KILPELAN VELJEKSET.
Kilpelän uudistalo Hämeessä oli synkällä sydänmaalla isonlaisen Vierujärven rannalla. Talo sijaitsi eteläänpäin viertävällä rinteellä. Vihreätä koivu- ja lepikkometsää oli laajalti ympäristössä, mutta taampana oli laaja, neitsyeellinen ikihongikko, jossa ei vielä koskaan ollut kirveenisku kalskahdellut.
Neljä vuotta olivat Kilpeläiset asuneet tässä yksinäisessä salon sydämessä. Mutta vaikka asutusaika ei ollut sen pitempi, näkyi kuitenkin, että siinä oli paljon saatu aikaan. Mäellä seisoi puhdas, vanhoista hongista salvettu rakennus, jossa oli tilava pirtti ja toisessa päässä kaksi kamaria; tarpeelliset ulkohuoneet olivat myös kunnossa. Suuri ala peltoa oli tehty tuohon vieruun kankaaseen, jossa ei ollut kiviä kuin yksi kerros. Siinä kasvaa rehoitti jo hyötyisä ohra ja peruna. Taaempana oli iso kaski, jossa rehevänä kasvoi ruishalme.
Paikka oli mehevä; mansikoita ja muita marjoja kasvoi ympäristössä.
Järven rannalla oli nuottakota, johon isonlainen nuotta oli ahdettu.
Useasta ehkä tuntuu kummalliselta, kun niin vähässä ajassa on saatu niin paljon aikaan, mutta Kilpeläiset olivatkin oikeata hämäläisväkeä, joka ei suinkaan kammonut työtä eikä vähästä säikähtynyt.
Sopii luoda silmäys tuon uudistalon henkilökuntaan. Iisakki, perheenisä, oli iältään noin kuudenkymmenen vuoden paikoilla. Pituudeltaan oli hän yli kolmen kyynärän, ja hartiat olivat leveät kuin kuopankatto. Kun hän jykevillä kourillaan tarttui työhön käsiksi, ei silloin raskaskaan taakka näyttänyt paljon painavan. Hänen vaimonsa nimi oli Saara, kookas ja roteva oli hänkin. Rinnakkain olivat he pitkäaikaisen elämänsä taistelot taistelleet, yhtenä ilonsa iloinneet ja surunsa surreet. Heillä oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhimman pojan nimi oli Aaro, nuorimman Pentti; tyttärestä oli tehty äitinsä kaima.
Samaa maata olivat lapset kuin vanhemmatkin. Kumpainenkin pojista oli neljä tuumaa yli kolmen kyynärän. Niin jykeviä eivät he vielä olleet kuin isäukko, mutta täyteläisiä ja noreita he olivat kuin salon siroin honka. Saara tyttö oli myös kookkaimpia ja rotevimpia naisia mitä olla taitaa.
Suvun yleisenä tunnusmerkkinä oli suuret siniset silmät ja vaaleankeltaiset kutrit. Vanhuksilla oli tosin jo hapset harmaantuneet, mutta nuoremmassa polvessa olivat ne täydessä kukoistuksessaan. Muutenkin olivat he kaikin puolin kauniita ja miellyttäviä ihmisiä. Aaro oli täyttänyt kaksikymmentäkolme, Pentti kaksikymmentä ja Saara kahdeksantoista vuotta.
Piikoja ja renkejä olivat Iisakki ja Saara olleet, kun he naimisiin menivät. Kättensä työllä olivat he itsensä elättäneet ja lapsensa ihmisiksi kasvattaneet. Lopusta olivat he olleet muonarenkeinä muutamassa kartanossa ja tulleet siinä hyvästi toimeen.
Kun lapset kasvoivat aikuisiksi, pisti Iisakille mieleen, että olisi parempi, jos olisi oma kontu, vaikkapa kehnompikin, jossa saisi mielensä mukaan raataa; jäisihän tehty työ perillisten hyväksi, joka muuten nyt menee hukkaan.
Kun tämä kerran selkeni Iisakille, lähti hän sydänmaalle etsimään talonpaikkaa. Semmoisen hän löysikin Vierujärven rannalta, ja hänen valintansa onnistui hyvin.
