Pikku Mari ja muita kertomuksia

by Pietari Päivärinta

RITULAN SIINA.

I. Rukkaset.

Ritulan talo oli suuren kylän laiteella. Se ei ollut mikään kuuluisa rikas, mutta ei rutiköyhäkään. Sen isäntäväki kuului tuohon vakavaan kristillismieliseen suuntaan, joka on niin kauan kunnialla kansaamme pystyssä pitänyt. Heillä oli vain kaksi lasta, poika ja tyttö; pojan nimi oli Leonart, mutta häntä sanottiin sekä kylän kesken että kotona lyhemmittäin vain Nartiksi. Sisaruksista oli Nartti vanhin; tyttären nimi oli Siina.

Näitä lapsiaan vanhemmat koettivat kasvattaa parhaan taitonsa mukaan Jumalan pelvossa. Jok'ikinen päivä piti lasten lukea joku määrätty kappale raamatusta, ja vanhemmat kokivat sitä sitten selittää ja heidän mieliinsä painaa. Sitäpaitsi viljeltiin Ritulassa paljon muutakin kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Näiden avulla pääsivät Nartin ja Siinan henkiset voimat jo aikaisin kehittymään.

Lapset olivatkin siivoja, hiljaisia ja tottelevaisia, eivätkä koskaan panneet vanhempiensa tahtoa vastaan.

Näin tavoin kului aika niin, että Nartti oli kahdenkymmenen- ja Siina seitsemäntoistavuotias. Nartista oli sukeentunut kookas, voimakas ja uljas nuorukainen; sitävastoin ei luonto ollut Siinalle jakanut noita lahjojaan niin suuressa määrässä. Ensi näkemältä teki hän kaikkiin vastenmielisen vaikutuksen. Hiusmarto oli melkein liian matalalla, nenä lähti liian jyrkästi otsasta ja aivan tarpeettomasti oli se noussut korkeaan kyömyyn. Hipiäkään ei ollut semmoinen kuin sen monen mielestä olisi pitänyt olla. Jotenkin mustantymperä se oli ja sen himmeän verhon seasta rusotti hieman jonkunmoista punaa. Mutta tarkemmin katsoessa näytti hänen hipiänsä siltä kuin hienonhieno läpikuultava samettinukka olisi sen peittänyt. Vartalo hänellä oli solakka ja hento ikäänkuin kaikkein hienoimmista pontimista kokoonpantu. Hänen käyntinsä oli notkeata ja sulavaa ja niin keveätä, ettei hänen askeltensa ääntä kuulunut; olisi luullut jonkun hengen siinä liihoittelevan.

Kun hän jotakin puhui, oli ääni hienoa, sulavaa ja hiljaista; se kuulosti melkein kuiskutukselta.

Nuorison joukossa oli Siina ujo ja kartteleva. Hän haki aina jotakin syrjäistä soppea ja siellä hän yksinään istua nuhjusteli, välittämättä muiden nuorten hommista ja riennoista yhtään mitään. Mutta mitä enemmän toiset nuoret saivat seurustella hänen parissaan, sitä enemmän kiintyi heidän huomionsa häneen. Sattuiko joku häntä puhuttelemaan, herätti oitis hänen pehmeä, kuiskuttava äänensä myötätuntoisuutta, mutta sitäkin enemmän hänen järkevät ja täsmälliset vastauksensa. Jos hän jossakin liikkui, olivat kaikkien silmät kääntyneet katsomaan tuota lyhyenläntää solakkaa, hentoa ja notkeaa olentoa.

Ei ollut kulunut vielä täyttä vuottakaan siitä, kun Siina ilmestyi nuorison joukkoon, ennenkuin kaikki kylän nuorukaiset olivat ehdottomasti kiintyneet häneen. Eivät nuorten leikit ja kisat olleet mistään kotoisin, ellei Siina ollut joukossa. Sattuiko hän joskus jäämään niistä pois, tunsi jokainen nuori mies salaista kaipuuta sydämessään.

Kerran tuli toisesta pitäjästä eräs pulska, keikarimainen nuori mies käymään Lenulan pitäjässä. Hän oli hyvin itsetietoinen paremmuudestansa ja etevämmyydestänsä muiden nuorten miesten suhteen. Tämä tieto määräsi hänen käytöksensä muita kohtaan. Hän oli röyhkeä ja suulas puheissansa, eikä suinkaan kaikesti punninut sanojansa, olipa muiden mieli musta tai valkea.

Pyhäpäivä oli. Heti kylään tultuansa haki hän nuorison seuraa. Siellä oli hän suuna, päänä, eikä näyttänyt välittävän kenestäkään vähän vähääkään, hölisi ja lausui vain arvosteluita kaikista, mitä hänen päähänsä sattui pöllähtämään. Kylän nuoriso oli hämmästyksissään tuommoisesta käytöksestä. Salaperäisesti silmäilivät he toisiaan, ja jos jollakin oli toiselle jotakin sanomista, teki hän sen kuiskaamalla.

Joukossa oli tietysti Ritulan Siinakin. Kun keikari hänet huomasi, astui hän Siinan eteen.

»Äkkimakea sinä olet», sanoa mällisti hän Siinalle vasten silmiä vähääkään häikäilemättä.

Kalman kalpeaksi kävi Siina, ja kaikki muutkin hämmästyivät sanomattomiksi, vilkaisten toisiansa silmiin. Keikari käänteli vaan itseänsä pöyhkeänä kuin kukko rikkatunkiolla.

Kun ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi, sanoi Siina hiljaisella sointuvalla äänellä:

»Miksikä te niin sanoitte? Sanokaa minkä tähden minä olen äkkimakea… Olkaa hyvä… Itsenikin olisi varsin hyvä tietää, minkä vuoksi minä olen äkkimakea…»

Tämän jälkeen lähti Siina notkein, hennoin askelin kävelemään keikarin edestä toisten luo.

»Kyllä on melkein hävytöntä tuolla tavalla esiintyä, semminkin nuorta neitosta kohtaan», sanoi joku kylän pojista.

Yleinen nurina kuului nuorison joukosta.

»Minä teen mitä tahdon, enkä välitä kenestäkään yhtään mitään», sanoi keikari uhmaillen.

»Sanotteko niin! Mutta jos semmoisia mielipiteitä kannatatte, niin on paras, että poistutte seurastamme, sillä me emme aio sallia, että tuommoisia hävyttömyyksiä viskataan aiheettomasti viattomia ja kunniallisia ihmisiä vastaan», sanoi eräs roteva nuorukainen, astuen samassa keikarin eteen.

Tämä, toisesta pitäjästä kotoisin oleva Räimälän rikkaan talon ainoa poika, joutui nyt itsekin hämilleen. Hän huomasi, ettei täällä käynytkään laatuun rikkautensa ja etevämmyytensä nojalla pilkata ja ylönkatsoa ihmisiä. Hän kävi hiljaiseksi ja ujoksi, eikä vähään aikaan lausunut ainuttakaan sanaa. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: »Minä satuin sen ajattelemattomasti sanomaan.»

»Ei koskaan pidä ajattelemattomasti semmoisia sanoja suustaan päästää…
Ihminenhän Siinakin on ja paraitapa onkin», sanoi poika.

Tuo kohtaus oli saanut nuorison niin hämilleen ja raskasmieliseksi, ettei heidän haluttanut seurustelua enää jatkaa, vaan he erkanivat ja itsekukin meni kotiinsa.

Räimälän Kaalu ei tiennyt mitä tehdä. Ei hän kehdannut seurata nuoria, kun nämät lähtivät pois, vaan ypö yksikseen hän jäi nyt miettimään tilaansa.

Hänen sydäntänsä kaiveli kovasti, kun hän oli tullut noin suuresti nolatuksi.

Oikeastaan oli hänellä muutakin asiaa, ei ainoastaan kyläilemisen halu. Hän oli tullut naimiskauppaa hieromaan rikkaan Piirolan Hiljan kanssa ja sitä tarkoitusta varten aikoi hän viipyä Lenulassa useita viikkoja.

Hilja oli kylän parhaita tyttöjä. Hän oli kookas ja kaikin puolin pulska ihminen. Luonteeltaan oli hän tunnettu sävyisäksi ja muuten siveäksi käytökseltään. Hän oli rotevaliikkeinen ja sangen kätevä kaikissa naisten töissä; hän oli Siinan parhaita ystäviä.

Kun Piirolan Hiljakin oli tuossa nuorisojoukossa ja kun tuossa ensimäisessä kohtauksessa noin nolosti kävi, ahdisti Kaalun sydäntä kovin. Hän ei ollut Hiljaa koskaan ennen tavannut; tämä oli vasta tunnustelukohtaus. Hiljaa miellyttääkseen oli hän etevämmyyttään, tuota pöyhkeilemistään ja keikaroimistaan harjoittanut, mutta se menikin päin mäntyyn; selvästi oli hän huomannut, kuinka Hiljan otsa rypistyi tuon viimeisen tapauksen jälkeen.

Siinä istui Kaalu nyt yksinään miettien ajattelemattomuuttaan ja kovaa onneaan. Näinköhän hänen piti tyhjin toimin ja suurella häpeällä palata kotiinsa? Kaalusta tuntui siltä, että Piirolan suuret rikkaudet luiskahtivat aivan hänen ohitsensa ja kaikki tämä hänen oman tyhmyytensä takia. Surulliset ajatukset vaivasivat nyt Kaalua.

Vihdoin hän päätti, ettei hän asiaa siihen heitä, vaan koettaa sen saada perille ajetuksi. Hän lähti kävelemään kestikievariin, johon hän otti majapaikan, sillä ei hänen mielestään sopinut Hiljan kanssa tuon kovanonnen tapauksen perästä suoraa päätä mihinkään tuumiin ryhtyä.

Viikkokaudet käveli nyt Kaalu kylillä. Kun hän sattui tapaamaan jonkun nuorukaisen tahi neitosen, tekeytyi hän niin kohteliaaksi kuin suinkin mahdollista. Hän tervehti heitä ystävällisesti ja puheli heille mitä imartelevimmin. Näin tavoin tahtoi hän voittaa takaisin, mitä hän töykeydellänsä oli menettänyt.

Eräänä iltana kävi niin, että Ritulan Siina kauppamieheen mennessään tuli tiellä Kaalua vastaan. Jo kaukaa tunsivat molemmat toisensa ja kummankin sydän rupesi kovasti pamppailemaan. Kevyenä ja notkeana tulla hipsutteli Siina solvailijaansa vastaan. Mutta jo kaukana kohotteli Kaalu lakkiaan ja kumarrellen sanoi hyvän päivän. Kun he tulivat vastakkain, tarttui Kaalu Siinan käteen ja pyysi anteeksi tavatonta käytöstänsä häntä kohtaan. Siinan käsi hieman vapisi, mutta Kaalun mielestä se tuntui niin pehmoiselta ja lämpöiseltä.

»Mitäpä siinä on anteeksi annettavaa — enhän voi olla parempi kuin olen, eikä se ole minun vikani», sanoi Siina melkein kuiskaavan hiljaisesti.

Tähän ei Kaalulla ollut mitään sanomista, sillä mikään lauselma ei tuntunut sopivan tuohon Siinan terävään muistutukseen.

Niin he erkanivat, mutta kauan katseli Kaalu Siinan jälkeen, joka keveänä mennä liihoitteli tietä eteenpäin.

Tuo kohtaus kävi niin kipeästi Kaalun sydämeen, ettei hän voinut enää vierailujaan sinä päivänä jatkaa. Hän palasi majapaikkaansa ja koko yöntienooksi oli Kaalulle päänvaivaa tuon yksinkertaisen kohtauksen vuoksi.

Ensi pyhänä kokoontui kylän nuoriso erääseen taloon, ja sinne ohjasi Kaalukin askeleensa. Ujona ja ystävällisenä ilmeni hän heidän seuraansa, jopa niin ujona, että toisien täytyi kehoittaa häntä tulemaan ovipielestä peremmäksi. Näyttipä siltä kuin Kaalusta olisi kaikki paremmuutensa tunne kadonnut. Seurustelu kävikin laatuun, sillä ei nyt ollut mitään semmoista, joka olisi ristiriitaisuutta ja hankaluuksia nuorison kesken synnyttänyt. Kaaluakin kohtelivat kaikki ystävällisesti niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä koko viimepyhäisestä rettelöstä lausuttu sanaakaan. Siina ja Hilja seurustelivat myös Kaalun kanssa; kaikki näytti unhoittuneen.

Räimälän talo oli Piirolassa hyvissä kirjoissa rikkautensa takia — mikseikäs, sillä kyllähän rikkaat toisensa tuntevat —; hyvissäpä sen ainoa perillinenkin.

Kun Kaalu eräänä päivänä ilmestyi Piirolaan, otettiin hänet sangen ystävällisesti vastaan. Isäntäväki vei hänet heti vierashuoneeseen, syöttivät, juottivat ja hoitivat vierasta niinkuin parhaiten taisivat. Isäntä oli aina vieraan parissa, kysellen häneltä yhtä ja toista Räimälän talouden asioista, samalla ilmoitellen sitä ja tätä omasta taloudestansakin. Paljon tuli siinä ilmi asioita molemminpuoliseksi suureksi tyytyväisyydeksi.

Hyvä oli alku, mutta Hilja näytti vaan kylmältä ja yhtäkaikkiselta. Ei hän monasti silmää näyttänyt, ja jos Kaalu yritti hänelle jotakin puhua, vastasi hän vaan lyhyesti ja meni pois.

Vanhukset kehoittivat Kaalua jäämään taloon yöksi, mutta hän ei voinut sitä tehdä, semminkään kun Hilja näytti niin kylmältä. Kaalu lähti majapaikkaansa, mutta isäntäväki pyysi häntä pistäymään toiste talossa. Vanhukset eivät halunneet mitään sen paremmin, kuin että he olisivat saaneet tyttärensä naitetuksi niin kuuluisaan ja rikkaaseen taloon. He taivuttelivat ehtimiseen tytärtään siihen suuntaan, kehuskellen sitä onnea, mikä siitä seuraisi. Eikä Hilja olisi juuri vastenmielinen ollutkaan tuohon tuumaan, ellei olisi ollut tuota kohtausta Ritulan Siinan kanssa. Se halvensi paljon Kaalua hänen silmissään ja hän piti koko miestä tyhmänä ja tunnottomana pöyhkeilijänä.

Kaalu rupesi nyt tiheämmin käymään Piirolassa, ja vanhukset taivuttelivat väliaikoina Hiljaa. Vihdoin kesyttyi Hilja siihen määrään, että hän kohteli Kaalua paremmin. Asia kehittyi siten, että kihlajaiset päätettiin pitää parin viikon päästä.

