PULLO-HEIKKI.
Hän oli isätön ja äiditön poika raukka, jommoisia Jumala paratkoon, on paljonkin tässä matoisessa maailmassa. Tietysti ei hänkään ollut syntynyt isättä ja äidittä, mutta kumpaakaan ei hänellä sanan oikeassa merkityksessä ollut.
Paikkakunnan kaunein impi oli hänen äitinsä ollut. Nuoret miehet pyörivät alati hänen kintereillään ja joukossa oli rikkaita talonpoikia, jospa renkimiehiäkin. Pahin tässä kaikessa kuitenkin oli se, että Hinni oli vaan — piikatyttö. Vaarallinen lahja köyhälle tytölle on kauneus, sillä köyhyys alentaa useinkin hänen arvoansa, vaikka hän olisi kuinka suuria avuja Luojaltansa saanut.
Niin oli Hinninkin laita. Monta rehellistä sydäntä lienee löytynyt noiden ihailijain joukossa, mutta Hinni ei välittänyt kenestäkään yhtään mitään; oli niinkuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa yhdellekään.
Jonkun vuoden kuluttua rupesi Hinniä piirittämään eräs rikkaan talon ainoa poika; komea nuorukainen oli hänkin ihmisekseen. Hän valloitti nyt Hinnin niin erikoisomaisuudeksensa, etteivät muut ihailijat saaneet tulla maille halmeillekaan. Rikkauteensa ja voimiinsa luottaen osasi Kairalan Risto pitää kaikki muut ulohtaalla. Eräs torpan poika pyrki kumminkin Hinniä lähentelemään, ja tämä osoittikin pojalle jonkunmoista myötätuntoisuutta. Kun Risto tämän huomasi, pieksi hän poika raukan niin pahanpäiväiseksi, että oli vähällä henki mennä. Tästä työstään sai Risto maksaa pojalle sovinnoita parisataa markkaa. Tätä tekoa piti Hinni niin pahana, että hänen sydämensä kylmeni Ristoa kohtaan. Mutta ajanoloon onnistui Riston taasen sukeltautua Hinnin suosioon. Tästä lähtien olivat Hinni ja Risto aina yksissä. Yhdessä he tulivat aina nuorison tansseihin ja muihin kisa- ja leikkipaikkoihin. Niissäkin he olivat aina yksissä; olipa niinkuin heidän mielestään ei muita olisi ollut olemassakaan. Yhdessä he myös lähtivät niistä paikoista poiskin, katsomatta vähääkään, lähtikö muita vai ei. Heidän käytöksensä oli niin julkinen, että kylällä jo kolistiin, että Hinni ja Risto ovat kihloissa.
Hinni kai kuvaili mielessään, kuinka onnelliseksi häh nyt tulee, kun pääsee niin ison talon emännäksi, sitten kun aika tulee. Päälle päätteeksi on hänen sulhasensa kylän pulskin poika. Niinhän se on. Kyllähän rikkaudella aina on vetovoimaa, vaikk'eivät asiat muutoin olisikaan niinkuin niiden tulisi olla.
Kului aikaa vuosi, toista. Risto lakkasi seurustelemasta Hinnin kanssa, ja Hinni alkoi istuskella yksin kotonaan ja usein hänen kalpeilla poskillaan nähtiin kyynelten uria, mutta Risto kulki rentona ja uljaana nuorison kokouspaikoissa ja paljon vapaampana kuin ennen.
»Mihinkäs Hinnin olet jättänyt?» kysyi kerran eräs talontyttö Ristolta.
»Mitäpä hänestä», sanoi Risto yhtäkaikkisesti.
Tyttö leimahti punaiseksi; kai häntä lienevät miellyttäneet Riston sanat ja eikö liene välähtänyt hänen sydämeensä joku toivonsäde.
Kului aikaa. Hinnin tila kävi yhä surullisemmaksi ja hänet täytyi eroittaa pois palveluksestaan. Hän siirtyi nyt erään leskivaimon mökkiin ja mietti siellä surullista tilaansa. Ei kukaan käynyt häntä katsomassa, eikä kukaan säälinyt häntä; ainoastaan torpan leski koki häntä hoidella ja lohdutella.