Oitis muutti perhe tälle uudelle talonpaikalle ja työtä alettiin tehdä ankarasti. Heidän jättiläisvoimiensa ja ahkeruutensa edessä eivät paljon kaakarrelleet kivet eikä kannot. Heidän kävi tekeminen työtä paremmin kuin monen muun, sillä tarkkoja kun olivat, oli heillä säästössä viljaa ja varoja niin paljon, ettei heidän tarvinnut elatuksesta huolehtia, vaikk'eivät ensi vuosina maasta mitään saaneetkaan.
Kun kesäisin tuli sievä ilta, pistäysi perhe järvelle nuottaa vetämään, ja muutamalla kierroksella saivat he tuosta kalarikkaasta vedestä niin paljon kaloja kuin talouden tarpeissa meni. Eikä niitä kaupaksi kannattanutkaan pyytää, sillä mihinkäpä niitä olisi täällä synkällä salolla myöty. — Tämä kalainen järvi edisti paljon heidän toimeentuloansa särpimen puolesta, sillä ei heillä ollut vielä kuin pari lehmää.
Rauha, rakkaus ja yksimielisyys vallitsi perheessä, ja tämäkin auttoi suuresti heidän töitään ja pyrkimisiään. Nuoret rakastivat ja kunnioittivat vanhempiaan kaikella rakkaudella ja kuuliaisuudella. Isän pieninkin viittaus oli kylliksi, eikä kenenkään mieleen jolkahtanut tehdä mitään vastaväitteitä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä tuolla synkän korven keskellä ei nuorilla ollut mitään viettelevää seuraa, joka olisi voinut istuttaa heihin turmioon ja väärälle jäljelle viepiä intohimoja. Ainoastaan metsän tuore ja puhdas siimes ja linnut lauluineen olivat heidän ainaisina seurakumppaneinaan. Näistä ja toistensa kanssa seurustelusta saivat he hupinsa, ja siinä oli heille kylläksi. — —
Perheen miespuolisella henkilöllä oli jokaisella jykevä ja tarkka luodikkonsa. Näitä he hoitivat niinkuin silmäteräänsä ja ne olivat tulleet heille niin rakkaiksi kuin olisivat ne olleet heidän toinen sielunsa. Tarpeeseen olivatkin nämät aseet tuolla synkällä salolla, kun petoeläimet tahtoivat liika usein lähennellä heidän taloaan, vaanimaan heidän kotieläimiään. Usea kontiokin sai heille turkillaan maksaa liikanaisen rohkeutensa. Kun semmoinen vaara oli tarjolla, kävivät isä ja pojat yksissä neuvoin otson kimppuun. Pojilla oli pyssyt mukanaan, mutta isä oli varustettuna keihäällä, siltä varalta, jos luoti sattuisi pettämään. Vaikka kukin heistä oli varma ampuja, ei luoti aina sattunutkaan, ja silloin sai isä keihäällään vastaanottaa metsänkiivaan raivoisan ryntäyksen.
* * * * *
Harvoin kulki mitään viestejä ja tietoja muusta maailmasta tuohon tiestä syrjässä olevaan uudistaloon. Aikaisemmin oli vain kuulunut, että Venäjä uhkasi nostaa sodan Ruotsia vastaan. Kuitenkin olivat nämät tiedot ainoastaan kaukaisia kulkupuheita ja semmoisinaan ei niistä paljonkaan välitetty.
Jonkun ajan kuluttua meni Kilpelän Iisakki kirkolle, jonne oli kolme penikulmaa matkaa. Siellä sai hän tietää, että nuot huhut alkoivat toteutua. Venäjän tiedettiin varustelevan ja aikovan rikkoa rauhan ja rynnätä rajan yli Suomeen. Tämä tieto sai kaikki ihmiset huoliinsa, mutta syvimmin se tuntui koskevan Kilpelän Iisakkiin. Raskaalla mielellä palasi hän kirkolta kaukaiseen, yksinäiseen kotiinsa. Heti huomasivat kaikki, että perheenisä oli tavallista synkempi. Kuitenkaan ei kukaan tunkeutunut utelemaan syytä hänen raskasmielisyyteensä, koska he kaikin kunnioittivat melkeinpä arastellen häntä. He tiesivät ennestään, että kyllähän isä kuitenkin asiansa selittää, kun hän katsoo soveliaan ajan tulleeksi.