Kaalu ilostui nyt niin tästä uuden onnensa koittehesta, että hän jäi vielä viikoksi Lenulaan. Kun hän useinkin oleskeli yksin majapaikassaan, pyöri hänen mielessään Ritulan Siina. Hän haki Siinan seuraa ja väliin kävi hän tämän kotonakin, vaikka hän muutoin enimmiten oleskeli Piirolassa Hiljan parissa. Mutta mitä useimmin Kaalu seurusteli Siinan luona, sitä enemmän alkoi tämä miellyttää häntä. Hiljassa ei ollut sitä hentoa ja sulavaa notkeutta, kuin Siinassa. Entäs sitten se vieno ja heläjävä, hieman värähtelevä ääni ja järkevä puhetapa, joka kaunisti Siinaa. Ritulan talossa vallitsi kaikkialla hyvä puhtaus ja järjestys, mutta erittäinkin Siinan huone oli niin siisti ja aistikkaasti järjestetty, että näytti siltä kuin se olisi itsestään semmoiseksi muodostunut.

Piirolassa sitävastoin vallitsi tavallinen arkipäiväinen siivo, eikä
Hiljan kamari ollut sen aistikkaampi kuin muutkaan huoneet.

Kun Kaalu vertaili näitä näkökohtia toisiinsa, havaitsi hän niissä suuren eron. Kaikki tämä ja Siinan aistikas vaatteus vaikutti sen, että Kaalu rakastui Siinaan korvia myöten. Ei Siina nyt näyttänyt Kaalusta ensinkään »äkkimakealta.»

Kaalun käyntiretket Ritulassa tihenivät tihenemistään. Iltamilla teki hän Siinan kanssa pitkiä kävelyretkiä, sillä Siina ei tahtonut kieltää Kaalulta ihmisellistä kohtelua. Kerran kävi tämmöisellä retkellä niin, että Kaalu yhtäkkiä pysähtyi Siinan eteen. Molemmat seisahtuivat. Kaalu katsoi kiinteästi Siinaa silmiin ja otti häntä kädestä kiinni. Ehdottomasti takaantui Siina pari askelta ja näytti hyvin hämmästyneeltä. Samassa vetäisi hän kätensä pois Kaalun kädestä.

»Minun sydämelläni on eräs asia, joka siellä raskaasti painaa», sanoi
Kaalu.

»Mikäs se sitten olisi?» sanoi Siina, tarkistaen kuuloaan ja huomaavaisuuttaan.

»Asia on sitä laatua, etten tiedä, uskallanko sitä ensinkään sanoa.»

»Olisi sitten ollut paras, ett'ette olisi ollenkaan sitä ilmoittanut», sanoi neito.

»Mi-mi-nä ra-kastan teitä sydämestäni», änkytti Kaalu.

Siina kalpeni, vetääntyi taammaksi, eikä voinut vähään aikaan virkkaa mitään.

»Kuinka te rohkenette semmoista sanoa? Te, jolla on jo melkein kihlattu morsian. Te, joka olette minua niin suuresti pilkannut ja halveksinut. Luuletteko, että naisen sydän on teidän leikkikalunne, jonka kanssa saatte menetellä niinkuin haluttaa. Teillä on häilyvä sydän, joka ei pidä mitään pyhänä, eikä minua haluta sitoa kohtaloani niin horjuvaan mieheen. Hävetkää toki vähän ja menkää morsiamenne luo ja pitäkää pyhänä liittonne, jonka kerran olette solmineet», sanoi Siina.

Kaalu oli niinkuin puusta pudonnut. Hän luuli kuvitellun etevämmyytensä nojalla olevansa oikeutettu saamaan kenen tytön suostumuksen hyvänsä. Ja nyt tuo Ritulan hento tyttö antoi hänelle rukkaset.

Äänetönnä lähtivät he kävelemään Ritulaa kohden. Kartanoon vievälle portille tultuaan ojensi Kaalu kätensä hyvästijätöksi Siinalle, ja äänetönnä puristi tämä hieman Kaalun tarjottua kättä.

Kaalu lähti nyt tallustelemaan Piirolaa kohden, mieli syttäkin mustempana.

Sinne tultuaan oli hän vähäpuheinen ja jörömäinen. Tämän huomasi talon väkikin ja he ihmettelivät, mikä on mahtanut sulhasmiehelle tulia, kun hänessä on tapahtunut sellainen mielenmuutos.

Niine puheineen lähti Kaalu pötkimään oitis kotimatkalle Räimälään, Monenlaisia mietteitä pyöri nyt hänen päässään ja mieli oli apeana. Kuitenkin lohdutteli hän itseänsä sillä, ettei toki Hiljan tietoon tulisi hänen seikkailunsa Ritulan Siinan kanssa. Niin muodoin olisi hänellä jäljellä Piirolassa turvapaikka, mihin olisi hyvä paeta tappionsa jälkeen; olihan siellä hänellä melkein kihlattu morsian.

Kun määräaika oli kulunut, ajoi Kaalu puhemiehen kanssa korskuvalla hevosella Piirolaan kihlajaisia viettämään. Heti kartanolle tultua huomasi Kaalu, etteivät asiat ole enää niinkuin ennen. Vieraita ei tultu kartanolle vastaanottamaan, eikäpä hevostakaan riisumaan eikä talliin viemään; itse he saivat hevosen riisua ja sitoa omiin rattaihinsa kiinni. Sitten he astelivat perheentupaan. Isäntä ja emäntä tulivat vieraita tervehtimään ja veivät heidät kamariin. Kun kahvit oli juotu ja tupakat pantu, alkoi puhemies esitellä asiaansa.

»Tämä meidän pitäjän uljain ja rikkain poika on katsonut hyväksi tulla kainaloiseksi kanakseen valitsemaan teidän kultanuppustanne ja pyytää nyt teiltä hänen kättään.»

»Me olemme antaneet täyden vallan tyttärellemme, tehköön hän itse kuinka tahtoo», sanoi tytön isä kylmänvoittoisesti.

»Kun asiat niin lienevät, niin olkaa hyvät ja kutsukaa Hilja tänne», pyysi puhemies.

Mutta Kaalu kävi yhä kalpeammaksi. Ujostellen tuli Hilja huoneeseen. Hän seisahtui ovipieleen ja oli tavallista punaisempi.

»Käypäs istumaan tänne peremmäksi, Hilja. Meillä olisi sinulle vähän asiaa», kehoitti puhemies.

»Pysynpä minä tässäkin», sanoi Hilja ujosti.

»Me olemme tulleet tänne perustelemaan ennen solmituita asioita ja tuomaan sinulle tämän uljaan nuorukaisen kihloja. Talon ja pojan tunnet jo ennestään, ettei minun tarvitse enää niitä ruveta selvittelemään», tuumaili puhemies.

Kihlat olivat kamarin pöydällä. Niitä oli kaksi isoa silkkisaalia, kolme vankkaa kultasormusta ja naisen kultakello. Nämät otti puhemies käteensä ja tarjosi niitä Hiljalle.

»Joko te olette asianne suorittanut Ritulan Siinan kanssa?» sanoi tyttö pisteliäästi, eikä ottanut kihloja vastaan.

»Minä kyllä en ymmärrä, mitä nuot sanat tarkoittavat, mutta ota vaan nämät kihlat vastaan ja päätetään kaupat. Minä takaan, ettet lyö kättäsi poroon, kun pääset tämän Räimälän Kaalun kanssa elämäsi päiviä viettämään», koki puhemies puhella, saadakseen asiansa hyvään loppuun.

»En ikinä, sillä olen huomannut, että koko mies on tyhjä kerskailija ja pöyhkeilijä, joka luulee saavansa naissydämen kanssa leikitellä kuinka kulloinkin haluttaa», sanoi neito ja pujahti samassa ovesta ulos.

Kaalusta tuntui siltä kuin kokonainen jäävuori olisi paiskattu hänen sydämeensä. Kaukaan aikaan ei hän kyennyt puhumaan mitään, ja hämilläänpä oli puhemieskin.

»Mikähän lienee Hiljalle tullut, kun hän on niin muuttunut?» sanoi Kaalu vihdoin ja kohautti vähän itseään.

»Mitä tuo lienee tuolta Ritulasta kuullut; kuului hän jotakin puhuvan 'äkkimakeasta', parempansa moninkertaisesta solvaisemisesta ja jotakin semmoista, jota en täydellisesti ymmärtänyt», sanoi Piirolan isäntä.

Nolona lähti nyt sulhasväki pois, eikä siinä pitkiä hyvästijättöpuheita pidetty; kylmä, mykkä kädenanto vain, siinä kaikki.

Kun Piirolan Hilja ja Ritulan Siina tapasivat sen jälkeen ensi kerran toisensa, itkivät he sylitysten kauan aikaa, sillä heidän sydämessään tuntui siltä kuin he olisivat suuresta vaarasta pelastuneet.

II. Siinan vaikutus nuorisoon.

Ritulan Siina rupesi nyt tuntemaan oman arvonsa. Selvästi huomasi hän, että hänellä on vaikutusvaltaa nuorisoon. Hän tiesi tarkoin, ettei hän suinkaan ollut mikään kaunotar, eikä sen nojalla voisi muiden huomiota puoleensa vetää. Mutta hän tunsi omaavansa muita lahjoja, joita usein puuttuu hyvinkin kauneilta neitosilta.

Tämän tietonsa ja itsearvonsa tunnossa ei Siina enää ensinkään ujostellut toisten nuorien seurassa. Notkeana ja hentona liihoitteli hän kuin keijukainen ja häikäilemättä puheli hän sointuisalla pehmeällä tavallaan kenen kanssa tahansa.

Varsin merkillistä oli, että kun ulkopitäjistä tuli nuoria miehiä Lenulaan naimapuuhissa, takertuivat he melkein poikkeuksetta Siinaan, kun vaan kerrankaan sattuivat hänen pariinsa tulemaan. Seurauksena tuosta kaikesta oli useinkin se, että aiottu naimiskauppa jäi sikseen.

Kun Siina kohteli vieraitaan aina ystävällisesti ja sävyisästi, ottivat nuoret miehet asian siltä kannalta, että Siina osoittaa heille erityistä huomaavaisuutta. Ja semmoisesta otaksumisesta seurasi, että he rupesivat Siinalle rakkaudentunnustuksiansa tekemään.

Mutta Siinapa ei ollutkaan niin vain ensi oksalta ammuttava. Oitis rupesi hän selittelemään, kuinka väärän käsityksen vieras oli hänestä saanut. Hän oli muka päättänyt aina olla naimatonna. Vieraalle olisi parasta, että hän menisi sen neitosen luo, jota varten hän oli tänne tullutkin.

Tavallisesti kävi niin, että nuoren miehen sydän oli kylmennyt tarkoitettua impeä kohtaan, ja apealla mielellä palasi hän kotiinsa.

Tämmöisiä tapauksia sattui niin usein, että ne rupesivat herättämään yleistä huomiota.

Joku muistutti kerran Siinalle, miksikä hän niin paljon eroittaa aiottuja avioliittoja.

»Enhän minä ole heitä hakenut enkä pyytänyt heitä tarkoittamistaan tytöistä erkanemaan; päinvastoin olen kehoittanut pysymään sen neitosen kimpussa, jota varten ovat tulleetkin», sanoi Siina vähän loukkaantuneena.

Tulipa taas kerran vieraasta paikkakunnasta eräs pulska nuorukainen käymään Lenulassa. Päätä pohkaa takertui hän Keimalan Tiinaan kiinni.

Tiina oli kaunis tyttö Jumalan luoman puolesta, mutta hän oli pahassa maineessa epäsiveellisyytensä takia. Hän oli muuten räivä ja rivopuheinen, kuten semmoiset tavallisesti ovat.

Tähän tyttöheisakkaan mieltyi tuo upea nuorukainen niin, ettei hän lyönyt ei laskenut muualle kuin Keimalan Tiinan pariin, eikä hän välittänyt muista kylän neitosista yhtään mitään.

Tiina ylpeili tuon pojan voitettuaan ja julkisesti käveli hän tämän kynkässä seurapaikoissa.

Tämä harmitti Ritulan Siinaa. Hän sovitti niin, että hän tuli kohdanneeksi tuon pojan.

Siina pani nyt kaiken viehättäväisyytensä ja vaikutusvaltansa liikkeelle. Hän kohteli nuorukaista ystävällisesti, puhua leperteli hänelle kaikenlaisia asioita sointuvalla tavallaan sekä kehoitti pojan käymään häntäkin katsomassa.

Jo ensi näkemältä teki Siinan olento poikaan hyvän vaikutuksen. Kutsua noudattaen meni hän tapaamaan Siinaa. Yhä suurempaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta osoitti Siina nuorukaiselle. Ja ennenkuin poika lähti Ritulasta iltasella pois, oli hän täydellisesti mieltynyt tyttöön.

Keimalan Tiina alkoi haihtua pois hänen mielestään, ja Siina sai siellä yhä enemmän sijaa. Hän ei hakenutkaan enää Tiinan seuraa, mutta Siinan luona käymiset tihenivät.

Ei ollut montakaan vuorokautta vielä kulunut, kun poika jo teki Siinalle rakkaudentunnustuksen.

Siina selitti nyt pojalle, ettei hän sitävarten ole ollut hänelle ystävällinen, että siitä semmoisia asioita koituisi, vaan että hän on ystävällinen kaikille ihmisille; samassa hän selitti haluavansa olla aina naimatonna.

Paikalla nousi poika ylös, ojensi kätensä Siinalle hyvästijätöksi ja pötki suoraa päätä kotiinsa käymättä edes Keimalassa.

»Jopahan taasenkin sait eroitetuksi rakastavaiset toisistaan», muistutettiin nytkin Siinaa.

»Sen tein aivan tahallani», sanoi Siina.

»Miksikä niin?»

»Poika olisi ollut liian hyvä mies Keimalan Tiinalle, ja minä en sallinut asian niin käydä. Poika kiittää kerran minua siitä, että eroitin hänet semmoisesta ihmisestä kuin Keimalan Tiina on», sanoi Siina levollisesti.

»Taisit mieliä poikaa itsellesi», sanottiin.

»Se on väärä syytös. Hänet olisin saanut vaikka kymmenin kerroin, jos vaan olisin halunnut», sanoi Siina päättävästi.

»Kosiko hän sitten sinua?»

»Sepä nyt on tietty — kuinkas muutoin», sanoi Siina oman arvonsa tunnossa.

»Mikset häntä sitten ottanut? Pulska poika eikä kuulu olevan varatonkaan», muistutettiin.

»Hän ei sopinut minun luonteelleni.»

»Mitä hänessä sitten oli moittimista? Siivo ja höyli poika.»

»Te ette ole oppinut tuntemaan ihmissydämiä. Törylän Erkillä on itsepintainen ja taipumaton luonne, joka ei anna vähääkään perään, minkä hän kerran luulottelee oikeaksi, ja semmoista en minä tahdo», selitti Siina.