Eräänä kertana tuli mökkiin tuo torpan poika. He istuivat kauan Hinnin kanssa kahden ja molemmat itkivät, niin että olivat vedeksi sulaa. Kai he molemmat tunsivat, kuinka paljon paremmin kummankin asiat voisivat olla, jos ei rikkauden voimakas loiste olisi päässyt heidän sydäntensä tunteita häiritsemään. Kovin murtuneelta näytti poika poislähtiessään.
Hinni lähetti lesken kutsumaan Ristoa käymään hänen luonaan.
»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?» oli Risto vaan ylpeästi sanonut ja kääntänyt selkänsä.
Kun Hinni sai tämän tietää, mursi se hänen viimeisetkin voimansa.
Aika tuli, ja Hinni synnytti pojan. Hän kävi niin heikoksi, että hän kauan aikaa väikkyi elämän ja kuoleman välillä. Kun hän vihdoin siitä toipui sen verran, että voi liikkua, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin lähteä kylälle lapsi sylissä, sillä leski ei voinut enää häntä elättää. Katkeralta tuntui Hinnistä kulkea talosta taloon, anellen ihmisiltä apua, mutta mikään muu ei auttanut. Hän oli koettanut vedota Ristonkin omaantuntoon, että hän antaisi jotakin apua, mutta Risto oli vaan tylysti sanonut:
»Elättäköön kakaransa miten tahtoo, mitä se minuun kuuluu!»
Hinni heikkoni vaan heikkonemistaan. Hän ei voinut kestää sitä häpeän ja tuskan painoa, mikä hänen tuntoaan alati rasitti. Pian hän sairastuikin ja kulkea retustaminen talosta taloon sekä kehnoilla vuoteilla kylmien huoneitten nurkissa viruminen jouduttivat hänen tautiaan.
Hinni ei tahtonut lapselleen pettäjänsä nimeä, vaan pani hänelle tuon torpanpojan nimen, ja niin tuli pojasta Heikki.
Jonkun ajan kuluttua oli Kairalassa häät, sillä Risto oli nainut sen tytön, joka Ristolta oli kerran kysynyt, mihinkä hän oli Hinnin jättänyt. Kun hääilo oli parhaillaan, tuli Kairalaan tieto Hinnin kuolemasta. Sen kuultuaan näytti Risto pari kertaa nielaisevan tyhjää, vaan sitten hän oli taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, yhtyi vaan iloisiin tanssin pyörteisiin.
Surkeaan tilaan jäi nyt Heikki raukka. Silloin ei ollut mitään vaivaishoitolaitosta, vaan saamattomia köyhiä kuljetettiin talosta taloon. Tämmöinen retki se oli edessä Heikki raukallakin. Kylläpä sen arvaa, miten pieni, heikko lapsi tuli hoidetuksi. Jos jossakin talossa oli tunnollisia ihmisiä, jotka parhaansa mukaan kokivat hoidella hinteräistä lasta, olivat toiset taas semmoisia, etteivät välittäneet koko hoidokista niin mitään. Päiväkaudet sai lapsi märkänä ja siivottomana nälissään itkeä nyrryttää kenenkään huomaamatta ja sydämelle käymättä.
Lapsi olikin niin hinterä, kivulias ja ruvissa, että kaikki päättelivät, ettei sillä ole pitkiä aikoja elettävissä.
Mutta ihme kumma! Nuo ennustukset eivät toteentuneetkaan. Kaikista vaivoista, kiusauksista ja vastuksista huolimatta jäi poika kuin jäikin elämään. Hinteräisenä, kivulloisena hän tosin pysyi, mutta eli vaan edelleenkin.
Kun hän kasvoi isommaksi, että voi syödä vahvempaa ruokaa ja pitää vähin itsekin itsestänsä huolta, rupesi hän äkkiä hyötymään.