Iisakki oli väsynyt matkan vaivoista ja hän tarvitsi ruokaa ja lepoa. Kun hän oli levännyt, tuli hän pirttiin ja synkkä varjo pimitti hänen otsansa. Hän istuuntui pöydän päähän penkille, ja muu perhe kokoontui lähitienoolle, sillä he arvasivat isän nyt rupeavan kertomaan kirkkokuulumisia.
Iisakki päästi ensin syvän, pitkän huokauksen ja sitten hän alkoi puhua:
»Huolettavia uutisia on minulla teille kerrottavana. Kovat ajat ovat kansallamme odotettavissa. Ei voi edeltäpäin arvata, mitä kärsimyksiä aika tullessansa meille tuopi. Venäjä varustelee ja aikoo tulla maahamme suuren sotajoukon kanssa. Maamme on aivan varustamaton ja vähäinen sotaväkemme on hajoitettuna ympäri maata ja Ruotsista ei ole paljon apua toivomista, sillä Tanska on myös julistanut sodan Ruotsia vastaan. Isänmaa on vaarassa ja se tarvitsee jokaisen poikansa torjumaan vihollisen ryntäystä. Jumala rankaisee meitä kovakorvaisuutemme tähden, kun emme ole ottaneet vaaria hänen varoittavasta äänestään. Itse olen jo liian vanha aseisiin tarttumaan, niin mielelläni kuin sen tekisinkin, mutta Jumala on minulle lahjoittanut kaksi vankkaa poikaa, ja toivon, että he ilolla tarjoavat voimansa isänmaan palvelukseen.»
Kun isä oli puheensa lopettanut, kavahti Pentti ylös ja löi jykevän nyrkkinsä pöytään ja sanoi: »Se ei saa tapahtua; vihollinen on torjuttava pois maasta.» Aaro sieppasi luodikkonsa seinältä, puristeli ja tarkasteli sitä.
»Semmoiset aseet eivät sodassa kelpaa; kyllä se antaa aseet, joka työnkin. Mutta mitä te mietitte, aiotteko uhrata itsenne isänmaan palvelukseen», puheli isäukko.
»Se on hartain halumme, jos vaan te annatte suostumuksenne siihen», sanoivat veljekset innostuneina.
»Jumala teitä noista sanoistanne siunatkoon! Nyt voin rauhassa ja ilolla kuolla, kun minulla on tuommoisia poikia», sanoi ukko, pyyhiskellen kyyneleitä silmistään.
Äitiin ja sisareen tekivät nämät tiedot ja tuumat päinvastaisen vaikutuksen. Heidän sydäntään ahdisti kovin se tieto, että rakkaat pojat lähtisivät tuolle vaaralliselle retkelle, jossa voipi käydä niinkin, ettei sieltä hengissä palata. Mutta kun he olivat tottuneet alistumaan kaikissa isän tahtoon, eivät he nytkään panneet ainoallakaan sanalla sitä vastaan.
Hetimmiten ruvettiin laittamaan pojille varustuksia matkaa varten.
Viikon päästä lähtivät jo veljekset eväillä ja vaatteilla varustettuina matkaan. Sydämelliset jäähyväiset otettiin, ja isä varoitti heitä muistamaan sitä pyhää velvollisuutta, jota he nyt menivät täyttämään. Äiti ja sisar vuodattivat runsaita kyyneliä, vaan sekä isän että poikain mieli oli aivan murtumaton.
Nuorukaiset suuntasivat matkansa Hämeenlinnaa kohden, ja perille päästyänsä kirjoitettiin he kohta sotarulliin ja sijoitettiin harjoituskomppaniaan.
Nuot kauniit, voimakkaat ja siivot nuorukaiset herättivät pian huomiota ympäristössään, erittäinkin päällystössä. Tämän tähden kohdeltiin heitä ystävällisesti ja sävyisästi. Jonkun kerran sattui niin, että joku miehistä, joka oli oppinut olemaan kaikissa päälläpäsmärinä, yritti voimiinsa luottaen saamaan veljeksiä valtansa alle, mutta nämät työnsivät hyökkääjän niin voimakkasti pois luotaan, ettei hänen tehnyt mieli enää toista kertaa koettaa.