Todellista aikomusta ei Siinalla ollutkaan olla ja elää naimatonna. Mutta hän oli mielestään perin tarkka tuntemaan ihmisiä. Aivan pian otti hän selvän kaikista oudoistakin henkilöistä, kun hän vaan sai hetken heidän kanssaan keskustella, Ja paikkakunnan nuoret miehet tunsi hän muka niin tarkkaan, että olisi voinut niinkuin kirjasta lukea, mitä kunkin sydämen pohjalla liikkui.

Niin ainakin Siina luuli ja tähän luuloon hän lujasti luotti.

III.

Siina valitsee.

Omassa pitäjässä oli Nytkälä-niminen talo. Se oli pitäjän vankimpia. Siinä oli neljä poikaa, ja nuorimman veljen nimi oli Tuomas eli Tommi niinkuin häntä yleiseen nimitettiin. Veljekset olivat kaikki muut tunnetut hiljaisiksi ja siivoiksi nuorukaisiksi, mutta jo aikaisin huomattiin Tommissa rajupäisyyttä. Muutkin veljekset olivat välttävän näköisiä ja kookkaita miehiä, mutta Tommi oli heistä kaikkein komein.

Jo varhaisesta lapsuudesta oli Tommi Ritulan Siinasta kylän somin poika. Iän varttuessa oli Tommi aina Siinan ajatusten ja tarkoitusten esineenä. Tommi oli paria vuotta nuorempi Siinaa, joten hän oli vielä ikäänkuin kehityksen alainen, ja Siina tarkoin tähysteli, mitä tuosta tulisi. Kukaan kuolevainen ei tiennyt mitään noista Siinan mietteistä, sillä hän oli järkevä tyttö, joka osasi kätkeä kaikki mielitekonsa sydämensä syvimpään sopukkaan.

Tommi kehittyi yhä rajupäisemmäksi. Hänellä oli taipumusta ryyppimiseen, ja vankka mies kun oli, joutuivat ihmiset välistä hänen kanssaan helisemään. Pohjaltaan hän kuitenkin oli hyväluontoinen nuorukainen. Kun nuot rajuuden puuskat olivat menneet ohi, katui hän katkerasti tekojaan, jopa niin että hän väliin itkikin. Hän pyysi anteeksi niiltä, joita vastaan oli rikkonut ja aikoi vakaasti ruveta hillitsemään rajua luontoansa.

Tämän kaiken huomasi Siina, vaan ei se vaikuttanut hänen mielipiteeseensä yhtään mitään.

Ritulan ja Nytkälän talojen väliä oli siksi pitkältä, etteivät Siina ja Tommi usein tavanneet toisiansa, semminkään kun Tommi ei ollut halukas pyhinäkään kylissä kulkemaan. Enimmiten istui hän kotona, lueskellen kirjoja.

Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana tuli Tommi kylille ja niin osui hän kylän nuorison joukkoon. Vähääkään häikäilemättä astui Siina oitis Tommia tervehtimään ja sanoi: »Näkeepä Tomminkin kerran nuorten joukossa.» Samassa ojensi hän kätensä Tommille tervehdykseksi.

Tommi tarttui tarjottuun käteen, mutta Siina ei niin pian heittänytkään hänen kädestään irti. Tommista tuntui tuo käsi niin pehmoiselta ja lämpöiseltä. Häntä oudostutti Siinan ystävällinen ja lempeä tervehdys, sillä ei hän ollut koskaan semmoista osakseen saanut. Tommi ei ollut vielä koskaan ollut tekemisissä vähän vähääkään neitosten kanssa. Siinan hän kyllä tunsi näöltään sekä tavoiltaan, mutta jotakin vastenmielisyyttä oli hän aina tuntenut sydämessään tyttöä kohtaan.

Nuoriso leikki vapaassa luonnossa viheriällä kentällä. Siellä juostiin leskeä, oltiin ruohonäkkisillä, kätkettiin sormusta ynnä muuta semmoista; oli siinä iloa ja hauskuutta.

Tommi istui syrjässä kivellä, katsellen toisten iloa. Hänen mielestään ei koko joukossa ollut niin hentoa, notkeaa ja kekseliästä neitosta kuin Siina. Tommi lämpeni hitaasti, mutta varmasti ja ei aikaakaan, kun hän jo yhtyi toisiin, ja pian oli hän leskeä juostessa Siinan parina —!

Tommin kylillä käymiset rupesivat nyt tihenemään. Hänestä tuntui siltä, ettei ollut oikein hyvä olla, ellei vaan Siina sattunut olemaan toisien joukossa. Ei hän tiennyt, miksikä se niin oli, mutta semmoiselta se vaan tuntui.

Vähitellen rupesi asia Tommille selkenemään. Mitähän jos…? mutta nuot veljet… — — —

Ei kovinkaan paljon aikaa kulunut, ennenkuin kylässä alkoi kuulua huhuja, että Siina ja Tommi ovat — kihloissa. Eikä kumpikaan heistä koettanutkaan sitä tyhjäksi tehdä. — Mitäs siitä, julkinen asia.

Tommia oli vaivannut ajatus veljistään. Kuinka kävisi tuoda vaimo niin monilukuiseen perheeseen. Eikä erotakaan sopinut; olisi jäänyt pienelle osalle. Mutta kylläpä Siina nyt jo osasi asioita johtaa.

»Mitäpä tuosta huolehdit, tule meille, onhan tässä tilaa.»

»Mutta tuo Nartti?»

»Mitäpä hän meitä haittaa, ihminenhän hänkin on. Ellei muuten sovi, jaetaan talo kahtia tai maksetaan Nartti pois», perusteli Siina uutta talouttaan.

»Millä rahoilla?»

»Oletkos ajattelematon? Tottahan sinäkin kotoasi jotakin saat. Muuten on meillä lupa tehdä työtä ja pyrkiä eteenpäin.»

Siihen täytyi Tommin tyytyä. — — —

Kun asia tuli vakavana totena kyläläisten tietoon, kummailtiin sitä suuresti. Siinalla oli ollut heidän mielestään loistaviakin tarjouksia, paljonkin parempia kuin Tommi, ja kaikki hän oli vaan karkoittanut luotaan! Tommi ei ollut missään hyvässä maineessa kyläläisten kesken rajupäisyytensä vuoksi ja Siinalle hän vaan kelpasi — hänelle, joka muiden suhteen oli ollut niin sanomattoman vaatelias.

Ei voitu Siinan vaalia kyllin ihmetellä.

»Kuinka sinä, ystäväni, tuohon Tommiin voit mieltyä?» kysyi eräs ystävä
Siinalta.

»Mitä moitittavaa hänessä sitten olisi?»

»Hän ryypiskelee ja on tavasta rajupäinen», sanoi ystävä.

»Kyllä minä hänet taltutan. Muuten on se minun oma asiani, eikä kuulu sinulle vähän vähääkään. Kyllä ymmärrän, että tämä on ensimäinen kontti, joita aiotaan minulle ruveta kantamaan, mutta sen sanon edeltäpäin, etteivät ne minuun tee toivottua vaikutusta. — Minä olen vaalini tehnyt», sanoi Siina päättävästi.

Siihen kontinkantamiset sitten jäivätkin, sillä tieto Siinan päätöksestä oli levinnyt kylälle.

Siina oli kihloissa ollessaankin yhtä ystävällinen ja kohtelias kaikille ihmisille kuin ennenkin.

Silloin hän sattui kerran seurustelemaan erään arvossa pidetyn pojan kanssa. He keskustelivat kauan, ja Siina oli avosydäminen kuten ennenkin. Vihdoin esitteli poika, että tekisivät pienen kävelyretken ihanan kesäillan viileässä. Siina suostui siihen, ja niin lähdettiin liikkeelle. He eivät hakeneet syrjäpaikkoja, vaan kävelivät yleisillä ja julkisilla teillä.

»Kuinka sinä voit tuohon Tommiin yhtyä», sanoi poika, ottaen Siinan kädestä kiinni.

»Mitä moitetta hänessä sitten olisi?» kysyi Siina, samassa vetäisten kätensä pois pojan kädestä.

»Semmoinen rajupäinen jörö.»

»Yhdellä on yksi vika, toisella toinen. Tommi on pohjaltaan hyväsydäminen, ja kun hän oppii hillitsemään rajun luontonsa, tulee hänestä miesten parahia. Siinä on varmasti minun osani, ja kukaan ei voi asiaa toiseksi muuttaa», sanoi Siina lujasti ja päättävästi.

Kun Tommi sai tietää, että Siina oli ollut kävelyllä tuon pojan kanssa, tuli hän sanomattoman mustasukkaiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena kulkea myrrysteli hän yksinään eikä puhunut kellekään monta sanaa.

Yhtäkkiä levisi kylälle tieto, että Tommi oli pieksää mukiloinut tuon pojan pahanpäiväiseksi, jopa niin, että poika joutui vuoteeseen.

Yleensä luultiin, että Siina ottaa nyt eronsa Tommista, mutta niin ei käynyt. Tapauksen tietoonsa saatuaan haki Siina heti Tommin käsiinsä. Sanaa lausumatta kävelivät he Ritulaan ja sulkeutuivat Siinan kamariin.

»Kuinka voit tuommoista tehdä? Oikein saa hävetä käytöstäsi», sanoi
Siina nuhtelevasti ja katsoi kiinteästi Tommia silmiin.

»Mitä hänen sitten tarvitsee tulla siihen liehtaamaan ja sukoistelemaan», sanoi Tommi jyrkästi.

»Oletko todellakin niin yksinkertainen, että voit tuommoiset asiat siltä kannalta ottaa! Pitääkö minun tekeytyä vihamieliseksi kaikille ihmisille senvuoksi, kun olemme päättäneet kohtalomme yhdistää? Sinä olet aivan syyttömästi lyönyt viatonta nuorukaista, sillä mitään sen enempää ei siinä kohtauksessa ollut kuin tavallinen kohteliaisuus, jota me olemme velkapäät kaikille ihmisille osoittamaan», sanoi Siina.

»Sinä siis aiot hyljätä minut», sanoi Tommi jurosti.

»En, sitä en tee, vaikka vielä mitäkin tulisi. Mutta sinun tulee pyytää anteeksi ja muutenkin hyvittää hänet, sillä minä en suvaitse, että jättäisitte noin ruman rikoksen sovittamatta», sanoi Siina ja samassa kiersi hän kätensä Tommin kaulaan.

Tommi heltyi ja tuli nöyräksi kuin lammas; Siina olisi voinut kääriä hänet vaikka sormensa ympärille. Kyyneleet vierivät Tommin silmistä ja hän lupasi mennä oitis sovittamaan rikoksensa.

Siina kävi usein hoitelemassa syyttömästi rusikoidun pojan haavoja, mitkä eivät kovin pahoja olleetkaan, ja pian toipui potilas.

Tällä tavoin saatiin tuo ruma asia sovitetuksi niin, ettei se mitään pahempaa jälkeä jättänyt.

IV.

Hankauksia.

Häät pidettiin ja Tommi siirtyi Ritulaan asumaan, sillä hän oli lunastanut Nartin osan, ja Siinan vanhemmat luovuttivat kaiken taloudenhoidon nuorelle parille.

Ankaraa huolta piti nyt Siina kotinsa järjestyksestä ja puhtaudesta. Ja hän saikin talon tässä suhteessa vähitellen siihen kuntoon, että Ritulaa mainittiin esikuvaksi monessa ympäristön pitäjässä.

Ei sitä vierasta käynyt Lenulassa, joka ei olisi pistäynyt katsomassa tuota kuuluisaa Ritulaa. Ja yhtä kohtelias, vierasvarainen ja ystävällinen oli emäntä kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin. Köyhiä ei hän tosin vienyt vierashuoneeseen, mutta aina oli hänen kätensä ojennettuna auttamaan heitä ja hartaasti otti hän osaa heidän suruihinsa. Muutoin kehoitti hän heitä istumaan, istui itse heidän rinnallensa ja kuunteli kärsivällisesti, mitä heillä kullakin oli sanomista.

Arvokkaammat vieraat vei hän heti vierashuoneeseen, jossa hän koetti saada heidät viihtymään.

Kun hänen itsensä täytyi mennä laittamaan vieraille suunavausta, komensi hän Tommin sillä välin pitämään vieraille seuraa.

Tommi koki kyllä parhaansa mukaan huvittaa ja viihdyttää vieraita, mutta hiljainen ja juro kun hän luonteeltaan oli, ei se ottanut onnistuakseen. Yritettiinkö jotakin puhelemaan, loppui se aivan pian ja ikävä äänettömyys sai taas vallan. Mutta kun emäntä joutui vierasten pariin, kyllä silloin kielet pääsivät valloilleen ja ikävyys haihtui.

Isännästä oli vastenmielistä tuo ylöllinen vierasten käynti. Hän oli luonteeltaan säästäväinen ja tarkka, ja hänelle kävi peloksi, että alinomainen vierasten kestitseminen tuottaa häviötä taloudelle. Tämäkin osaltaan vaikutti siihen, että isäntä oli niin vastahakoinen ja juromainen vieraita kohdellessaan.

»Ei meidän taloutemme kestä tuota alituista tavaran ja ajan hukkaa, joka meillä on tullut melkein jokapäiväiseksi tavaksi alinomaisten vierasten vuoksi», sanoi isäntä.

Emäntä päästi iloisen naurunhohotuksen.

»Sanotko — ajatteletko niin? Eivät vieraat kuluta kovinkaan suuria summia. Hyvästi järjestetyssä talossa on aina jotakin, jota sopii vieraille suunavaukseksi tarjota. Ole koko asiasta aivan huoletonna, kyllä minä itse huolehdin sinunkin puolestasi. Sen vaan voin sinulle vakuuttaa, ettemme me sen takia maalta merelle joudu. Meidän tulee osoittaa kohteliaisuutta kaikille ihmisille. Miltä se tuntuisi sinustakin, jos olisimme ihmisiä kohtaan tylyt ja jurot kuin puukonnielijät ja siten poistaisimme kaikki vieraat luotamme», selitteli emäntä.

Isännällä ei ollut siihen mitään sanomista ja siihen hänen täytyi tyytyä, vaikka vähän vastenmielisesti.

Rakastivatko Siina ja Tommi toisiaan?

Tommi rakasti vaimoansa melkein liiaksikin. Hän oikein jumaloitsi häntä, ja siitä seurasi, että hänellä oli melkein aina hienoa mustasukkaisuutta vaimoansa kohtaan. Ainoa vastenmielisyys, mikä tavasta ilmeni hänessä vaimoonsa, oli tuon ankaran puhtauden vuoksi, jota emäntä ehdottomasti kaikilta vaati, mutta äänetönnä koetti Tommi kärsiä sitäkin.

