahdotaan keittoa, pannaan ne pataan kiehumaan. Jos on nakata sekaan maitotilkka ja hyppysellinen selvän viljan jauhoja, niin tulee rokka sen parempi, mutta menee se siltäänkin; luonnollista on, että suolaa täytyy myös hiukan panna keitokseen", selitti emäntä.
"Eikö teillä olisi aikaa käydä mökissämme maistelemassa ruokiamme; mökkimme ei ole kaukana tästä", esitteli isäntä.
Koko heidän kertomuksensa hyvistä ruuistansa ja ruokavarastoistansa tuntui minusta niin kummalliselta. Mutta kun nuo aina ennen niin kalpeina ja näljistyneinä olleet ihmiset seisoivat hyvinvoipina ja iloisina edessäni, samalla kun muut kansalaiset kulkivat horjuen ja kalpeina, niinkuin kalmistoon suljetut haamut, jotka odottivat vaan sitä hetkeä, milloin heidän jalkansa torkahti ja he suistuvat haudan ammottavaan kitaan — niin otin kiitollisuudella vastaan heidän kutsunsa.
Tultiin mökille. Hyvin voivat, puhtaat lapset tulivat iloisesti vanhempiaan vastaan, hyväillen ja halaillen heitä. Silmäilin ympäri tuota pientä melkein ahdasta mökkiä. Muhkealta ei se tosin näyttänyt kaluston eikä minkään muunkaan puolesta. Mutta kaikkialla hallitsi puhtaus ja hyvä järjestys. Kaikki esineet olivat mukavasti järjestellyt paikoillensa niin paljoa kuin semmoisissa ahtaissa oloissa mahdollista oli. Lasten vaatteet eivät olleet mitään kalliita ja terveitä, vanhoja kuluneita vaatteita vaan, mutta puhtaita ne olivat ja terveiksi paikatut.
Heti mökkiin tultua rupesi emäntä ruuanlaittamis-puuhiin. Hän viritti tulen takkaan ja rupesi jäkälä-rokkaa keittämään. Hän yritti sieniäkin paistamaan, mutta minä ehkäsin hänet siitä, ilmoittaen, että haluan maistella niitä semmoisina kuin ne suolattuina olivat.
Kun emäntä oli saanut ruuan pantuksi, istuttiin pöytään syömään.
Ihmetellä tosiaankin täytyi, kuinka hyviltä nuot oudot ruoat tuntuivat ensikertaisellekin. Ei mitään vastenmielisyyttä tuntunut niitä vastaan. Jäkäläleipä oli hapattamalla tehty ja oli jotenkin tuoretta. Se tuntui vaan semmoiselta kuin vähän happaman kilpakka tavallinen hapan leipä. Kaunista, valkosta ja lihavaa varsan lihaa oli leikelty viipaleisin puulautaselle ja suolatuita sieniä oli toisella. Kummallisen mieluisia olivat nuot sienet ja pian tulin vakuutetuksi, etteivät he liikoja laskeneet, kerskatessaan, ettei mikään suolakala niille vertoja vetänyt. — Hyvällä ruokahalulla pistelin jäkäläleivän kanssa pieniä ja hyvästi valmistettua, maukasta varsan lihaa. Syödessä emäntä nosti eteeni kaksikorvaisen, ison tuopin, sanoen: "tässä olisi juotavaa".
Olinkin näitä ruokia jo siksi paljon syönyt, että halusinkin jotakin palanpainetta; tartuin siis ahnaasti tuopin korviin kiinni. Suuresti hämmästyin, juolahtaessani tuota juomista. Juotava oli, mitä parasta olutta voidaan hyvinäkin vuosina parhaista maltaista kotipanimossa saada.
"Mistä teillä on noin avullisia maltaita tämmöisenä aikana, kun olut on parasta laatua, mitä ikinä olen maistellut?" sanoin hämmästyksissäni.
"Niitähän on nyt kosolta joka talossa, vaikkeivät ihmiset sitä huomaa. Asia on, näette, niin, että kun jyvä ei ennen hallaa kerinnyt ensinkään kasvaa, jäi tuo jyvän-yty kaikki olkiin ja nämät oljet ovat nyt avullisia maltaita", selitteli emäntä hyväntahtoisesti.