Kauan ei ollut aikaa uusia tulokkaita sotatemppuihin harjoittaa, sillä Venäjä julisti sodan ja alkoi marsittaa joukkojaan rajaa kohden. Näin oli 1808-1809 vuoden sota alkanut. Kun siellä täällä hajallaan olevat Suomen sotajoukot oli saatu hätäpikaa kootuiksi, lähetettiin osa niistä rajalle päin vihollista vastaan, ja niiden joukkoon komennettiin Aaro ja Penttikin. Niin tultiin Kymin joelle, jossa oli silloinen valtakunnan raja.
Kun vihollinen hyökkäsi rajan yli, perääntyi Suomen joukko vähälukuisuutensa vuoksi sen edestä. Siellä täällä syntyi kuitenkin pienempiä kahakoita, joissa suomalaiset sitkeästi pitivät puoliaan, vaikka kohta heidän täytyi väistyä ylivoiman alta.
Näissä kahakoissa osoittivat Pentti ja Aaro erinomaista kuntoa ja uljuutta. Muutamassa kahakassa saartivat venäläiset suomalaisten kapteenin, joten tämä oli vähällä joutua vangiksi. Tämän vaaran huomasivat veljekset. Hätäpikaa kokosivat he joitakin miehiä ympärillensä ja ryntäsivät kapteenia auttamaan. Vihollisen rivi murrettiin ja kapteeni pelastettiin.
Näin tavoin herättivät veljekset rohkeudellaan alusta saakka päällikköjen huomiota.
Veljekset rakastivat toisiaan todellisella veljenrakkaudella. Tappelunkahakoissa olivat he aina rinnakkain siellä, missä ottelu oli tuimin. Jos toinen oli vaarassa, siinä oli jo toinenkin, eikä siinä suinkaan säästetty iskuja.
Kauan eivät veljekset saaneet olla tässä osastossa. Sillä kun Viaporia alettiin varustaa riittävällä miehistöllä, komennettiin muiden muassa veljeksetkin sinne varustusväkeen. Siellä he asuivat molemmat samassa teltissä, sillä paljon varustusväen takia ei ollut linnoitusten huoneustoissa kaikille tilaa.
Näin kului aikaa joitakin viikkoja. Pentti alkoi käydä vähäpuheiseksi ja synkkämieliseksi. Tämä kummastutti kovin Aaroa, ja hän koetti keksiä syytä siihen, mutta turhaan.
»Miksi sinä, veliseni, olet tullut niin kummalliseksi?» kysyi Aaro eräänä kertana Pentiltä.
»Kuinka kummalliseksi?»
»Ethän tuota enää puhu, et pukahda mitään, vaikka olit aina ennen puhelias ja iloinen. Istua nollotat vaan itseksesi miettivän näköisenä ja ajatuksiisi vaipuneena. Pahoin pelkään, että sinua on ruvennut sota peljättämään.»
Pentti näytti säpsähtävän. Hän hyppäsi kiivaasti istualtaan ylös ja loi tuiman silmäyksen Aaroon.
»Semmoistako minusta luulet? Olenko antanut aihetta sinulle semmoiseen otaksumiseen? Siltäkö sinusta on näyttänyt käytökseni niissä kahakoissa, joissa olemme seisoneet vihollisen kanssa silmä silmää vasten? Ei veikkoni! jos joka mies pelkäisi sotaa ja tappelua sen verran kuin minä, eipä silloin olisi joukossamme ainuttakaan pelkuria», vakuutti Pentti.
Jonkun ajan kuluttua rupesi Pentti kulkemaan öillä ulkona ja usein hän tuli vasta aamun koittaessa telttiin.
»Missä, Herran nimessä, sinä öillä kuljet? Saatat ajattelemattomuudellasi henkesi vaaraan», sanoi Aaro kerran Pentille, kun hän palasi telttiin.
»Eipä siitä pelkoa; siitä saat olla aivan huoleti.»