Tultuaan siihen ikään, että voi itsenäisesti ja vapaasti liikkua, sai poika itse pitää toimeentulostansa huolta. Melkein kelvotonna sai hän kävellä retostella talosta taloon elatustaan hankkimassa. Muutamissa taloissa säälittiin häntä ja pidettiin useita vuorokausia. Toisissa ei hänestä juuri paljon välitetty, annettiinhan vaan kuiva leipäpala tai ei sitäkään. Kaikesta tästä huolimatta hyötyi poika kuitenkin niin, että hänen poskensa olivat pulleat kuin limpunleipäre; oikein ne hyllyivät juostessa ja kävellessä. Tämän takia rupesivat ihmiset poikaa kutsumaan Pullo-Heikiksi.
Heikki oli lyhyenläntä kasvultaan, mutta muuten jäntterää rakennetta. Hänellä ei näyttänyt olevan terävää ymmärrystä ja hän tuntui sangen hitaasti rupeavan käsittämään asioita. Kun hänelle selitettiin jotakin, niin hän katsoa töllötti avosuin puhujaan eikä näyttänyt ymmärtävän juuri mitään; hän oli perinyt isänsä paksun pään.
Ei Heikin elämänalku ollut juuri kehittävää ja kasvattavaa laatua. Usein häntä pilkattiin, nimiteltiin ja nyrvittiin niinkuin koiranpenikkaa. Parempiosaisten poikaset useinkin aivan asiatta lyödä mukiloivat häntä, ja silloin itkeä nyrrytteli Heikki tiimakaudet yhtämittaa.
Tämmöisissä oloissa kasvaen, sai poika semmoisen käsityksen, ettei hänestä tule minkäänlaista miestä vaan että koko hänen tuleva elämänsä on yhtenäistä kurjaa kärsimistä. Näiden ajatusten vallitessa oli poika hyvin jörömäinen ja vähäpuheinen. Jos joku yritti hänelle jotakin puhua, vastasi hän vaan yksikantaan: on taikka ei. Talojen välit hän kulki aina yksin ja maatapäisenä. Ei hänellä ollut mitään nuorten poikasten ilveitä, leikkejä eikä koukkuja; hän kulki tietään niinkuin vanha, kaikki elämänkärsimykset ja vaivat kokenut ukko.
* * * * *
Paikkakunnalla oli eräs hiljakkoin nainut mökin mies, jota kutsuttiin Kirves-Mikoksi. Nimensä hän oli saanut siitä, kun hän oli roteva kirvesmies. Mikko teki vuodet melkein läpeensä urakalla salvutöitä; ainoastaan parhaana kesäsydännä hän oli kotitöissään.
Oli Vapunpäivän aika. Kirves-Mikko oli nytkin salvamassa muutamalle talolle luuvariihtä, ja salvos oli likellä tietä. Kaukaa näki Mikko, kun Heikki alakuloisena tulla retosti tietä myöten salvokselle. »Mistäs nyt Heikki poika tulee?» kysyi Mikko iloisesti pojan tultua salvoksen kohdalle.
Poika seisahtui ja katsoa töllötti avossa suin Mikkoa.
»No mistä sinä tulet?» kysyi Mikko toistamiseen.
»Tuoltahan minä Tulppolasta…» sanoi poika.
»Mihinkäs aiot mennä?»
»Seinälään.»
»Levähdä nyt tässä, eivätkö ne jalat ole puutuneet», kehoitti Mikko.
Mitään vastaamatta istui Heikki ikäänkuin vaistomaisesti hirsikon päälle päivänpuolimaiselle seinustalle. Pian alkoi poika siinä nuokahdella.
»Hyvä Jumala tuotakin poika raukkaa! — Ei suinkaan hänkään saa kävellä kukkasten ja ruusujen päällä — — — Se tuhannen roisto — —» puheli Mikko itsekseen.
Tovin ajan perästä herätti Mikko pojan. Poika ikäänkuin säikähti ja katsella töllisteli Mikkoa.
»Saitko sinä Tulppolassa einettä?» kysyi Mikko.
»Eihän tuota…», sanoi poika.
»Sinulla taitaa olla hyvin nälkä», arveli Mikko.
»Onhan tuo…»
Mikko nosti eväskonttinsa kuusenoksalta alas, kantoi sen lastukon päälle seinänvierustalle ja kehoitti poikaa syömään.