Siina rakasti myös ehdottomasti miestään, vaikka tavasta olikin erimielisyyttä heidän välillänsä. Kun vaan Tommi totteli häntä kaikissa ja alistui hänen tahtoansa noudattamaan, niin oli kaikki hyvin. Mutta tämäkin alistuminen tuntui Tommista vastenmieliseltä. — — —

Lenula oli luonnonihana paikka. Viljelykset olivat laajat ja hyvästi hoidetut. Talot olivat hyvästi raketut, ja puhtaus vallitsi kaikkialla. Aivan kylän laidassa oli iso kalarikas Lenujärvi. Kylä sijaitsi sen itäpuolella, ja viljelykset ulottuivat aivan järven rantaan saakka. Kaunis oli näköala järvelle, joka kesäisinä aamuina aukesi peilikirkkaana monine kauniine, lehtevine saarineen ja useine pitkine niemineen ja lahdelmineen katsojan eteen. Kaunispa oli järveltäkin katsella tuota muhkeata kylää viljavine vainioineen, ja melkein sen keskellä sijaitsevaa korkeahuippuista valkeaksi kalkittua kivikirkkoa.

Tuon luonnon ihanuuden vuoksi tuli Lenulaan aina paljon herrasväkeä kesävieraiksi. He majoittuivat sinne tänne kylässä, mutta mieluimmin valitsivat he majapaikakseen järveä likimpänä olevia taloja. Järven viileä henki loi vilpastusta kesän kuumuuteen ja kalastelemaan mennessä pääsi pikemmin järvelle. Heillä oli melkein kaikilla kalastusneuvoja mukanaan, yhdellä yhdenlaisia, toisella toisenlaisia. Kun sää oli kaunis, näki järvellä useita valkopurjeisia venheitä kiitävän, yhden sinne, toisen tänne.

Luonnollistahan on, että kesävieraat tutustuivat ympäristöönsä, niinpä Ritulaankin. He mieltyivät oitis siihen puhtauteen ja täsmällisyyteen, mikä talossa vallitsi. Ensi katsannolta teki emännän ulkonäkö heihin vähän vastenmielisen vaikutuksen, mutta kuta enemmän he tutustuivat hänen sisälliseen ihmiseensä, sitä miellyttävämmäksi hän heistä tuli, ja tuo ulkokohtainen vastenmielisyys haihtui kuin tuhka tuuleen.

Kesävierasten joukossa oli useita ylioppilaitakin. Eräs heistä varsinkin kiintyi Siinaan, sillä hän tapasi naisen, jolla oli selvä käsityskanta, ja hyvä arvostelukyky. Hän löysi emännässä vastakaikua omille mietteillensä ja senvuoksi hän usein tuli Ritulaan puhelemaan emännän kanssa. Useista asioista olivat he yksimielisiä, mutta tavasta tuli heille ristiriitaisuus aatteissa, ja se sai heidät joskus sanakiistaan. Siina ei suinkaan vähällä kummalla antanut periaatteistaan itseänsä luovuttaa. Ja kun hän oikein periaatteellisesti selvitteli omaa kantaansa ja samassa koetti järjellisesti kumota vastaväittäjänsä mielipiteitä, jäi tämä useinkin tappiolle.

Isäntä katseli tuota ylioppilasta vähän karsaasti, sillä hän piti häntä liian tunkeilevana.

»Mitäs tuo valkolakki täällä aina tekee, mitä hän tahtoo ja toimittaa?» sanoi isäntä kerran emännälleen.

»Jokos taas! Eihän hän mitään muuta tee kuin keskustelee minun kanssani», sanoi emäntä.

»Hän joutaisi hyvällä syyllä olla poissa meidän talosta, mokomakin tyhjäntoimittaja», sanoi isäntä jurosti.

»Herrainen aika! Enhän minä voi olla niin epäkohtelias, että ajaisin hänet pellolle, sillä tuleehan meidän hyvästi kohdella ihmisiä», sanoi emäntä ja siihen se asia jäi.

Eräänä pyhäaamuna tuli ylioppilas taasenkin Ritulaan. Oltiin juuri kirkkoon lähdössä. Kun emäntä oli vierasta tervehtinyt sanoi hän hänelle:

»Pyydän anteeksi, etten voi tehdä seuraa teille, sillä olen juuri kirkkoon lähdössä.»

Vieras näytti hämmästyneeltä ja hammastensa välistä mutisi hän:

»No, kaikkea häntä nyt.» Kuitenkin poistui hän talosta.

Seuraavana päivänä oli ylioppilas jo taasenkin Ritulassa. Emäntä otti kohteliaasti vastaan ja vei vierashuoneeseen.

»Miksikä te tunnuitte eilen olevan tyytymätön, kun minä menin kirkkoon?» kysyi emäntä oitis, kun he olivat istuutuneet.

»Niin. — Minusta tuntui vähän oudolta, kun te niin ajatteleva ihminen viitsitte tuommoisiin mennä», sanoi ylioppilas vähän häikäillen.

»Minkälaisiin?» kysäisi emäntä, ikäänkuin hän ei olisi täydelleen ymmärtänyt ylioppilaan odottamatonta lausetta.

»Tuommoisiin kuin kirkkoonkin.»

»Mitä! Ettekö siis pidä kirkosta?»

»En.»

»Ettekö uskonnostakaan?»

»En.»

»Jopa te olette onnettomin ihminen, mitä maan päällä on», sanoi emäntä kauhistuksissaan.

»Kuinka niin?»

»Eipä siinä luulisi olevan kysymisen varaa. Onnettomin ihminen on se, jolla ei ole uskoa Jumalaan.»

»Koko jumaluus on vaan tyhjää lorua, jolla koetetaan tuhmia, sivistymättömiä ihmisiä peljätellä», sanoi ylioppilas.

»Ettekö usko sielun kuolemattomuuteenkaan ja tulevaiseen elämään?»

»En.»

»Kurjaakin kurjempi ihminen olette. Turhaanko Jumala loi ihmisen sielulliseksi olennoksi, kun ei ihmisellä olisi muuta elämää kuin tämä ajallinen lyhyt ja viheliäinen elämämme?»

»Mikään Jumala ei ole ihmistä luonut, koska Jumalaa ei ole olemassakaan», sanoi ylioppilas kolkosti.

»Mistä ihminen sitten on tullut?»

»Hän on kehittynyt itsestään.»

»Kuinka te voitte järjellisenä ihmisenä semmoisia päätelmiä tehdä? Pitäisihän toki ymmärtää, etteihän mitään voi tekemättä tulla. Luontokin kaikissa vaiheissaan ja nytkin kukoistavassa ihanuudessaan todistaa, ettei kaikki tämä ole itsestään kehittynyt, vaan niillä on täytynyt olla joku suuri, viisas ja voimallinen luoja», tuumaili emäntä.

»Niin se sanoo, joka ei niitä asioita ymmärrä», tokaisi, ylioppilas.

»Herra varjelkoon minua teidän tavallanne näitä asioita ymmärtämästä. Ei ole vielä maailmaan mitään niin ihanaa oppia ilmestynyt kuin kristinoppi on. Mihin ihmisraukka hädän ja tuskan aikana viheliäisyydessään ja tuskassaan pakenisi, ellei hän tietäisi, että hänellä on armollinen Jumala, joka anteeksi antaa kaikki synnit ja rikokset, kun vaan katuvaisena hänen Poikansa turvissa anoo häneltä armoa ja anteeksiantamusta.»

»Voihan ihminen rauhoittuneena elää tuommoisitta taikatempuittakin», väitti ylioppilas.

»No, millä tavalla?»

»Siten, että koettaa noudattaa totuutta ja oikeutta, eikä tee kenellekään vääryyttä.»

»Se on väärä turva, joka ei ole vielä koskaan kestänyt koetuksen aikana. Ei ole mikään viisaustiede voinut antaa turvaa ja lohdutusta hätääntyneelle sielulle, mutta kun kannamme surumme ja tuskamme Herran eteen, niin saamme kohta omantunnon rauhan», sanoi emäntä.

»Omatunto — mikä se on?»

»Ettekö ole koskaan tunnossanne semmoista ääntä kuullut, joka teille sanoo, mikä on oikea ja mikä väärä?»

»Noo — kyllähän, mutta sen olen saanut tietopuolisesta opista», sanoi ylioppilas.

»Oletteko seurannut tätä ääntä?»

»Kyllä melkein; mitenkäs muuten tietäisin, mikä on oikein, mikä väärin.»

»Siinäkin asiassa on teissä erehdys. Tuota ääntä, joka povessanne liikkuu, ette ole saanut sinne maallisilla tiedoillanne, vaan se on Jumalan laki, jonka hän jo luomisessa istutti ihmisen sydämeen. Mutta minä huomaan, että te olette tuon omantuntonne mietteillänne tehnyt hyvin venyväksi, ja uskon, ettei tämä voi teille aina selvästi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Jos teidän käsitteenne pääsee leviämään kansaan, niin on sen perikato lähellä, sillä kansat, jotka ovat Jumalansa hyljänneet, ovat aina hävinneet. Tekisitte viisaasti, jos rupeaisitte tarkemmin miettimään asiaa, ettekä levittäisi tuota turmiollista oppianne», puheli emäntä vakavasti.

»Enpä minä olisi uskonut, että te olette noin kovin jumalinen», sanoi ylioppilas.

»Selvästi tunnen, etten ole kylläksikään jumalinen, ja sitä olen paljonkin surrut. Kun nyt olette avonaisesti epäuskoisen sydämenne paljastanut, niin minun täytyy ilmoittaa, etten halua teidän kanssanne enempi seurustella», sanoi emäntä päättävästi.

Ylioppilas joutui hyväisestään hämilleen.

»On varsin ikävä, että asia niin päättyi, mutta luulen, että te ette ole minua täydellisesti ymmärtänyt», sanoi ylioppilas.

»Aivan täydellisesti — saatte mennä», sanoi emäntä.

Ja niin lähti tuo materialistinen uskonsankari.

V.

Kohtaus.

Kaukaan aikaan ei tuo Ritulan emäntään kiintynyt ylioppilas käynyt talossa.

»Pääsimmehän toki tuosta tungettelijasta viimein eroon», sanoi isäntä emännälleen eräänä kertana.

»Kaikista huonoista ihmisistä täytyy totuuden ihmisten eroon päästä», sanoi Siina.

»Niinkö se on? Minä olen ollut huomaavinani, ettet sinä pidä minusta mitään tuon ylioppilaan ohella», sanoi Tommi yksinkertaisuudessaan.

»Erehdyt ystäväiseni; sinusta pidän enemmän kuin kaikista muista yhteensä. Mutta minua kummastuttaa tuommoinen ajattelematon mustasukkaisuus, kun et sinä soisi maailmassa olevankaan muita kuin sinut ja minut.

»Ei veikkonen! Kaikki kansalaiset, veljet ja sisaret, ovat luuta meidän luustamme ja sentakia olemme me velvolliset heitä ihmisellisesti kohtelemaan», sanoi Siina.

Kului joku aika. Vähitellen teki ylioppilas taasenkin tuttavuutta taloon. Ensimältä tuo vanha tuttava arasteli; oli niinkuin hän olisi häpeillyt entisiä mielipiteittensä ilmauksia. Mutta kun hän pääsi emännän kanssa puheisille, oli hän olevinaan katuvainen syntinen. Hän koetti selittää, kuinka hän oli aivan yhtä mieltä emännän kanssa uskon asioissa, mutta hän oli vaan tahtonut koetella emäntää saadakseen tietää, mitä mieltä hän oli.

Kun emäntä tämän kuuli, suli hänen sydämensä heti, ja entinen ystävyys alkoi jälleen.

Melkein myötäänsä oli nyt ylioppilas Ritulassa vieraana. Sattuiko joku muu vieras olemaan talossa kun hän tuli, poistui hän heti, sillä hän tahtoi yksinomaan olla kahden kesken emännän kanssa.

Emäntä useinkin illan siimeksessä päivän töistä päästyänsä meni kävelemään virkistääkseen itseänsä.

Kerran muutamana kauniina kesäiltana meni hän järven rannalle kävelemään. Äkkiarvaamatta ilmestyi hänen eteensä mieshenkilö. Emäntä hämmästyi pahanpäiväiseksi, mutta samassa huomasi hän, ettei tulija ollut kukaan muu kuin tuo ylioppilas.

Tämä teki emännälle nöyrän kumarruksen, lausuen samassa hyvän illan. Puhellen niitä näitä, esitteli hän, että istuttaisiin lähellä olevalle turvepenkille, että saataisiin haastella.

Ylioppilas koetti nyt kaikenlaisilla imarteluilla ja melkein intohimoisesti puhua leperrellä emännälle.

Yht'äkkiä kumartui hän emännän puoleen ja sanoi kuiskaamalla:

»Minä rakastan teitä sydämeni pohjasta», ja samassa hapuili hän Siinan kättä omaansa.

»Mitä te nyt puhutte! Minä olen rakkauteni luvannut yhdelle ainoalle miehelle, ja se riittää. Minulla ei ole rakkautta antaa kenellekään toiselle», sanoi Siina lujasti.

»Eihän toki niin. Luulen teidät tuntevani», sanoi ylioppilas ja samassa hän kietoi kätensä Siinan ruumiille.

Siina kauhistui kovin tuota tekoa. Hän riuhtaisi itsensä irti tuosta tungettelijasta, ja niin hän seisoi muutaman askeleen ulompana tuota hävytöntä nuorta miestä.

»Oletteko tuommoinen! Missä teidän oikeuden ja totuuden tuntonne nyt on?» sanoi Siina, ja hänen kasvonsa olivat tavallista punakammat äkkinäisen hämmästyksen takia.

Ylioppilas ei uskonut vielä tuotakaan. Hän luuli Siinan käytöstä vain tavalliseksi naisen oikuksi, jommoisia hän ehkä oli ennen tavannut.

Hän hyökkäsi nyt Siinaan käsiksi ja koetti häntä valloittaa.

Äkkinäisellä voimain ponnistuksella riuhtaisi Siina taasenkin itsensä irti ja samassa läimäytti hän aika korvapuustin ylioppilaalle. Mutta kun sekään ei auttanut, päästi hän kamalan hätähuudon.

Samassa syöksyi pensaikosta esiin roteva mies. Tämä oli Siinan veli Nartti, joka myöskin sattui olemaan iltakävelyllä tuossa kauniissa järvenrannan metsikössä.

Kun Nartti ilmestyi uhkaavana ylioppilaan nokan eteen, hämmästyi tämä kelpo tavalla.

»Tuhannen peeveliä! Oletteko todellakin tuommoinen roisto, että hätyytätte naitua naista!» huudahti Nartti, sillä hän oli oitis huomannut asian oikean laidan.

»Enhän ole mitään pahaa tehnyt, tahdoin vain naista naurattaa», sanoi ylioppilas puolustellen itseään.

»Kyllä minä panen sinut tuolla tavalla naisia naurattamaan senkin roisto. Tuossa on sinulle ensimäinen ja tuossa toinen», sanoi Nartti mäjäytellen ylioppilasta korville puolelle ja toiselle. Kun hän pääsi ylös kompuroimaan, oli uusi mäjäys aina valmiina; ei silloin ollut ylioppilaan hienot sääret maassa lujasti kiinni.

Vihdoin täytyi Siinan mennä Narttia hillitsemään.