»Mutta missä sinä sitten kuljet ja luihnaat? — Sinun retkesi eivät ole kunnollisia retkiä.»
»Sinun ei tarvitse sitä peljätä», sanoi Pentti, ja siihen se asia sillä kerralla jäi.
Muutaman viikon kuluttua oli Pentillä kourakaupalla kultarahoja, kun hän palasi aamulla telttiin. Niitä hän näytteli ja tarjosi niistä puolia Aarolle.
Aaro hämmästyi. Hän katsoi tuimasti Penttiä silmiin ja kysyi kiivaasti:
»Mitä tämä merkitsee?»
»Etkö tuota nyt ymmärrä? Sitä se merkitsee, että tässä on rahoja, jotka ovat meille kylläkin hyvään tarpeeseen», sanoi Pentti.
»Mutta mistä olet nuot rahat saanut? Ne eivät ole kunniallisia rahoja.»
»Löysin.»
»Valehtelet.»
Aaroa kovin huolestutti Pentin nykyinen käytös. Hänkin vaipui syviin mietteisiin, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. — »Jumalani… Olisiko se mahdollista?» pääsi Aarolta ikäänkuin itseksensä. Sitten hän taasen vaipui ajatuksiinsa ja silminnähtävästi kalpeni hän.
Vihdoin näytti Aaro havahtuvan mietteistään. Hän oikaisi itsensä suoraksi ja kuiskasi Pentin korvaan tuskin kuultavasti: »Isänmaan pettäjä.»
»Kuinka niin?» kysyi Pentti vaaleten.
»Olet myönyt nahkasi ja isänmaasi viholliselle.»
»Älä joutavia puhu. Ota nyt puolet näistä rahoista», sanoi Pentti, mutta hänen äänensä vapisi.
»En ikinä ota äyriäkään niistä rahoista, sillä ne ovat hirveän rikoksen palkka; kirous ja rangaistus seuraa niitä», sanoi Aaro lujasti.
Sinä päivänä ei puhuttu monta sanaa, ja veljesten väli oli iäksi rikkoontunut. Tosin pyyteli Aaro, että Pentti heittäisi pois tuon vaarallisen ja liukkaan tien, jolle hän oli antautunut, mutta Pentti ei vastannut siihen ainuttakaan sanaa.
Seuraavana yönä poistui Pentti taasenkin teltistä, mutta hän ei palannutkaan enää takaisin.
Kun aamuhuuto tuli, ei Penttiä ollutkaan. Kysyttiin Aarolta, mihin hän on joutunut, mutta Aaro vastasi vain: »En tiedä, olisiko saanut päälliköltä lomaa.»
Pentti ei palannut enää koskaan, ja vihdoin poistettiin hänet miesluettelosta.
Täytyy muutamalla sanalla selittää, miten Pentti joutui tuolle jäljelle.
Kuten ennen on jo mainittu, oli Pentti hyvin komea mies. Eräänä kertana oli hän lähetetty suojeluskirjalla varustettuna kaupunkiin jollekin kapteenin asialle. Heti kaupungin rantaan päästyään huomasi hän kauniin venäläisen naisen, joka häntä alituisesti tähtäili. Kun Pentti lähti liikkeelle, seurasi nainen hänen jäljessään. Muutaman hetken päästä laski joku kätensä Pentin olkapäälle. Pentti säpsähti ja katsoi taaksensa. Siinä seisoi tuo äskeinen nainen ja eräs venäläinen sotamies; tämä oli laskenut kätensä Pentin olkapäälle.
»Tämä neiti on kovasti mielistynyt teihin ja haluaisi likemmin tutustua kanssanne», sanoi sotamies selvällä suomen kielellä.
»Kuinka olisi mahdollista tutustua neidin kanssa, sillä minä selvästi huomaan, että hän on venäläinen ja asuu täällä kaupungissa vihollisten keskessä», sanoi Pentti ihmeissään.
»Siitä pidetään kyllä huolta, että saatte yön aikana kohdata toisenne.»
»Millä tavalla?»
»Teille hankitaan venäläisen sotamiehen puku, jonka puette päällenne, ennenkuin lähenette kaupunkia, ja mies, jonka tapaatte kappaleen matkaa rannasta jäällä, sanoo teille tunnussanan.»