»Mitä te minulle…», sanoi poika empien.
»Tule nyt vaan, tarvitseehan Heikkikin syödä», kehoitteli Mikko.
Ujostellen ja epäröiden asteli Heikki kontin luo ikäänkuin olisi epäillyt, että onkohan tämä nyt vaan oikein totta.
Hyvällä halulla söikin poika Mikon eväitä. Tovin päästä hän pytjähti kyljelleen seinustalla olevan lastukon päälle ja nukkui heti raukeasti; luultavasti raukaisi ruoka häntä.
Mikko pani hirsiä kiinni toisella puolella salvosta, ettei olisi häirinnyt poikaa.
Kun alkoi iltakalve tulla, herätti Mikko pojan, ettei hän vilustuisi.
»Mene nyt jo Seinälään, muuten tulee sinulle kylmä», kehoitti Mikko.
»Siellä on niin paljon poikia, jotka aina rääkkäävät minua», sanoi poika pelkäävästi.
»Mene nyt vaan sinne ja pysyttele jossakin nurkkapielessä; minäkin tulen sinne yöksi ja minä kyllä pidän huolta, ettei sinulle mitään pahaa tapahdu», takaili Mikko.
Poika lähti kävellä telsimään.
Kun Mikko työnsä lopetettuaan meni Seinälään, jossa hän piti yömajaa, oli jo jotenkin hämärä. Heti kun hän astui huoneeseen, ilmestyi Heikki hänen kintereilleen. Talonväki ei ollut häntä ennen nähnyt, luultavasti oli poika jossain piiloitellut Mikon neuvon mukaan.
Aikainen talonväki ei näyttänyt pojasta pitävän hyvää eikä pahaa, olivathan vaan niinkuin koko poikaa ei olisi ollut olemassakaan; emäntä vaan antoi pojalle ruokaa silloin kun muukin väki illasteli.
Illallisen jälkeen tuli muista huoneista tupaan talon poikavesseleitä. Kun he huomasivat Heikin, alkoivat he heti käydä hänen kimppuunsa, mutta tämän nähtyänsä poika juosta vilkaisi Kirves-Mikon turviin. Poikaviikarit kapittivat jäljessä ja Heikin luo päästyänsä pukkasi eräs heistä Heikkiä niin, että poika tollahti ison matkan päähän. Samassa sanoi sysääjäpoika:
»Mitä sinä, Pullo-Heikki, täällä teet?»
Heikki oli itkuun purskahtamaisillaan, mutta Kirves-Mikko sieppasi hänet luokseen ja hääti poikaviikarit ulommaksi hänen kimpustaan. Mikko nuhteli poikia ja uhkasi sanoa heidän vanhemmilleen, elleivät he antaisi köyhälle orpopoika raukalle rauhaa. Hän selitti poikasille, kuinka Heikki on Jumalan luoma niinkuin hekin, vaikkei hänellä olekaan vanhempia eikä kotia niinkuin heillä.
Kun väki asetteli maata, ei Heikin makuusta huolehtinut kukaan mitään. Poika jäi yksin istua nyrryttelemään takkapenkille. Kun Kirves-Mikko tämän huomasi, käski hän pojan tulla viereensä maata.
Poika kähnähti vähän, mutta ei liikkunut paikaltaankaan.
»Tule, tule vaan, kyllä me kahdenkin sovimme tässä makaamaan», kehoitteli Mikko.
Hitaasti lähti poika kävellä kähnimään Mikon vuodetta kohden ja sanaa lausumatta hän pytjähti Mikon viereen maata.
Kun aamu tuli, söi Mikko eineensä ja lähti työpaikalleen. Poika jäi vielä huoletonna nukkumaan; tuskinpa hän lienee koko elämänsä aikana nukkunut niin hyvällä makuusijalla ja niin turvallisesti kuin nyt.