»Anna hänen nyt jo olla, onhan hän jo kyllikseen saanutkin rangaistusta huonosta työstään», sanoi Siina, ja niin pääsi ylioppilas taasen jaloilleen.

»Vai olet sinä tuommoinen tihulainen kaikkine sivistyksinesi ja oppinesi! Luuletko, ettei kansan lapsissa ole suurempaa siveellistä voimaa kuin sinunlaisissasi on? Ellei niin olisi, olisi kansan perikato käsissä, sillä semmoinen mädännäisyys ei voi kauan pystyssä pysyä», haukuskeli Nartti vielä kaupanpäälliseksi.

Häpeissään lähti ylioppilas turvottunein naamoin mennä lurjustelemaan pois.

Siina ja Nartti lähtivät nyt kotiaan. Siina oli vielä hätääntyneen näköinen, ja Tommi huomasi oitis, ettei emäntä ollut tavallisissa oloissaan.

»Mikä sinua nyt vaivaa, kun olet noin tuohtuneen näköinen?» kysyi Tommi.

Siinasta oli tuo juttu niin tavatonta laatua, että hän ei olisi mielellään siitä tarkkaa selkoa tehnyt. Muuten hän oli vielä niin hätäyksissään, ettei hän olisi kyennytkään siihen. Mutta Nartti selitti juurtajaksain koko tapahtuman.

»Enkö minä ole kauan aikaa epäillyt tuon ainaisen tungettelijan tarkoituksia? Hän on ollut mielestäni niin vastahakoinen otus, etten ole häntä hyvällä omallatunnolla kärsinyt. Mutta tulehan vielä kerrankin tänne mokomakin saikarasääri, niin kyllä minä sinulle lähtöpassit annan», tuumaili Tommi.

Siinasta oli tuo kohtaus niin häpeällistä laatua, ettei hän olisi sen suonut tulevan yleisön tietoon. Hän rupesi pyytelemään, että asia pidettäisiin salassa, koska se ei olisi kenellekään ylösrakennukseksi. Siinan esitys hyväksyttiinkin yksimielisesti.

Kuitenkaan ei asia pysynyt salassa. Kohtauksen oli sattunut huomaamaan eräs poikaloppi, joka onkiretkellään oli kaukaa nähnyt koko tapauksen. Tämä kohta levitti tiedon ympäri kylää.

Ylioppilas parka joutui nyt pahempaan kuin pulaan. Kaikki rupesivat häntä sormellaan osoittelemaan ja säätyhenkilöt eivät voineet kyllin halveksia ylioppilaan halpamaista käytöstä.

Ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laputtaa pois koko paikkakunnalta ja heittää kaikki kesävierailut sikseen.

VI.

Muutoksia.

Ritulassa tuli nyt huomattavia muutoksia. Emäntä joutui nyt äidiksi.

Kynä ei voi kertoa sitä ilon ja autuuden tunnetta, jota Siina nyt tunsi sydämessään. Parin viikon kuluttua tunsi hän jo kykenevänsä kaikella äidillisellä lemmellä ja rakkaudella vaalimaan pienokaistansa, tuota kallista taivaan lahjaa, joka oli hänen huostaansa uskottu. Kyllä ei pienokaisen tarvinnut puutteessa olla. Pieninkin lapsen kirahdus herätti jo äidin huomion, ja oitis riensi hän tutkimaan, mitä pienokainen oli vailla.

Kun äiti voimistui niin paljon, että hän voi jotakin toimia, saatettiin lapsi pyhään kasteeseen, jossa hänelle nimeksi annettiin Aila.

Olisi luullut Tomminkin nyt hyvinkin ilostuvan tuosta uudesta onnesta, mutta niin ei ollut kumminkaan laita. Vaikka hän ulkonaisissa asioissa täyttikin kaikki aviomiehen tehtävät perhettänsä kohtaan, pysyi sydän kuitenkin kylmänä, sillä siellä kalvoi pieniä matoja. — Tuo, tuo tohvelin alla oleminen ja liikanainen siisteyden vaatimus.

Joitakin aikoja ennen lapsen syntymistä, oli Tommi vaihtanut hevosia.
Tuo hevonen oli kotikasvatti ja Siinan lempihevonen.

»Kuinka sinä omin päinesi saatoit vaihtaa tuon uskollisen palvelijan vieraisiin käsiin? Eikö vähääkään käynyt sydämellesi luovuttaessasi sen tuolle Koni-Mikolle, joka ei muuta tee kuin kulkee markkinoista markkinoihin pieksäen ja ruoskien hevosraukkoja niin, että ovat puolikuolleina hänen käsissään? — Sinun on paikalla mentävä purkamaan tuo tunnoton kauppa», komenteli Siina.

»No, minähän voitin alintain sata markkaa tuossa kaupassa», puolusteli
Tommi.

»Vaikka olisit voittanut vielä kaksisataa, niin kauppa on kuitenkin purettava, sillä minä en salli sitä, että uskollinen eläin joutuu rääkkääjän käsiin», sanoi Siina lujasti.

Ei Tommille muuta neuvoksi kuin purkaa kauppa.

»Kas, nyt sinä olit taasenkin kiltti, minun oma Tommini», sanoi Siina, kun Tommi oli tuonut Pollen kotiin.

»Kiltti!» murahti Tommi ja lähti kävellä jurpottelemaan pois. Mutta entistä jurommaksi ja vähäpuheisemmaksi kävi Tommi.

Kerran möi isäntä kesällä viisi tynnyriä rukiita.

»Kuinka sinä minun tietämättäni menet tänä aikana viljaa myömään? Oletko tehnyt lukua, riittääkö hinkalossa viljaa talouden tarpeiksi uutiseen saakka? Minä luulen, että jos sinun haltuusi yksinomaan jää talouden hoito, rupeaa hiiret hinkaloissa pian koppia lyömään», tuumaili Siina Tommille.

»Jo nyt on kumma paikka! Kyllä minä olen huono isäntä, kun en saa kohta rikkaa ristiin panna ilman sinun luvattasi», nureksi Tommi.

»Ei sinun tarvitsekaan. Meitähän on kaksi ja 'yhteisöthän ne ovat satimet karjamailla.' Mitä se sitten sinua haittaa, vaikka taloudelliset asiat punnitaankin yhteisesti, sillä kaksi voipi paremmin asiat harkita kuin yksi?» sanoi Siina.

»Haittaapa se. Eihän noiden muiden isäntien tarvitse olla tuommoisen komennon alla», tuumaili Tommi.

»Olkoon muualla miten tahansa, mutta meillä sen täytyy niin olla», sanoi
Siina yksikantaan päättävästi, ja siihen se asia jäi.

Tämmöiset kohtaukset painuivat syvälle Tommin sydämeen. Ja vielä päälliseksi tuo ankara puhtaus ja järjestys, josta hän alituisesti sai muistutuksia. Kaikki nämät yhteensä vaikuttivat sen, että Tommi tunsi olevansa liika henkilö perheessä, jolla ei ole muuta tekemistä, kuin olla alituisesti voimattomana välikappaleena vaimonsa käsissä. Hän ei saanut olla minkään määrääjänä, ei minkään kaupan tekijänä, vaan kaikissa häntä käskettiin, velvoitettiin ja komennettiin.

Tuntien tämmöistä sortovaltaa harjoitettavan, ei perillisen syntyminenkään voinut hänen synkkää mieltään ilahuttaa.

Kun lapsen syntyminen oli onnellisesti tapahtunut ja äidin henki pelastunut, tunsi Tommi tehneensä kaikki velvollisuutensa. Synkkämielisenä ja vähäpuheisena oleskeli hän melkein yksinään, eikä kutsuttunakaan monasti käynyt vaimoaan ja lastaan katsomassa.

Hento vaimo ei täydellisesti parantunut kaukaan aikaan lapsivuoteesta. Tällä välin makasi Tommi usein yönsä väen puolella. Ei hän suurin välittänyt makuusijastaan, kääräisi vaan jotakin päänsä alle ja kytjähti penkille maata. Useakin tarjosi Tommille vuodettansa, mutta Tommi sanoi vain: »Kiitoksia paljon, pitäkää itse vaan vuoteenne, kyllä minä tässä toimeen tulen.»

Isännällä oli omalla puolellaan kylläkin komea ja pehmeä vuode, mutta hän tunsi itsensä siellä niin vieraaksi ja ikäänkuin armoilla eläjäksi.

»Mitäpä minä siellä tekisinkään, en minä kuitenkaan osaa olla niinkuin vaaditaan», ajatteli hän itsekseen penkillä maatessaan.

Täällä väen parissa tuntui Tommista kaikki niin kodikkaalta ja tutunomaiselta, eikä kummakaan, sillä semmoisissa oloissa hän juuri oli kasvanut ja mieheksi varttunut.

Väki kummasteli isännän elintapaa. Toiset arvelivat, ettei isäntä tahtonut maata toisella puolella, kun emäntä makasi siellä heikkona pienokaisensa kanssa, mutta toiset pudistelivat epäillen päätänsä.

Ensimältä ei emäntä tiennyt mitään tuosta Tommin elämän käänteestä, sillä hoitajatar ei tahtonut rasittaa häntä millään taloudellisilla huolilla. Sitä hän vaan oudoksui, kun isäntä niin harvoin kävi heitä katsomassa. Mutta hoitajatar osasi senkin sillä lailla selittää, ettei isäntä hennonut häiritä heitä käynneillään niin heikkoina ollessaan.

Noin kolmen kuukauden kuluttua toipui emäntä niin, että hän rupesi ottamaan osaa talouden toimiin. Silloin selkeni hänelle kaikki. Hän sai tietää, ettei koko tällä pitkällä ajalla ollut isäntä montakaan yötä maannut omalla vuoteellaan, vaan melkein aina väen puolella penkillä.

Siina vaivasi päätään monenkaltaisilla kysymyksillä ja otaksumisilla, mikä mahtoi isännän tuommoiseen käytökseen syynä olla. Varsinkin tämmöisenä aikana, jolloin olisi luullut olevan syytä ilostua entistä enemmän. Itse puolestaan ei hän luullut antaneensa Tommille mitään aihetta siihen kammoon, jota hän osoitti vaimoaan ja lastansa kohtaan. Hän oli laittanut kotinsa semmoiseen järjestykseen, että siinä olisi luullut viihtyvän kenen hyvänsä. Mutta ehkäpä isännän kaihtemiseen ja jörömäisyyteen olikin syynä se, ettei hän tahtonut häiritä läsnäolollaan perheensä rauhaa heidän heikkoina ollessaan.

Näitä mietti Siina, mutta eipä hän täyteen selvyyteen sittenkään päässyt tuosta perheen rauhaa uhkaavasta elämän käänteestä.

Eräänä kertana tuli Tommi juron näköisenä lapsikamariin. Siellä oli kaikki niin valoisaa, puhdasta ja siistiä. Valkoiset, suoraksi silitetyt akkunakaihtimet estivät liikanaisen valon huoneeseen tunkeutumasta, pitseillä reunustetut puhtaat lakanat valaisivat sekä emännän vuodetta että pienokaisen kehtoa; oli niin puhdasta, ettei tomunhiukkaakaan näkynyt missään. Tommista tuntui siltä kuin pyhä siimes olisi varjostanut koko huonetta.

Hän tunsi itsensä aivan mahdottomaksi siellä asustelemaan. Hän ei luullut parhaalla tahdollaankaan voivansa niin elää ja olla, ettei hän saisi vaimoltaan alinomaisia nuhteita ja muistutuksia.

Kun isäntä näiden tunteittensa kanssa taisteli, seisten keskellä lattiaa, astui emäntä samassa huoneeseen.

»Kah! Olethan sinä nyt kerrankin täällä! Istuhan toki, että saadaan haastella kahden kesken», sanoi emäntä iloisesti.

»Mitäpä puhelemista meillä olisi?» sanoi isäntä jurosti, mutta istui kuitenkin.

»Sanotko niin? Kenellä sitten olisi keskenään puhelemista, ellei juuri isännällä ja emännällä?» kummasteli Siina.

»Mitä me sitten puhelisimme?» kysyi Tommi.

»Ajattelin puhua siitä, miksi sinä olet nykyään niin kummallinen», sanoi emäntä.

»Kuinka kummallinen?»

»Kummalliselta tuntuu minusta se, kun makaat yösi tuolla väen puolella, ajellen pitkin kovia penkkejä, etkä vietä öitäsi omalla vuoteellasi, jonka luulisin toki olevan siinä voimassa, että siinä sopisi paremmin levätä.»

»Minä en viihdy täällä», sanoi Tommi jurosti.

»Sano, ystäväiseni, mikset voi viihtyä. Minä olen kaiken voitavani tehnyt, saadakseni asuntomme niin mukavaksi ja siistiksi kuin suinkin, että viihtyisit paremmin luonamme. Mutta enimmän kummastuttaa minua, kun nyt juuri luulisi sinulla olevan enemmän aihetta iloon kuin koskaan ennen, ja sinä osoitat päinvastoin mitä suurinta tyytymättömyyttä ja suvaitsemattomuutta. Ja mikä kaikki on tähän kummalliseen käytökseen syynä?» puheli Siina surumielisesti.

»Hym!» hymähti vaan Tommi ja alkoi astella ulos huoneesta.

Siina oli koettanut saada selvää miehensä mielentilasta, mutta tämä suljettu kirja jäi hänelle yhtä hämäräksi kuin ennenkin.

VII.

Pahenee.

Näiden tapahtumain jälkeen makasi isäntä jonkun aikaa omalla vuoteellaan, mutta vähäpuheinen ja miettivän näköinen hän oli. Jos emäntä hänelle jotakin puhui, vastasi hän vaan: on tai ei. Taloudellisiin kysymyksiin virkkoi Tommi vaan jurosti: »Mitäpä minusta.»

Tommin sielussa liikkui sen ohessa kuitenkin säälintunne vaimoansa kohtaan. Tämän tähden ei hän hennonut vaimolleen aivan vasten silmiä purkaa sydäntänsä eikä ilmaista, mikä raskas taakka oli vähitellen kertynyt painostamaan hänen mieltään.

Kun isäntä aamulla heräsi vuoteeltaan, meni hän oitis väen puolelle. Syömässä hän kävi säännöllisesti toisella puolella, mutta kun ateria oli päättynyt, siirtyi hän muiden mukana väen puolelle, sillä siellä hän tunsi viihtyvänsä. Työtä teki hän kahden edestä, mutta taloudellisiin asioihin ja toimiin ei hän ottanut vähintäkään osaa; ne kaikki jäivät emännän huostaan.

Kerran meni hän taas monesta ajasta lapsikamariin. Pienokainen makasi siinä niin autuaan ja viattoman näköisenä ja hymyili nukkuessaan niinkuin pieni enkeli.