»Mitä ihmisiä tämä neito sitten oikeastaan on?»
»Ei tällä kertaa sen parempi kuin venäläisen kapteenin taloudenhoitajatar.»
»Vaikka neito onkin erinomaisen viehättävä, on hän kuitenkin vierasta kansallisuutta ja vihollisemme joukkoon kuuluva. Niin ollen ei kannata ryhtyä tuohon vaaralliseen seikkailuun ja antautua toimiin, joissa saattaisi vielä henkensäkin menettää», päätteli Pentti.
»Älkää sanoko niin. Asia kyllä kannattaa miettimistä. Neito on äärettömän rikas ja hän on suurta sukuakin, vaikka isänmaansa rakkaus on hänet saattanut nykyiseen asemaansa. Hänellä on ollut loistaviakin naimatarjouksia, vaan hän on ne kaikki hyljännyt. Mutta heti teidät nähtyään mielistyi hän teihin ja tahtoisi nyt tutustua likemmin kanssanne. — Miettikääpä tätä asiaa», selitti tulkki.
Koko tämän keskusteluajan oli neito hyvin levoton ja vuoroin punastui ja vaaleni. Hän sijoitteli levottomasti itseään paikasta toiseen, katsellen vuoroin Penttiä, vuoroin tulkkia silmiin, saadaksensa selvän asiainmenosta.
Pentti mietti hetkisen. Kovaa taistelua taisteli hänen sisällinen ihmisensä. Loistava tulevaisuus, rikkaus ja kunnia oli hänen silmäinsä edessä tarjona, mutta toiselta puolen kielsi isänmaanrakkaus ja velvollisuus häntä vastaanottamasta tuota loistavaa tarjousta. Pentti oli ikäänkuin kahden tulen välissä. Vihdoin teki hän päätöksensä. Hän lupasi tulla, mutta ei ennen kuin neljäntenä yönä.
Kun tulkki käänsi tämän Pentin päätöksen neidolle, välähti tämän silmissä ilonleimaus ja hänen kasvonsa menivät mitä viehkeimpään hymyyn. Hän tarttui Pentin käteen, puristi hellästi ja kauan sitä, mutta neidon käsi vapisi. Tehtyään hennon ja sievän kumarruksen erkanivat he.
Tämä kohtaus se saatti Pentin vähäpuheiseksi Aaron luona ollessaan, sillä olipa hänellä nyt miettimisen aihetta.
Kun Pentti ensi kerran lähti yölliselle retkelleen, oli kaupungin rannassa sama sotamies häntä vastassa, joka oli ollut tulkkina hänen ja neidon välillä. Hän saatti Pentin perille asti, eikä mitään vastuksia ollut. Vahtisotamiehetkin olivat saaneet käskyn päästää esteettä sisälle yölliset kulkijat. Neito ei kapteenilta salannut, mihin seikkailuun hän oli antautunut, vaan selitti seikkaperäisesti hänelle kaikki asianhaarat. Kapteeni ei ensinkään pannut pahaksensa tuota seikkailua. Hänen mieleensä juohtui, että kun hän saisi Pentin suostumaan tuohon alkaneeseen yritykseen, saisi hän Pentistä oivallisen välikappaleen, jota hän voisi apunaan käyttää sotatarkoituksiinkin. Sillä hänhän tunsi Suomen sotavoimat, niiden tarkoitukset ja vehkeet; ja hän tunsi maan kauttaaltansa, sen vuoret, virrat ja järvet. Ottaen kaikki nämät lukuun, edisti kapteeni minkä voi Pentin ja neidon yhtymistä.
Eräänä kertana tuli kapteeni yöllä siihen huoneeseen, jossa Pentti ja neito olivat. Pentti säikähti tuota kohtausta, niin että oli henkensä heittää. »Älä pelkä, älä pelkä», koki kapteeni hokea, ja mukana oleva tulkki sai selittää, ettei kapteenilla ollut mitään pahoja tarkoituksia.