Kirves-Mikolla ei suinkaan ollut tarkoitus ottaa huostaansa turvatonta poika raukkaa, hän tahtoi vaan ihmisellisestä vaistomaisuudesta osoittaa myötätuntoisuutta viattomasti sorrettua kohtaan. Tästä syystä oli koko poika olemuksineen nyt unhottunut kerrassaan pois hänen mielestään. Vihellellen hän teki ja iloisesti tuota mielityötään, niin että lastut huristen lentelivät hänen kirveensä iskuista.
Kun aika oli kulunut lähelle puolta päivää, ilmestyi Heikki taasenkin salvokselle. Kehoittamatta istui hän nyt hirsiläjän päälle vastapäätä Mikkoa.
»No, kah! Johan Heikki on taas täällä!» sanoi Mikko iloisesti.
»Johan minä…»
»Saitko sinä einettä Seinälässä?» kysyi Mikko.
»Sainhan minä, ja oli niin hyvä maata», sanoi poika.
»Oltiinko sinulle siellä pahoja?»
»Eikä oltu.»
»Eivätkö pojatkaan?»
»Ei pojatkaan», vakuutti poika.
»Sepä hauskaa; nythän Heikistä alkaa tulla jo mies», sanoi Mikko iloisesti.
Keskustelu taukosi nyt siihen, ja Mikko yhtyi taasen rivakasti työhönsä.
Ääneti katseli poika Mikon työtä, mutta tuota katselemista ei hän tehnyt enää ujostellen eikä arkaillen töllistelemällä. Hänen suunsa ei ollut auki, ja koko katsannossa näytti olevan jotakin tyytyväisyyden ja itseluottamuksen ilmettä.
Kun poika oli tovin tuota tehnyt, sanoi hän yhtäkkiä:
»Kyllä ei minusta tule miestä.»
»No, herrainen aika! Mikseikäs sinusta miestä tulisi, onhan monesta muustakin tullut», sanoi Mikko.
»Kun kaikki minua sortavat ja pilkkaavat», sanoi poika surullisesti.
»Eivätpähän kaikki, enpähän minäkään», sanoi Mikko.
»No, ette te.»
»Eivätkä Seinäläisetkään.»
»Eivät Seinäläisetkään enää», myönteli poika.
»Niinpä he vähitellen lakkaavat kaikin sinua sortamasta, ja sinusta tulee kuin tuleekin mies», vakuutteli Mikko.
Taas taukosi keskustelu siihen, ja Heikki katseli mielihyvillään Mikon toimia.
»Miksi te olette niin hyviä minulle», kysyi nyt poika.
»Kaikkien ihmistenhän tulee olla hyvät toisilleen, ja ihminenhän
Heikkikin on ja onhan Heikkikin hyvä minulle», sanoi Mikko.
»Mitäs minusta», sanoi poika, yhä vielä epäillen.
»Älä niin sano, vaan tule nyt katselemaan, mitä täällä meidän kontissamme on», sanoi Mikko.
»En minä nyt enää», sanoi poika empien.
»Tule nyt vaan, kyllä meidän kontti kestää», kehahti Mikko.
Kun he olivat syöneet, olisi Mikko niin mielellään vähän levähtänyt ruuan päälle, mutta poika ei antanutkaan hänelle rauhaa.
»Onko teillä emäntää?» kysyi poika.
»Onhan tuo.»
»Entäs taloa?»
»On meillä talopahainenkin.»
»Missä se on?»
»Se on kaukana täältä, penikulman päässä sydänmaalla, Ulpukkalammen rannalla», selitteli Mikko.
»Onko siinä peltoakin?»
»On sitäkin vähän.»
»Ja niittyäkin?»
»On pikkusen niittyäkin», selitteli Mikko.
»Taitaa olla eläimiäkin», utaisi poika edelleen.
»On kaksi lehmää», vastasi Mikko.
»Entäs, onkos teillä lapsia?»
»On niitäkin kaksi, poika ja tyttö, ja poika on jo neljännellä.»
»Mitkäs niiden nimet ovat?»
»Pojan nimi on Mikko, isän kaima, ja tytön Anna, äidin kaima», selitteli
Mikko pojalle tarkoin ikäänkuin hän olisi ollut poliisitutkinnossa.
»Milloinkahan minä saisin käydä teillä?» tiedusteli Heikki.