Kauan seisoi isä lapsensa kehdon ääressä, ja monenlaisia mietteitä liikkui hänen mielessään. Hän tunsi sanomatonta rakkautta ja sääliä lasta kohtaan. Hän olisi tahtonut ottaa lapsen syliinsä ja paeta hänen kanssaan kauas pois. Mutta samassa tunsi hän itsensä kykenemättömäksi siihen. Hänessä ei olisi miestä hoitamaan lasta sillä hellyydellä ja rakkaudella, minkä tuo toimi välttämättömästi vaatisi. Ehdottomasti täytyi hänen itselleen tunnustaa, että lapsen äiti pystyi siihen kymmeniä kertoja paremmin kuin hän. Ja hän alkoi jo huomata, että harvapa äiti piti lapsestaan niin hellää huolta kuin hänen vaimonsa.

Näitä miettiessään olisi hän niin mielellään suudellut nukkuvaa pienokaista, mutta tämä tuntui hänestä pyhyyden loukkaukselta, eikä hän uskaltanut huulillaan koskettaa tuota enkeliolentoa. Hetken aikaa seisoi Tommi vielä kehdon luona, katsellen tuota nukkuvaa viatonta lapsukaista, jolla ei ollut mitään huolia, murheita ja elämän suruja.

Suuret kyyneleet valuivat isän silmistä kaikkea tätä miettiessään.

Elämä ei käynyt entistä eheämmäksi Ritulassa. Isäntä rupesi taasenkin makailemaan yönsä väentuvan penkeillä, eivätkä mitkään Siinan rukoukset, kehoitukset ja selitykset voineet asiaa toiseksi muuttaa.

»Olkoonpa hän nyt niinkuin haluttaa, kylläpähän kerran siitä puhkeaakin», tuumaili Siina vaan rauhallisesti.

Itseksensä hän puuhaili vaan entiseen tapaansa talouden toimissa niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Sama puhtaus, sama säntillisyys vallitsi nyt Ritulassa kuin ennenkin, ja vieraita kävi talossa niinkuin ennenkin.

Mutta yhä synkkämielisemmäksi kävi isäntä. Ainuttakaan kertaa ei hän tullut enää emännän puolelle vuoteeseensa, vaan makaili tuvan penkillä. Kun emäntä sen huomasi, toimitti hän väen puolelle erityiseen kamariin isännälle vuoteen.

Nyt tuli isäntä oikeaan oloonsa. Oli niinkuin suuri kuorma olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Siellä hän tunsi viihtyvänsä omassa rauhassaan, jossa ei tarvinnut ketään arkailla.

Alettiin kummailla, miksi isäntä oli niin usein työstä poissa, vaikka hän ennen niin ahkerasti oli käynyt työssä tahi ainakin ollut sitä johtamassa. Kun väki tuli työstä, ilmestyi isäntäkin joukkoon ja tavallisesti oli hän erinomaisen hilpeällä ja iloisella tuulella. Hän keskusteli jokaisen kanssa erikseen ja kaikille oli hänellä viskata joku leikkisana.

Väestä tuntui siltä kuin isännästä olisi kadonnut kaikki jurous ja synkkämielisyys, ja hän saanut takaisin entisen hilpeän luonteensa. Kukaan ei kaukaan aikaan voinut sanoa, mikä tämän kummallisen muutoksen oli aikaansaanut.

Vihdoin huomattiin, että isännän kieli alkoi iloisimmillaan ollessaan — — sammaltaa, ja siitä älyttiin, että hän oli ruvennut yksinäisyydessään ryypiskelemään.

Tämä havainto teki Ritulan väkeen hämmästyttävän vaikutuksen. Emäntään se koski niin kovasti, että hän tuli oikein sairaaksi. Hän luuli nyt keksineensä syyn Tommin synkkämielisyyteen ja perheensä kammoamiseen, mutta se ei johtunut ensinkään hänen mieleensä, että tuon turman perustus ja alkulähde oli juuri hänessä itsessään.

Kaukaan aikaan ei Siina puhunut miehellensä mitään koko tuosta surullisesta ja suomattomasta asiasta. Mykkänä kantoi hän vaan raskasta kuormaansa, surren ja murehtien perheensä tulevaista tilaa. Hän koki tiedustella kaikella naisen neuvokkaisuudella noita turmion lähteitä, saadaksensa tuketuiksi ne. Mutta kaikki tämä oli turhaa työtä, sillä Tommilla oli senkin seitsemän asiamiestä, jotka yhdellä tai toisella tavalla hankkivat hänelle tuota haluamaansa ilolientä.

Ei kauan viipynytkään, ennenkuin Tommin ryypiskeleminen kävi niin julkiseksi, että hän oli myötäänsä humalassa. Eikä hän huolinut keltään vähääkään peitellä taikka salata tilaansa.

Tähän tilaan tultuaan kävi hän usein emännän puolellakin. Eräänä kertana tapasi hän salissa emännän istumassa surullisen näköisenä. Yhtä puhdasta ja siistiä oli siellä kuin ennenkin.

»Kah! täällähän sinä istut yksinäsi kuin lintu häkissään. Ja kaikki on niin hienoa ja puhdasta. Saanhan nyt kai kerran sylkeä tuohon lattialle, sillä minä olen vaan Tommi, raskaan työn tekijä, joka ei osaa hienostella», sanoi Tommi ja — ptrui! sylkeä roivasi hän puhtaalle matolle aika roivauksen.

Surumielisenä nousi Siina ylös, otti pyyhkeen ja siivosi huolellisesti syljen pois lattialta. Hän ei lausunut sanaakaan; meni vaan hiljaisena istumaan samaan paikkaan.

»Senhän minä tiesinkin! Minä en kelpaa asumaan sinun koristellussa pyhäkössäsi, sillä minä olen vaan Tommi. Minä vaan likaisin ja tahrisin sinun korusi. Mutta tiedä se, etten minä aio ruveta sinun tahdottomaksi välikappaleeksesi enkä keppihevoseksi, jommoiseksi näyt aikovan minut tehdä. Minä en saa tehdä enkä toimia mitään ilman sinun armollista lupaasi. Mutta nyt saat olla ja elää, puuhata ja päättää niinkuin itse tahdot. Minusta ei ole enää mitään haittaa sinulle, ja minun puolestani saat pitää semmoisen puhtauden kuin suinkin haluat», puheli Tommi ärtyisästi.

Hän nousi ylös istualtaan ja alkoi kävellä salin lattialla. Hän yritti mennä lapsikamariin, mutta Siina huomattuaan, missä tilassa Tommi oli, oli jo varaselta ottanut avaimen pois suulta.

»Senhän minä tiesinkin. Minä en saa kohdata omaa lastanikaan, jota niin sanomattomasti rakastan. Minusta ei ole sinulle elämänkumppaniksi, sillä minä olen vaan Tommi», sanoi isäntä ja meni pois.

Koko sillä ajalla ei emäntä lausunut luotuista sanaa, sillä hän älysi, ettei isäntään tuossa tilassa puhe vaikuttaisi niin mitään.

Isännän mentyä purskahti emäntä valtavaan itkuun. Nyt selkeni hänelle kaikki. Tommi oli purkanut sydämensä painon kokonaan. Siina älysi, mistä isäntä oli itsellensä kerännyt kaiken juroutensa, umpimielisyytensä ja kylmyytensä, ja hän huomasi jännittäneensä jousta liian kireälle, jopa niin että se oli aivan katkeamaisillaan. Hän syytti itseään ajattelemattomuudesta ja liiallisesta luottamuksesta itseensä ja kykyynsä hillitä muiden ihmisten luonteita. Hän älysi, ettei hän kyllin tarkoin tuntenut miehensä luonnetta, vaikka luuli niin tehneensä. Tämä kaikki painosti kovasti emännän mieltä.

Seuraavana aamuna meni emäntä toiselle puolelle isännän kamariin. Isäntä istui vuoteen laidalla nolon näköisenä, pää käsiin nojattuna. Hän säpsähti hyväisestään emännän tuloa.

»Hyvää huomenta, ukkoseni! Kuinka nyt voit?» sanoi emäntä iloisesti.

»Onpahan niinkuin tuossa», sanoi Tommi jurosti, eikä hievahtanut paikaltaan.

Emäntä otti tuolin, siirsi sen lähelle isäntää ja istuutui siihen.

»Kuinka sinä olet tuommoiseen tilaan joutunut? Etkö vähääkään ajattele, kuinka suureen vaaraan olet itsesi ja perheesi saattanut?» aloitteli emäntä.

»Kuinka suureen vaaraan?»

»Pitäisihän järjellisen ihmisen kysymättäkin älytä, minkälaiset vaarat tuommoisesta elämästä seuraa. Ensinnäkin menetät terveytesi, ihmisyytesi ja kunniasi, ja sitten saatat häpeään koko perheesi. Samalla joutuu vaaraan koko talouskin, kun työt jäävät takapajulle ja välistä tekemättäkin», selitteli emäntä.

»Sinun hallussasihan johto on tähänkin asti ollut, eikä minulla ole ollut mitään sanomista. — Siinäpä häntä nyt olet voiminesi ja toiminesi. Minusta ei ole enää mitään haittaa», sanoi Tommi.

»Oikeastaan asia ei niin ole. Kyllä sinunkin toimesi on paljon vaikuttanut taloudessamme, mutta minä olen luullut, että minunkin pitäisi saada asioista tieto. Siinä luulossani olen kuitenkin pettynyt», sanoi emäntä.

»En minä vielä koskaan ole purkanut sinun tekemiäsi kauppoja», sanoi
Tommi kolkosti.

Tämä kävi emännän sydämelle kipeästi kuin puukon pistos, sillä se muistutti häntä ilmielävästi siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle.

»Asiamme on sillä kannalla, ettei se oikeuksiamme puolustellen siitänsä parane, sillä meissä kummassakin on vikaa. Parasta on, että kumpikin koetamme korjata vikojamme ja hillitä itsekkäitä sydämiämme. Tehdään nyt keskenämme sydämellinen sovinto ja ruvetaan elämään säännöllistä, kristillistä elämää», ehdoitteli emäntä.

»Eipä se taida paikka siitä parata. Minulla ei ole enää voimaa eikä hallituskykyä, sillä kymmeniä vuosia on minua kiduteltu ja polteltu kuin mitäkin kelpaamatonta otusta», tuumaili Tommi.

»Kuule nyt, ystäväiseni! Minä tunnen kylläkin katkerasti, että minä olen liiaksi pitänyt sinua valtani alaisena. Koetetaan saada yhdyselämä jälleen voimaan. Sinä saat tästäpuolin elää ja olla perheesi kanssa niinkuin tahdot; asua ja elostella huoneissa niinkuin haluttaa. Enkä minä enää nuru siitä, jos joskus vahingossa satut jotakin likaamaan. Taloudessa saat tehdä ja toimia niinkuin parhaaksi näet. Sen vaadin kuitenkin, että heität tuon turmiollisen ja perikatoon vievän ryyppimisen pois», esitteli emäntä.

»Tämä kaikki on kylläkin kaunista, mutta se on jo liian myöhäistä», murahti Tommi.

»Mutta ajattelehan toki pientä viatonta lastasi, jonka Jumala on meidän huostaamme uskonut. Ajattele sitä surkeutta, mihin saatat lapsesi tuommoisella elämälläsi, hänet, joka ei sinulle ole mitään pahaa tehnyt. Saatatko hänetkin syöstä onnettomuuteen, kärsimään puutetta ja kurjuutta?» koetti emäntä hellyttää isännän paatunutta sydäntä.

Tommi ei vastannut mitään.

Kun emäntä huomasi, ettei hänen puheilleen ollut isännässä mitään sijaa, lähti hän murheellisena pois.

Mutta emännän mentyä pulpahti isännän silmistä viljavat vedet ja hän itki hyvän aikaa niinkuin lapsi.

VIII. Katoaminen.

Näiden tapahtumain jälkeen näytti isäntä parantavan tapojaan. Hän rupesi harventelemaan ryyppimistään ja käymään vähin töissäkin. Kävi hän tavasta toisella puolellakin ja oleili siellä hyvät ajat. Kun niin sattui, pistäysi isäntä lapsikamariinkin, ja silloin hän katseli kauan aikaa lastansa syviin mietteisiin vaipuneena.

Synkkämielinen ja vähäpuheinen oli hän nytkin, ja emännän kanssa ei vaan päästy pitkiin keskusteluihin. Entinen vastenmielisyyden tunne makasi Tommin sydämessä ja vieraaksi tunsi hän itsensä tässä piirissä. Pitkät hetket istui hän virkkamatta sanaakaan.

Tämmöisenä pysyivät olot vuoden, toista, mutta Tommin ryyppyvälit eivät siitänsä harvenneet, eikä hänen elämäntapansa tullut entistä ehommaksi. —

Jonkun ajan kuluttua rupesi Tommin tila entistä enemmän pahenemaan. Hän ryypiskeli niin ankarasti, että hän oli yhdessä pöhnässä kuukausittain. Emäntä itki ja murehti ensimältä, niin että oli vedeksi sulaa, mutta Tommi vaan nauroi, joi ja rallatteli. Jos hän oli jonkun päivän väkijuomia saamatta, oli hän mitä surkeimmassa tilassa. Hän vapisi niinkuin kahila virrassa, eikä vuorokausiin ottanut suuhunsa kuivaa eikä märkää. Silloin ei hän puhunut kenellekään luotuista sanaa eikä kärsinyt luonansa ainuttakaan ihmistä.

Eräänä aamuna kun väki nousi ylös, ei isäntää ollutkaan vuoteellaan. Luultiin, että hän oli mennyt viinanhakuun, eikä siitä sen enemmän huolehdittu. Mutta kun kului viikko, toista, eikä isäntää alkanut kuulua, ruvettiin pahoin papuilemaan. Häntä etsittiin ja kyseltiin kaikkialta, mutta turhaan. Kukaan ei ollut nähnyt hänen lähtevän eikä kukaan ollut tavannut häntä tiellä; isäntä oli kadonnut niinkuin kaste maahan.

Useat arvelivat, että hän oli tehnyt itsemurhan, mutta Siina väitti lujasti, että sitä hän ei ole tehnyt.

Apeaksi tahtoi käydä emännän mieli, mutta hän torjui epätoivoa kaikin voimin. Vähitellen voitti hän takaisin entisen mielenlujuutensa ja ryhtyi tarmokkaasti talouden toimiin, ja kaikki sujui nyt paremmin kuin viimeisinä aikoina isännän kotona ollessa.

Emäntä oli kaiken aikaa pitänyt hyvää huolta vanhemmistaan, ettei heiltä suinkaan mitään puuttuisi, ja koki tehdä heidän vanhuuden päivänsä niin murheettomiksi kuin suinkin mahdollista.

Kun hän taasenkin eräänä kertana meni vanhuksien kamariin, olivat he hyvin surullisen näköiset.

»Sinulla on nyt, lapseni, kovat ja murheelliset ajat», sanoi isä surumielisesti.