Tulkin avulla koki kapteeni kaikella venäläisellä liukkaudella Pentille selittää, kuinka edullinen tarjous hänellä nyt oli, jommoista ei tule osaksi edes yhdelle tuhannesta. Tästedes ei Pentillä tulisi olemaan mitään puutetta. Hän saisi haltuunsa suuret omaisuudet, paljon kunniaa ja kauniin puolison. Osoittaakseen Pentille tulevan elämän esimakua, antoi hän hänelle kourakaupalla kultarahoja.
Hurmaantuneena kaikesta siitä loistosta ja rikkaudesta, mitä edessään näki, alkoi Pentti taipua viettelykseen, vaikka hänen omatuntonsa soimasikin häntä isänmaanpetoksesta.
Toisenlaista oli nyt Pentillä edessä kuin mitä oli oppinut ennen näkemään. Kaikki paikat huoneissa kuhisivat silkistä ja kulta loisti huonekalujen koristuksista. Jos istui johonkin sohvaan tai nojatuoliin, kuhahti niihin kainaloita myöten. Ja entä sitten tuo ihana naikkonen, jommoista hän ei ikinä ennen luullut tavanneensa!
Näistä kaikista hurmaantuneena oli Pentti täydellisesti voitettu ja keveällä sydämellä lähti hän noita Juudaksen penningeitä viemään veljensä Aaron luo. Näitä venäläiseltä kapteenilta saatuja kultarahoja hän sitten Aarolle näytteli.
Kukaan ei Viaporissa tiennyt, mihin ihmeeseen Pentti oli joutunut. Yleiseen kumminkin luuloteltiin, että hän olisi karannut. Aaro yksin tiesi, kunne Pentti oli vajonnut. Tämä tieto teki Aaron sydämelle niin kipeää, ettei hän tahtonut voida elää. Ei uni eikä ruoka hänelle maistanut, ja kaikki oudoksuivat, kun hän laihtui, niin ettei hänestä ollut muuta kuin varjo jäljellä. Aaron sielua painoi sanomaton tuska ja ahdistus, kun hänen veljensä, jota hän niin verrattomasti rakasti, piti joutua isänmaanpettäjäksi. Hänestä tuntui siltä kuin hänkin olisi ollut osallinen tuohon hirveään rikokseen, koska hänen suvussaan oli tuommoinen petturi. Pois oli nyt Aaron sydämestä haihtunut veljellinen rakkaus. Hän kirosi mielessään Pentin ja vihasi häntä enemmän kuin mitään vihollista. Kaikki tämä tunto ja tieto kävi sitäkin raskaammaksi Aarolle, kun hän sai sen yksin kantaa, sillä ei hän hirvinnyt yhdellekään ihmiselle avata sydäntään.
Vähitellen alkoi Aaro kuitenkin kostua, mutta ääretön viha ja ylönkatse
Penttiä kohtaan jäi hänen sydämeensä vallitsemaan.
Tämmöisenään kului aika siihen saakka, kun Viaporin antautuminen tapahtui. Yhtä raskaalla mielellä kuin muutkin sotilaat laski Aaro antaumisessa aseensa maahan.
Kun Aaro pääsi Viaporista vapaaksi, meni hän Suomen sotajoukkoihin ja joutui Adlercreutzin osastoon. Kaikissa niissä taisteluissa, mitä sillä osastolla oli kestettävänä, oli Aaro aina mukana ja hän osoitti entistä uljuutta ja rohkeutta. Mutta synkkämielinen, vähäpuheinen ja miettivä oli hän aina silloin, kun ei ollut tappelun tuoksinassa.
Tuli sitten Salmen tappelu. Vihollinen kävi suuremmalla miesvoimallaan ankarasti päälle, mutta sitkeästi pitivät suomalaiset puoliaan. Vihollisen joukosta karautti silloin eräs ratsumies muiden edelle, seisautti hevosensa ja huusi selvällä suomen kielellä: »Antaukaa, suomalaiset, vastustuksenne on turha, sillä meille on tulossa iso apujoukko.»
Tämän äänen kuultuaan säpsähti Aaro.
»Isänmaan pettäjä!» mutisi hän itsekseen.
Samassa nosti hän aseensa poskelleen, laukaus kuului ja päätään myöten suistui ratsastaja hevosen selästä maahan, ja hevonen hyppäsi täyttä laukkaa vihollisten joukkoon.