»Eipä sitä tiedä, jospa siellä saisit käydäkin jonakuna kesänä», sanoi
Mikko — — —
Poika perehtyi Mikkoon niin, että hän kävi salvoksella joka päivä. Pitemmiltäkin matkoilta hän tuli sinne, sillä hän kulki ympäristön taloissa yötä olemassa ja hakemassa iltasta ja einettä, mutta puolisensa hän söi aina salvoksella Mikon kanssa. Eräänä kertana istui poika kauan aikaa hirsiläjän päällä miettivän ja alakuloisen näköisenä.
»Mitäs Heikki nyt miettii?» kysyi Mikko.
»Kun ei ole mitään semmoista työtä, jota minäkin voisin tehdä», sanoi poika alakuloisesti.
»Ole huoletta, kyllä sitäkin saadaan. Tulehan nyt ensin kontille», lohdutteli Mikko.
»Minkäslaista työtä se sitten olisi, jota minäkin voisin tehdä?» utaisi poika syömästä päästyä.
»Voisitkohan sinä noita lastuja kokoilla tuohon latoon?» kysyi Mikko.
»Miksen», sanoi poika iloisesti ja hyppäsi ylös ja alkoi hapuilla lastuja syliinsä.
»No, no, älähän nyt päätäsi seinään lyö. Paras on levätä vähän syönnin päälle; kyllä vielä on aikaa työtäkin tehdä», sanoi Mikko jäähdytellen pojan liikanaista työintoa.
Kun Mikko ryhtyi työhönsä, rupesi poikakin lastuja kantamaan. Kun hän oli jonkun ajan tuota tehnyt, kysyi hän äkkiä:
»Mutta onkos teille mitään apua siitä, jos minä näitä lastuja kokoan?»
»On, on.»
»Saatteko te nämät lastut itsellenne?» sanoi poika ja katsoi kysyvästi
Mikkoa silmiin.
»Kyllä saan. Minä myön ne paikkakunnan mökkyreille, ja sillä keinoin saadaan konttiin evästen lisiä», toimitti Mikko.
»No sitten ei mene minunkaan työni hukkaan», sanoi poika tohtuneena ja alkoi kantaa lastuja.
Kun lastut tulivat vihdoin kannetuiksi, kysyi poika: »Mitäs minä nyt teen?»
»Nyt on ilma jo niin lämmennyt, että kuori on hirsistä irti. Rupea senvuoksi repimään kuusihirsistä kuoria ja vie ne tuonne latoon kuivumaan», kehoitti Mikko.
»Mitä niillä tehtäisiin?» utaisi poika.
»Kannat ne kerppuina kylän karvarille, niin hän antaa sinulle niistä rahaa», sanoi Mikko.
Heti ryhtyi poika työhön.
Kun poika oli saanut tavaransa myödyksi, toi hän Mikolle kourallisen vaskilantteja.
»Ei, ei. En minä ota niitä, nehän ovat sinun ansiotasi, pidä ne itse», sanoi Mikko.
»Mitä minä niillä tekisin, minä tahdon maksaa ruokani», sanoi Heikki itsepintaisesti.
»Älä ole hauska rahojesi kanssa, kun ei ole mitään pakkoa niitä kuluttaa, kyllä sinä silti saat minun kontistani syödä. Kokoile nyt niin paljon rahoja, että saat kengät jalkaasi», kehoitteli Mikko.
»Mitähän minä nyt tekisin, kun ei ole enää lastunkantamista eikä parkinkiskomista?» kysyi Heikki eräänä kertana.
»Enpä nyt oikein tiedä, jokohan rupeisit soittelemaan», arveli Mikko leikillisesti.
»Mutta kun minulla ei ole, millä minä soittelisin», muistutti Heikki.
»Minun täytyy yönseutuna tehdä sinulle torvi», lupaili Mikko.