»Niin, isä. Minä en tarkoin tuntenut hänen sisällistä ihmistänsä, vaikka luulin tuntevani. Luotin liiaksi omiin voimiini ja uskoin voivani muuttaa hänet toiseksi ihmiseksi, mutta niin ei käynyt. Olkaa kuitenkin huoletta, kyllä asiat käyvät päinsä, vaikka näinkin ovat», koki emäntä lohdutella vanhempiansa.

Tämmöisenä kului aikaa vuoden paikkeille. Siina koki yhä hiljaisesti kuulustella, mihinkä isäntä olisi joutunut. Hän kävi pappilassakin tiedustelemassa, olisiko hän ottanut sieltä papinkirjaa, mutta sitä hän ei ollut tehnyt.

Vihdoin tuli Lenulaan eräs mies, joka oli ollut asioittensa takia liikkeessä laajoissa piireissä. Hän kertoi nähneensä Tommin poliisina eräässä maamme isoimmassa kaupungissa. Oli niinkuin raskas paino olisi pudonnut Siinan sydämeltä, sillä nyt hän tiesi, että Tommi oli vielä elävien kirjoissa, ja siinä oli hänelle kylliksi.

Hän tuli nyt niin iloiseksi mielessään.

Ja pian oli hänen päätöksensä tehty. Hän kutsui veljensä Nartin luoksensa ja rupesi esittämään hänelle, että hän ottaisi Ritulan talouden haltuunsa pitemmäksi ajaksi.

»No, mihin sinä sitten aiot?» kysyi Nartti kummeksien.

»Miestäni hakemaan», sanoi Siina melkein iloisesti.

»Joko hänet sitten olet saanut tietoosi?»

»Jopa tietenkin, ja minä olen velvollinen menemään hänen luokseen. En tiedä, kuinka kauan tulen siellä viipymään, sillä Tommilla on pieni virka eräässä kaupungissa», selitteli Siina.

»Entä lapsi?»

»Hänet otan mukaani.»

Nartti suostui emännän ehdoitukseen, ja niin oli asia päätetty.

Molemmin menivät he nyt vanhusten kamariin. Siellä selitti Siina heille kaikki, mitenkä asiat nyt olivat. Hän sanoi Nartin jäävän heitä hoitamaan ja itse menevänsä miehensä luo. Molemmin he vakuuttivat, ettei vanhuksilla suinkaan tulisi mitään puutetta olemaan.

Vanhukset eivät oikein ymmärtäneet, oliko tämä elämänkäänne hyvä vai paha. Molemmilta puolilta virtaili asia sekaisin heidän mieleensä. Toiselta puolelta tuntui pahalta, kun Siina lähtee tuolle epävakaiselle retkelle, mutta toisaalta taasen tuntui hyvältä, kun hänen miehensä oli tiedossa. Kuitenkin he nöyrinä alistuivat kohtaloonsa.

Kauan ei Siina neuvotellut itseksensä. Päättävästi hän rupesi kapineitaan kokoilemaan ja varustautumaan matkaan niin pian kuin mahdollista.

Aila oli silloin noin neljän vuoden ikäinen. Hän oli hyvin kaunis, terve ja ketterä lapsi. Terävä-älyinen hän oli myös ja ymmärsi jo kaikki jokapäiväiset asiat. Hän oli jo saanut tietoonsa, että hänellä oli isä, mutta tämä oli mennyt pois. Alituisesti oli hän äidiltään kysellyt: missä isä on ja milloinka hän tulee kotiin.

Äiti hyväili lastaan iloisesti ja puheli hänelle, että nyt mennään isän luo, sillä isä on löytynyt. Aila ilostui tuosta, niin että hän nauroi, hyppeli, hykerteli käsiään ja halaili äitiään.

Emäntä selitti väelleen, että hän on pakoitettu joksikin aikaa lähtemään pois kotoa ja Nartti tulee sillävälin hoitamaan taloutta. Väki olikin tyytyväinen siihen, sillä he tiesivät Nartin olevan sävyisän ja kunnollisen miehen.

Pitemmittä mutkitta lähti emäntä lapsensa kanssa tuolle tuntemattomalle matkalle.

IX. Löydetty.

Kun Siina tuli kaupunkiin, hankki hän heti majapaikan itselleen. Hän pyysi talonväen pitämään lapsestaan huolta ja lähti itse oitis kaupungille miestänsä etsimään. Kadulta kadulle rientäessään tarkasteli hän jok'ikisen poliisin, minkä vain näkyviinsä sai. Sitä teki hän puolilta päivin iltamyöhään, mutta miehensä näköistä ei hän tavannut. Seuraavana päivänä hän vielä jatkoi etsimistään, mutta turhaan. Nyt rupesi hän epäilemään olevansa surkeasti petetty.

Mutta kuitenkaan ei hän langennut epätoivoon. Seuraavana aamuna meni Siina taasenkin kaupungille. Kun hän tapasi ensimäisen poliisin, seisautti hän hänet.

»Sallikaa minun kysyä teiltä, onko tässä kaupungissa yhtään Tuomas
Ritula-nimistä poliisia?» tiedusteli Siina.

»On, kyllä on. Miksi sitä kysytte?» sanoi poliisi.

»Ilman vaan, olisi ollut vähän asiaa.»

»Oletteko hänen vaimonsa?»

»En. Olen vaan hänen tuttavansa», sanoi Siina kierellen, sillä ei hän tahtonut, että Tommi olisi ennakolta saanut tietää hänen olevan kaupungissa.

»Missä hän sitten nyt on, koskei häntä näy poliisintoimissa?» jatkoi
Siina.

Poliisi kertoi hänelle, että Ritulalla on kolmen vuorokauden loma. Hän selitti myös tarkoin, missä Ritula pitää majapaikkaa.

Voi, kuinka keveällä sydämellä Siina nyt riensi majapaikkaansa. Hän oli niin iloissaan, että olisi syleillyt koko maailmaa.

Seuraavana päivänä haki hän Tommin majapaikan, mutta siellä sanottiin, ettei hän ole nyt kotona, eikä tule kotiin ennenkuin illalla.

Ei tuntunut pitkältä Siinasta tuo lyhykäinen odotusaika, eikä hän aikonut mennä miestään tapaamaan ennenkuin aamulla.

Kuuden tienoissa meni Siina miehensä kortteeriin. Kun hän tuli huoneen ovelle, oli se lukossa. Hän alkoi hiljaisesti koputtaa ovelle, mutta kun ei mitään kuulunut, sitten kovemmasti.

Samassa tuli siihen talon palvelijatar.

»Mahtaakohan Ritula olla kotona, kun ei huoneesta mitään kuulu?» kysyi
Siina.

»Kyllä hän on kotona. Hän tuli jo illalla kotiin», vastasi palvelijatar.

Hän rupesi nyt lujemmasti koputtamaan ovelle, mainiten samassa Ritulan nimen.

Pian tultiinkin ovea avaamaan. Tämän huomattuaan poistui palvelijatar.

Oven auettua astui Siina huoneeseen.

Tommi ällistyi niin tuota odottamatonta näkyä, että oli vähällä kaatua. Sanaakaan lausumatta vetääntyi hän perälle huonetta ja istui hermostuneena tuolille. Kumpikaan ei vähään aikaan puhunut ainuttakaan sanaa.

Vihdoin toipui Tommi hämmästyksestään.

»Mikä sinut tänne osoitti? Enkö täälläkään saa olla rauhassa? En suinkaan nyt ole ollut sylkemässä hienoille lattioillesi enkä tahrimassa huoneitasi», sanoi Tommi ärtyisästi.

»Älä niin sano, Tommi! Minä en tiedä tehneeni sinulle mitään pahaa; sinä olet paennut omaa itseäsi. Mutta minä olen velvollinen etsimään sinua, vaikka vielä mihin menisit, sillä minä olen Jumalan edessä vannonut rakastavani sinua kaikissa elämän vaiheissa kuolemaani asti», sanoi Siina lujasti ja istuuntui ovipieleen tuolille.

Tommi näytti hyväisestään hämmästyvän Siinan rohkeasta ja lujasta puheesta. Hän jäi sanattomaksi ja näytti miettivän, pää käsiin nojattuna.

»Aiotko sitten jäädä tänne?» kysyi Tommi kolkosti.

»Se on tarkoitukseni, enkä aiokaan sinua enää koskaan jättää, kun kerran olen sinut löytänyt», sanoi Siina.

»Kyllä sinun on lähteminen täältä», sanoi Tommi tylysti.

»Kyllä aivankin kernaasti, kun vaan yhtenä lähdetään», myönti Siina.

»Se ei tule koskaan tapahtumaan», sanoi Tommi jyrkästi.

»Niinpä minä jään tänne sinun luoksesi», sanoi Siina päättävästi.

»Kuinka se käypi päinsä? Mitenkä silloin käypi lapsen ja talouden?» sanoi Tommi ikäänkuin säpsähtäen Siinan lujaa päättäväisyyttä.

»Ole niistä huoletta. Nartin olen ottanut taloutta ja vanhuksia hoitamaan ja Ailan olen ottanut mukaani. Ei siis ole mikään estämässä minun tänne jäämistäni», sanoi Siina toimeliaasti.

Kun Tommi kuuli, että Aila on täällä, näytti hän taasenkin säpsähtävän.

»Miksi lapsi ei sitten ole täällä», sanoi Tommi itseään kohauttaen.

»Pian kait minä hänet tänne noudan», sanoi Siina ja samassa hän syöksähti ketteränä ulos.

Tovin päästä palasi hän lapsen kanssa.

»Tuossa on nyt isäsi, jota olet niin hartaasti kaivannut», sanoi äiti, osoittaen Tommia.

Aila ei ollut mikään ujo lapsi. Hän juoksi heti isänsä luo, ja tämä nosti lapsen polvellensa.

»Oletko sinä minun isäni? Äiti on sanonut, että sinä olet kiltti isä. Mutta miksi sinä jätit meidät ja tulit näin kauas, vaikka meillä on siistimpi koti kuin tämä?» leperteli lapsi isälleen, silitellen hänen tuuheaa partaansa.

Tommi ei voinut sanoa mitään. Hän hyväili ja siljoitteli tuota kaunista ja ketterää lasta, ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään.

Tommi silmäsi kelloaan. Kiireesti laski hän lapsen lattialle, hypähti ylös, pisti virkapuvun päällensä ja sanoi mennessään: »Minun täytyy olla neljännestunnin päästä poliisikonttorissa.»

Siina rupesi paikalla taloudellisiin toimiin niinkuin ainakin kotonaan. Hän pesi ja siivosi huoneen joka paikasta ja laittoi sen järjestykseen kaikin puolin. Talon emännältä kävi hän kyselemässä, mihinkä aikaan Tommi kävi päivällistä syömässä. Samassa ilmoitti hän, ettei emännän tarvitse Tommin ruuasta enää pitää huolta, sillä hänen vaimonaan tahtoo hän itse ryhtyä hoitamaan Tommin taloutta.

Kun Tommi tuli kotiin, hämmästyi hän hyväisestään siitä aistikkaasta järjestyksestä mikä hänen asunnossaan nyt vallitsi. Maukas ateria höyrysi pöydällä, ja isosta aikaa istuivat he molemmat taasenkin samassa ruokapöydässä.

»Onko tämä emännän laittama puolinen?» kysyi Tommi.

»Eikä ole. Minä tämän laitoin, eikä emännän tarvitse enää sinun ruuastasi huolta pitää», sanoi Siina.

Koko ruoka-aikana ei Tommi puhunut mitään. Hän näytti vaan synkkämieliseltä ja mietti itsekseen: »Jokohan taasen alkaa entinen leikki.»

Jonkun aikaa meni elämä tämmöisenään. Tommi oli synkkä ja vähäpuheinen, mutta Ailan kanssa leikki ja leperteli hän milloin vaan vähänkään oli aikaa. Hän toi kaupungista palatessaan useinkin makeisia ja leikkikaluja. Lapsi suostuikin niin isäänsä, että hän oli aina jo ovessa vastassa, kun tämä tuli kotiin.

»Eiköhän ole parasta, että lähdemme Ritulaan takaisin; siellähän meillä on oma koti, jossa olisi niin hyvä olla», esitteli Siina miehelleen eräänä iltana.

»Johan olen ennenkin sanonut, ettei se käy päinsä», sanoi Tommi jurosti.

»Samantekevä, kyllä kai minä täälläkin toimeen tulen», sanoi Siina yhtäkaikkisesti.

— — — Mutta kuinka Tommi oli päässyt poliisiksi?

Silloin kun Tommi lähti Lenulasta, oli vanhalla kirkkoherralla nuori apulainen. Kirkkoherran poissa ollessa meni Tommi pappilaan ja otti apulaiselta papinkirjan. Tämä unohti kirkonkirjoihin merkitsemättä, että papinkirja oli otettu. Apulainen muutti pian toiseen paikkakuntaan, ja niin ei kirkollisvirasto tiennyt mitään Tommin papinkirjan-otosta.

Kun hän oli ollut joitakin aikoja kaupungissa työssä, tuli eräs poliisin virka avonaiseksi. Tommi haki sitä. Ja kun huomattiin, että hän oli kookas, hyväsävyinen, lujatekoinen mies ja omasi hyvän käsialan, valittiin hän poliisiksi.

Virkatoimissaan ei Tommi nauttinut koskaan väkijuomia, mutta loma-aikoina siemasi hän aika tavalla. Esimiehensä kunnioittivat häntä ja luottivat häneen ehdottomasti, sillä hän oli terävä-älyinen ja sai useinkin ilmi salaisimmatkin rikokset.

Siina kyllä heti huomasi, kun hän ensi kerran tapasi Tommin, että tämä oli ollut juopottelemassa, vaikkei hän siitä tahtonut mitään sanoa. Hän oli sanomattoman iloinen, kun ei Tommi virassa ollessaan ryypiskellyt, mutta hän pelkäsi noita loma-aikoja.

Jonkun kuukauden kuluttua tuli taas loma. Kun Tommi oli syönyt illallisensa, sanoi hän pistäyvänsä jollakin asialla ja niin hän poistui. Myöhäiseen yöhön odotti Siina miestään kotiin tulevaksi, mutta häntäpä ei kuulunutkaan. Siina kävi levottomaksi. Seuraavan päivän kuulusteli hän miestään, mutta turhaan. Hän toivoi miehensä tulevan kotiin illalla, mutta sekin toivo petti.

Koko seuraavana yönä ei hän voinut silmäntäyttä nukkua, sillä miehensä häntä kovin huolestutti.

Puoli neljän aikana aamulla hän jo nousi ylös ja lähti kaupungille miestänsä etsimään.

Siina kulki niitä ravintoloita myöten, jotka pidettiin öilläkin auki. Neljännessä semmoisessa tapasi hän paljon miehiä, jotka siellä tupakan savun seassa lasejaan kilistivät, poristen sitä ja tätä. Heidän joukossaan istui Tommikin parhaana miehenä. Kyllä hänellä nyt puhetta ja iloisuutta riitti.