Samassa kun Aaron kivääri laukesi ja kun hän huomasi ratsastajan putoovan, kaatui hän itsekin tunnotonna maahan niinkuin luodin lävistämänä. Lähellä olevat luulivat hänen todellakin saaneen luodin rintaansa, eivätkä tappelun tuoksinassa pitäneet hänestä sen enempää lukua. Mutta Aaro olikin vain pyörtynyt, sillä hänen luotinsa oli kaatanut isänmaan kavaltajan, hänen oman veljensä — Pentin.
Kauan makasi Aaro tunnotonna, mutta kun tappelun tuoksina läheni häntä, tointui hän pyörtymyksestään. Kun viholliset tämän huomasivat, kääreentyivät useat heistä ottamaan Aaroa vangiksi. Siinä tuli tuima ottelu, ja Aaro kaasi yhden vihollisen, haavoitti toisen ja raivasi itselleen pääsyn omiensa luo.
Suomalaiset olivat voitolla tässä tappelussa, mutta aralta ylipääliköltä tuli perääntymiskäsky, juuri kun voitto näytti varmalta.
Salmen tappelun jälkeen korotettiin Aaro alaupseeriksi.
Kaikissa niissä kärsimyksissä, vaivoissa ja taisteluissa, joita Suomen sotajoukko sai kokea perääntyessään vihollisen edessä aina Länsipohjaan Ruotsin puolelle, oli Aaro osallisena. Oravaisten tappelussa oli hän yksi niitä, jotka uimalla merenlahden poikki samosivat omiensa luo.
Aaro oli Länsipohjassa mukana Hörneforsin tappelussakin. Hän taisteli Dunckerin rinnalla ja raivosi niinkuin karhu, jolta pojat on riistetty, levittäen kauhua ja tuhoa vihollisten keskessä. Mutta kun Duncker sai kuolinhaavan rintaansa ja kaatui, raivasi Aaro tiensä vihollisen rivien läpi ja pääsi eheänä siitäkin pälkähästä.
Silloin kohta tehtiin Haminan rauha, mutta Aaro ei päässyt lähtemään vieläkään omaistensa luo Hämeeseen, vaan hänen täytyi viipyä Länsipohjassa talven yli. Keväällä kun rauha oli vakaantunut, läksi Aaro muiden mukana rakkaille synnyinseuduilleen.
Paljon oli Kilpelä Aaron poissa ollessa muuttunut. Kovasti oli isäukko jo vanhennut, samaten äitikin, mutta ankaroita työihmisiä olivat he vieläkin, sillä he olivat noita kovia tervasjuurakoita, joihin ei ikä hevillä pysty.
Muuttunut oli Aarokin. Ennen niin iloinen ja vehmas nuorukainen oli tullut juroksi ja vähäpuheiseksi. Sodan ankarat vaivat ja kärsimykset olivat häntä kovasti runnelleet. Sota-asioista ei Aaro ottanut paljon puhuakseen, sillä isänmaan menettäminen kalvoi kovasti hänen sydäntään.
Todellista syytä Pentin kuolemaan ei Aaro ollut koskaan kenellekään maininnut; yksinkertaisesti oli hän kotiinsakin ilmoittanut Pentin kaatuneen Salmen tappelussa.
Aaro, päästyään vakaantumaan taloudellisiin toimiin, haki itselleen elämänkumppalin, köyhän ja iäkkään, mutta siveän palvelustytön. Moni rikas ja ylpeä neito kadehti tytön onnea, mutta Aaro ei heistä välittänyt; hän teki valintansa vaan oman sydämensä vaatimusten mukaan.
Tarmokkaasti ja yksistä neuvoin ryhtyivät he taloudellisiin toimiin, ja se heiltä menestyikin.
Vanhukset alkoivat heikontua, niin etteivät voineet enää työtä tehdä, mutta heille tuli nyt muuta mieluisaa tehtävää, sillä he saivat ruveta vaalimaan ja hoitelemaan Aaron lapsia, noita Kilpelän nousevia nuorteita vesoja.
Ainoastaan vaimolleen kertoi Aaro seikkaperäisesti Pentin vehkeet ja millä tavalla hän sai surmansa.