Kun he menivät Seinälään taasenkin yöksi, hakkasi Mikko lepänkappaleen tienvierestä ja vei sen mennessään yöpaikkaansa. Siellä hän kaverteli lepästä oikein rattisuisen torven. Hän laittoi sen hienompaan päähän ohuesta katajanlastusta kielen, ja torvi rupesi heti törähtelemään. Heikki oikein vapisi innostuksesta ja pyhästä kunnioituksesta, kun kuuli todellakin torven ääntelevän. Mikko antoi Heikinkin koetella torven tenhovoimaa, ja sitä ihastusta ja riemua ei voi kielin kertoa, mitä poika nyt tunsi. Mikko selitti, ettei torvi vielä ollutkaan valmis. Hän poltti torven kupeeseen kaksi pientä reikää ja sanoi sitten Heikille, että hänen tuli pitää soittaissaan sormiansa noiden reikien päällä ja vuorotellen nostella niitä ja sulkea reiät jälleen, niin torvi antaa aina eri äänen.
Tuo torvi oli jonkunmoisen klarinetin muotoinen rakennus. Kaiketi ei Mikkokaan ollut mikään soittokoneitten mestari, että hän olisi äänet voinut ääniasteikon mukaan sovittaa, mutta kuitenkin osui niin olemaan, että perusäänestä ensimäinen ääni oli kvartti ja siitä ensimäinen ääni ylöspäin kvartin iso terssi, ja niin muodoin oli tuossa koko koneistossa vaan kolme ääntä.
Poika ei malttanut nukkua yökausiin, sillä torvi oli aina mielessä. Hän oli ylhäällä jo ennen Mikkoa ja valmiina lähtemään salvokselle.
Sinne tultua kysyi hän: »Miten minä nyt tällä soitan?»
»Sinä puhallat torveen, aukaiset ja suljet reiät sormillasi, ei siinä muuta tarvita», sanoi Mikko.
Poika istui hirrentyvellä ja alkoi harjoitella.
Kun hän piti aluksi etumaisen reiän auki ja sulki sen heti kiinni, äänti kvartti ensin ja sitten perusääni. Kun hän sitten vipautti toistakin reikää sormellansa, muodostui sävelikkö tämän kalttaiseksi: Tuu, tuu, tuutia tuu. Samana päivänä oli Heikille jo pysyvä sävel muodostunut, eikä se siitänsä koskaan muuttunut.
»Missä minä tällä torvella soittelisin?» kysyi Heikki eräänä kertana.
»Noo — — soittele häntä nyt pitkin teitä, sinne ja tänne kaikilla teillä ja kujilla, äläkä unhoita käydä minullekin soittamassa», esitteli Mikko.
Poika lähti nyt kävellä telsimään pitkin tietä, puhaltaen vahvasti torveensa, ja nyt hänen poskensa vasta pullollaan olivat. »Tuu, tuu, tuutia tuu» kuului nyt kaikilta teiltä, kujilta ja talojen pihoilta. Ihmiset tutustuivat tuohon Heikin säveleeseen, niin että he sen kuultuaan sanoivat: »Pullo-Heikki sieltä tulee.» Heikin soittotaito teki hänen repaleisen elämänsä paljon paremmaksi. Ihmiset eivät enää kiusoitelleet eivätkä nyrvineet poikaa niinkuin jotakin yhteiskunnan hylkiötä, vaan rupesivat pitämään häntä tuutiatuineen ja pulloposkineen yhteisenä hupinaan, ja niin annettiin hänelle mielellään ruokaa ja turvaa.
Heikki ei unhoittanut varminta ja parasta ystäväänsä Mikkoa, vaan tuontuostakin hän pistäysi Mikon salvokselle.
»Menettekö te nyt kotiinne kesäksi?» kysyi poika eräänä kertana Mikolta, kun riihi alkoi olla jo harjapäällä.
»En minä nyt menekään, minä olen ottanut ison asuinrakennuksen urakalla salvaakseni», selitti Mikko.
»Missä se on?» kysyi poika.
»Se on kaukana, et sinä sitä tiedä», sanoi Mikko umpikuljuun.
»Mihinkäs minä nyt kesäksi joudun?» tiedusteli poika, ikäänkuin muistuttaen Mikkoa, että hän on luvannut hänet viedä kotiaan katsomaan.
»Rupea Seinälään paimenpojaksi.»