"Ettäkö tämä olut on tehty oljista?" kysyin kummissani.
"Aivan pelkistä oljista. Ei hyppysellistäkään ole siihen käytetty minkäänlaista viljaa", vakuutti emäntä.
"Ihme kumma! — No, miten te sitä valmistatte?" kysäsin.
"Keino on aivan mutkaton. Lasken vaan saavin täyteen ohran olkia kuumaan veteen likoamaan vuorokaudeksi. Sitten lasken likoveden tapista ulos ja panen pataan kiehumaan, kiehuessa nakkaan vähän humalaa sekaan. Kun keitos jäähtyy, laitan sen käymään ja olut on valmis", sanoi emäntä.
"Mutta eikö tulisi aina parempaa, kun panisi olkia kylmään veteen likoamaan", pakkausin neuvomaan.
"Ei käy päinsä. Olen koettanut sitäkin, vaan silloin maistaa olut oljelta ja samalla ikäänkuin tunkalta", sanoi emäntä ja katsoa vilautti minua silmiin; oli niinkuin hän olisi sanonut: Etpä näy ymmärtävän.
"Mikä teidät siihen on opastanut?" vastasin.
"Kun oljet lemusivat niin imeliltä, rupesin miettimään asianlaitaa ja koettelemaan, eikö niistäkin jotakin tulisi tänä kovana aikana", sanoi emäntä.
Lopuksi syötiin tuota jäkäläkeitosta ja sekin meni tämmöisenä aikana hyvin mukiin.
Jättelin heidät hyvästi, kiitellen ja kostellen.
"Ei meille tule enään koskaan nälkävuotta", sanoi emäntä luottavasti, loistavin silmin, kättäni puristaen.
* * * * *
Hädästä mitään tietämättä, eli tuo köyhä joukko tyytyväisenä pienessä mökissään ja mikä oli heidät tuohon tilaan ja noihin keksinnöihinsä saattanut? siihenpä vastaan heti. He olivat köyhyydessäänkin semmoisia ihmisiä, jotka rakastivat kirjallisuutta. He lukivat kaikkea kirjallisuutta, mitä käsiinsä saivat, ei ainoastaan huvikseen, vaan elämänsä opiksi. He olivat viime aikoina saaneet käsiinsä semmoisen kirjan, jossa kehoitettiin hätä-aikoina keräämään jäkälää ja sieniä hätävaraksi. Samassa kirjassa kehoitettiin myös hevosen lihaa hyväksensä käyttämään. Järkeviä ihmisiä kun olivat, ei nämät neuvot tulleet kuuroille korville, vaan he ryhtyivät tuon kovan pulman tullessa heti tositoimiin. Kirjallisuus oli jo heidän henkensä niin kehittänyt, että he olivat vapaat kaikista ennakkoluuloista ja eivät olleet tahallaankaan, vaikka saivat välistä pilkkaakin kärsiä. Monikin, joka näljän kanssa taisteli hirmuista taistelua, pilkkasi heitä, vaikka itse oli kymmentä kertaa pahemmassa kadotuksessa.
Siinä oli koko heidän konstinsa.
* * * * *
Tämmöistä voi silloin tapahtua niinkin pienessä piirissä, missä silloin asuskelin. Ja nämät pikakuvat ovat tosiasioita, eikä minkään mielikuvituksen tuomia utukuvia, sillä olen ne omin silmin nähnyt, omin korvin kuullut. Ei nämätkään ole ilahduttavia kuvia, mutta paljon kamalampia tapahtumia saatti silloin tapahtua muualla, joita en ole ollut näkemässä.
Kova aika on nytkin, mutta Jumalan kiitos! En nyt ole vielä yhtään semmoista tapausta nähnyt. Mitä niissä laajoissa piireissä, joita katovuosi pahimmin rasittaa, voi vielä tapahtua, se on hämärän tulevaisuuden peitossa; varmaa vaan on se, että kova nälkä rasittaa paikoittain kansaa. Jumala, ettei semmoista enään tapahtuisi!