Kun Siina ujona ja keveänä kuin yöperhonen astui ovesta sisään, kääntyi kaikkein huomio häneen.

»Hoh, perhana! Mitä hameväellä täällä on tekemistä!» huudahti eräs juomaveikoista.

Silloin havahtui Tommikin ja loi silmänsä ovipuoleen.

Paikalla nousi hän ja meni vaimonsa luo.

»Peijakas! Ethän toki meidän nähtemme aikone suudella tohvelisankariasi», huudahti eräs joukosta.

»Jos minun akkani tuon tekisi, niin kyllä minä…», ärisi toinen.

»Lähde nyt minun kanssani kotiin», sanoi Siina kuiskaavalla äänellä.

Tommi pyörähti takaisin, otti lakkinsa ja lähti nöyränä kuin lammas
Siinan kanssa pois.

»Hyi, lempsatti, tuommoista miestä! Oikein hävettää», mutisi joku mies heidän jälkeensä.

Sopipa katsoa tuota paria, kun he varhaisena aamuhetkenä kävelivät autioita katuja myöten kotiansa kohden. Mies kookas, hartiakas, voimakas ja sorea kuin korven honka, nainen lyhyenläntä, hento, notkea ja kevyt kuin haamu kävelevät tuossa rinnakkain, vaimo tyytymättömänä ja nurkuvana, mies häpeilevänä, tottelevaisena ja nöyränä. Sopipa kuulla heidän haasteluansakin tuossa kävellessään.

»Missä, herran tähden, sinä olet kaiken tämän aikasi viettänyt?» kysyi vaimo hiljaisella, kuiskaavalla äänellä.

»Missäkö minä olen ollut? Minä olen tehnyt työtä», sanoi Tommi puolustellen.

»Mitähän työtä sinä lienet tehnyt», sanoi Siina epäuskoisena.

»Etkö tiedä, että minä olen poliisi, ja poliisilla on paljon työtä — öisinkin», soperteli Tommi.

»Poliisi! Onko sinulla nyt virka-aika? Olet saanut lomaa levätäksesi raskaasta työstäsi ja tuolla tavalla käytät nämätkin hetket! Mies ei ajattele yhtään, mihinkä epätoivoon saattaa vaimonsa ja lapsensa. Vuorokausittain saa olla sydän kourassa, hakea, surra ja peljätä. Eikä mies ole tahallaankaan koko tästä tuskasta. Jonkun verran olet voittanut kunnioitusta ja luottamusta ihmisiltä ja olet kaiken tämän menettämäisilläsi», puheli Siina nuhtelevasti.

»Mitä sinä sitten minun kunniastani tahdot? Samahan se sinulle on», sanoi Tommi synkästi.

»Vai niin, sanotko niin! Kenestä minä sitten tahdon, jos en sinusta? Sinun kunniasi on minunkin kunniani. — Se on koko perheemme kunnia, ja minä en pidä perheemme kunniaa niinkään vähässä arvossa», tuumaili Siina edelleen.

Tommi ei vastannut enää mitään, kai hän tunsi, että hänellä on löyhät perusteet käytöstänsä puolustaakseen. Hiljaisena, sanaakaan lausumatta kävellä törkki hän vaan harha-askelin vaimonsa sivulla.

He tulivat kotiin. Aila nukkui vielä. Aurinko valaisi noustessansa nukkuvan lapsen kauniita kasvoja. Tommi seisahtui vuoteen viereen ja katseli häntä kauan. Kyyneleet rupesivat vuotamaan miehekkään miehen silmistä ja hän näytti hyvin miettivältä. Mitä miettikään hän nyt siinä seisoessaan nukkuvan, viattoman lapsensa ääressä? — Taisteliko hyvä ja paha keskenään hänen sielussaan? — Kuka ties — —

* * * * *

Tulirokko alkoi liikkua kaupungissa. Kaikilla keinoilla koettivat vanhemmat suojella Ailaa joutumasta tuon ankaran ja murhaavan taudin kynsiin. Lasta ei päästetty ollenkaan toisten lasten pariin. Ovi pidettiin aina lukossa, ja jos joku pyrki poliisin puheille, ei häntä laskettu sisälle, vaan hän sai ajaa asiansa eteisessä.

Vaikka oltiin näin varovaisia, löysi tauti kuitenkin tiensä taloon. Aila sairastui tuohon vaaralliseen tautiin. Ei voi sanoin kuvata vanhempien pelkoa ja ahdistusta, kun he huomasivat, että Aila todellakin sairastui tulirokkoon. Paikalla haettiin lääkäri ja tarkasti noudatettiin hänen määräyksiään. Toivottiin, että tauti ehkä saadaan alussa tukahutetuksi, kun ajoissa turvauduttiin lääkärin apuun, mutta niin ei käynyt. Tauti paheni vaan päivä päivältä. Lääkäri kävi kahdesti päivässä tutkimassa sairaan tilaa ja antamassa määräyksiänsä.

Tommi haki virkavapautta, eikä poistunut yöllä eikä päivällä lapsensa sairasvuoteen tyköä. Siinäpä istui äitikin. Tommi kehoitti Siinaa menemään joskus lepäämään mutta ei hänkään hennonut lähteä pois rakkaan lapsensa luota, joka siinä kamppaili elämän ja kuoleman välillä.

Ehtimiseen kyselivät he lääkäriltä, mitä hän sairaasta arveli, mutta hän pudisteli vaan epätoivoisena päätään.

Siina tuli nyt kummalliseen mielentilaan. Hänen sielussaan risteili kaksi vastakkaista virtausta; siellä taistelivat suru ja ilo keskenänsä. Kova suru ja pelko lapsen kuolemasta ja toisaalta ilo siitä, kun Tommin sydän tuntui rupeavan vähitellen pehmenemään.

Näin kului aikaa toivon ja pelon välillä kolmisen viikkoa. Erinomaisella hellyydellä ja alttiiksiantavaisuudella hoiteli äiti sairasta lastaan. Vaikka Tommikin oli melkein aina saatavilla, ei hän omia vaivojaan pitänyt minään verrattuina äidin vaivoihin. Kovin kömpelöksi ja saamattomaksi huomasi hän itsensä tuommoisissa asioissa ja hän tunsi sydämessään sanomatonta kiitollisuutta vaimoansa kohtaan.

Kun lääkäri taasenkin noina ahdistuksen aikoina kävi lasta tarkastelemassa, selkenivät hänen kasvojensa piirteet iloisiksi. Vanhemmat, jotka ottivat vaarin jok'ikisestä lääkärin kasvojen väreestä, huomasivat tuonkin valoisan ilmeen.

»Voi, herra tohtori, onko mitään toivoa lapsen pelastuksesta?» kysyi äiti.

»Lapsi jää elämään, mutta hyvää hoitoa hän vielä kauan tarvitsee, jos mieli on tämän toivon toteentua», sanoi lääkäri oikaisten itsensä suoraksi.

Sanoin ei voi kuvata, minkä ilon tuo toivon sanoma synnytti vanhempien sydämissä. He itkivät ja nauroivat sekaisin, halailivat tohtoria ja kokivat kaikin tavoin iloansa ilmoittaa. Juro Tommikin koetti tehdä voitavansa tuossa yhteisessä ilon osoituksessa ja tunteitten ilmaisemisessa.

»Voi, herra tohtori! Me tahdomme tehdä kaikki, uhrata kaikki, mitä suinkin meidän voimissamme on, kunhan vaan lapsi paranee», sanoi Tommi, ja tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut oikein kaunopuheiseksi.

Huolellisesti lääkärin määräysten mukaan hoidettuaan lasta, huomasivat he jo muutaman vuorokauden kuluttua lapsen rupeevan tointumaan.

Kun lapsi tuli terveeksi, tunsivat he sydämessään sanomatonta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. — — —

Elämä tuli nyt Siinan ja Tommin välillä ehommaksi entistään. Tommi ei ryyppinyt enää ensinkään, ei edes loma-aikoinaankaan. Hän tuli puheliaammaksi vaimolleen ja keskusteli mielellään hänen kanssaan yhteisistä asioista. Tästä selvisi Siinalle, että hänen miehensä paatunut sydän oli täydellisesti sulanut häntä kohtaan, ja tästä havainnosta iloitsi hän suuresti. Molemmin rakastivat ja hellivät he parantunutta lastaan, ja hän oli heidän ilonsa ja toivonsa.

Eräänä kertana tuli Tommi virkatoimistaan kotiin erinomaisen hilpeänä ja iloisena. Heti kun hän oli riisunut virkapukunsa yltään, tuli hän vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.

»Etpä arvaa, hyväiseni, mitä minä nyt olen miettinyt?»

»Vaikea minun on tietää, mitä sinä, ukkoseni, milloinkin mietit», sanoi
Siina ja hyväili miestään.

»Nyt lähdetäänkin Ritulaan», sanoi Tommi iloisesti.

Siina hämmästyi kovin kuullessaan äkkiä tuon sanan. Koko täälläolonsa ajan oli hänen sydämensä salaisena, hartaana toivomuksena ollut päästä takaisin tuohon rakkaaseen kotiinsa. Ja nytkö tuo toivo toteentuisi? Hän tarttui mieheensä syliksi, halaili ja hyväili kauan aikaa häntä.

»Tiesinhän minä, että sinä kuitenkin pohjaltasi olet minun oma hyvä mieheni», virkahti hän viimein.

Tommi otti heti virkaeron, ja niin alettiin panna tavaroita kokoon. Ja pian oltiin tiellä.

Kovin hämmästyttiin Ritulassa, kun eräänä syyskuun kauniina päivänä Tommi emäntänsä ja lapsensa kanssa tulla tömähti kotiin. He eivät kirjoittaneetkaan tulostansa, ja sentakia oli se niin odottamaton yllätys.

Voi, kuinka iloiselta Tommista tuntui, kun hän pääsi takaisin tuohon siistiin kotiin, jonka hän omalla tuhmuudellaan oli niin katkeraksi itselleen saattanut.

Nartti oli kaikki taloudelliset asiat toimittanut hyvin, ja sisällinen järjestys oli yhtä oivallinen kuin ennenkin.

Iloisesti meni Tommi tervehtimään vanhuksia, sanoen: »Terveisiä meidän harhamatkoiltamme. Mutta nyt me jäämmekin kotiin ja rupeemme elämään uutta elämää.»

Kyyneleet vuotivat vanhusten silmistä tuon kuullessaan. Mielenliikutuksen vuoksi eivät he voineet puhua mitään, pudistelivat vaan hartaasti heidän käsiään.

Yksissä neuvoin ryhtyivät nyt isäntä ja emäntä talouden toimiin, ja se kävikin kyllä laatuun.

Eräänä iltana istuivat isäntä ja emäntä kahden kesken huoneessa.

»Sanopas nyt, ukkoseni, miksi sinä olit niin sitkeä lähtemään kotiin sieltä kaupungista?» kysyi Siina mieheltään.

»Olin niin tavattomasti elänyt näillä seuduilla, etten voinut ajatellakaan takaisintuloa häpeästä punastumatta, mutta kun kerran silmäni aukenivat, ei tämä tuntunut painavan mitään», sanoi Tommi.

Tommi ei enää koskaan syljeskellyt lattialle eikä muuten tahrinut huoneita. Päinvastoin ihanteli ja kiitteli hän sitä puhtautta ja säntillisyyttä, josta hänen vaimonsa niin suurta huolta piti. Nyt tunsi Tommi sydämessään, kuinka kallis aarre hänellä oli, vaikka hän tyhmyydellään oli sitä hyljeksinyt. Kaikki Siinan kärsimykset ja alttius selkenivät nyt eheäksi kuvaksi hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän tunsi sanomatonta rakkautta vaimoansa kohtaan.

»Voi, rakkaani, kuinka paljon vaivaa sinä olet nähnyt, saadaksesi minusta oikean ihmisen», sanoi Tommi kerran tarttuen vaimoonsa syliksi.

Siinä he vuodattivat kuumia kyyneleitä, mutta ne olivat pitkän taistelun jälkeen saavutetun voiton kyyneliä — olivat ilon helmiä. — — —

Pian huomasivat kyläläiset, että Tommista oli tullut aivan toinen ihminen, ja he alkoivat osoittaa hänelle kunnioitusta ja luottamusta.

Vieraita alkoi käydä Ritulassa niinkuin ennenkin. Ja kesävieraatkin kävivät entistä uulaa alituisesti Ritulassa, eikä Tommi kertaakaan nurkunut, että he kuluttavat talon varoja. Hän oli nyt hilpeä ja leikkisä isäntä, ja vieraat pitivät paljon hänestä ja hän vieraista.

Aila yleni ja kasvoi kauneudessa, siveydessä ja hyvissä tavoissa. Kansakoulun läpikäytyään ja tultuaan seitsemäntoista vuoden ikään, oli hän paikkakunnan kaunein impi. Hän joutui naimisiin nuoren, kunnollisen rovastin apulaisen kanssa.

Kyläläiset olivat asiain huonoimmillaan ollessa ilkkuneet, että »eipä se Ritulan Siina noin vaan taltuttanutkaan Tommia, niinkuin luuli.» Mutta kerran voi Siina sanoa noille ilkkujille: »Mutta taltutinpa minä hänet kuitenkin.» — — —

Entä Nartti?

Piirolan Hilja oli vielä naimatonna. Kun hän kuuli Siinan ja Tommin palanneen kotiin, tuli hän heti tervehtimään noita vanhoja ystäviään. Kauan syleilivät nyt Siina ja Hilja toisiaan sanattomina ja kyyneleet valuivat kummankin silmistä. Paljon oli heillä keskenään puhelemista niin pitkän väliajan perästä, Hilja oli vielä pulska ihminen, vaikka iästä lähempänä kolmeakymmentä. Kun naimiskauppojen Räimälän Kaalun kanssa kävi niin onnettomasti, tuli Hilja niin vaativaksi valinnassaan, etteivät naimistarjoukset hänelle kelvanneetkaan joka oksalta, vaikka niitä oli viljalta.

Nartti oli luonteeltaan hiljainen, eikä liikkunut juuri koskaan kotoaan poissa. Ei hän hakenut milloinkaan toisten nuorten seuraa.

Kun Piirolan Hilja kävi usein Ritulassa Siinaa tervehtimässä, tuli Nartti tahtomattaankin Hiljan pariin. Hän tähysteli syrjästä tuota pulskeata neitoa, ja hänen hidas luonteensa rupesi vähitellen lämpenemään.

Kuinka olikaan, pidettiin parin kuukauden päästä Hiljan ja Nartin kihlajaiset. Piirolan vanhuksillakaan ei ollut mitään tuota yhtymistä vastaan, sillä he tiesivät Nartin kunnolliseksi ja siivoksi mieheksi; eikä hän ollut rutiköyhäkään. Päinvastoin olivat Piirolan vanhukset hyvillään, kun saivat niin kelvollisen kotivävyn, sillä heille alkoi ison talouden hoito käydä jo vaivaksi, vanhoja kun olivat.