»Eivät he huoli minusta», arveli poika.
»Kyllä. He puhuivat jo kerran siitä minulle, ja sinullahan on valmis paimentorvikin», sanoi Mikko.
Niin kelvoton ja nuori kuin Heikki vielä olikin, pääsi hän kuin pääsikin Seinälään paimenpojaksi. Kyllä silloin Takaliston kylän saloilta kuului yhä vaan tuutiatuu — — —
Kun syksy tuli ja karjat otettiin sisälle, ilmestyi Heikki yhtäkkiä Kirves-Mikon salvokselle. Siinä oli kymmenen muuta miestä työssä ja Mikko viidentenätoista. Ällistellen katseli Heikki noita miehiä, etsien heidän seastansa Mikkoa. Kun hän hänet vihdoin huomasi, päästi hän heti torvestaan iloissaan tuutiatuun.
»Jopas taasenkin on Heikki maissa», sanoi Mikko ja tuli poikaa tervehtimään.
»Voi, voi, kuinka paljon täällä on miehiä; ovatko he pahoja?» sanoi
Heikki ja katsoi Mikkoa niin kysyvästi ja luottavasti silmiin.
»Eivät he ole pahoja; he ovat kaikki minun palkkaamiani miehiä», vakuutti Mikko.
Tämän kuultuaan poika rupesi yhtämittaa puhaltamaan torvestaan tuutuutuutiatuuta.
»Menettekös te tulevana kesänä kotiinne käymään?» kysyi Heikki eräänä kertana Mikolta.
»Kyllä varmaankin menen», vakuutteli Mikko.
»Saankos minä tulla silloin teidän kotianne?» kysyi Heikki.
»Kuinkas muutoin. Olenhan minä luvannut Heikin käydä mökkiäni ja perhettäni katsomassa», myönteli Mikko.
Pojalle tuli nyt hyvät päivät. Hän tuli yhteiseksi iloksi koko miehistölle. Kaikin vaalivat he poikaa ja vuorottain oli hän heidän eväskontillaan syömässä. Harvoin hän kävi kylillä soittelemassa ja ruokaansa etsimässä. Mutta muiden salvumiesten vuoteelle ei hän pannut maata, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet häntä kehoittaa ja narrailla; Kirves-Mikon kupeilla hän vaan tahtoi yönsä viettää, eikä Mikko häntä siitä estänytkään.
* * * * *
Tähän aikaan oli Kirves-Mikon asuntoon tullut eräs muutos. Siihen saakka oli hänen asuntonsa ollut vaan omin luvin kruununmaalle tehty mökki, mutta nyt oli Mikko hakenut mökilleen laillisessa järjestyksessä täydellisen asukasoikeuden, ja ensi kesänä oli maat mitattavat ja pyykitettävät. Mikon oli siis mentävä kotiinsa valvomaan etujaan, jouti taikka ei.
Niinkuin hepo kesää odotti nyt Heikki sitä hetkeä, jolloin päästäisiin lähtemään tuonne Mikon kotiin. Kun kesänkielessä tuli urakka valmiiksi ja kun Mikko ilmoitti Heikille, että nyt sitä lähdetään meidän mökkiä katsomaan, ei Heikin ilolla ollut rajoja. Hän hyppeli ja pyöri ympäriinsä, ja kyllä silloin saatiin kuulla tuutiatuuta.
Heikki oli silloin kahdeksan vuoden ikäinen. Hän oli Seinälässä ollessaan kiskonut parkkia ja sillä tavalla lisännyt lanttejaan, niin että oli voinut hankkia kengät jalkaansa, ja muuta vaatetta oli annettu talosta. Oikein miehen alulta näytti poika nyt juoksennellessaan Mikon ympärillä. Senkin seitsemän asiaa oli hänellä kaikenlaisiin syrjämutkiin, eikä häntä näyttänyt yhtään uupumus haittaavan tuolla penikulman pituisella matkalla.
Kun tultiin Kirves-Mikon pihalle, oli se Heikistä paras paikka maailmassa. Kaikki epäsuotuisat kohdatkin olivat juuri niinkuin niiden tuli olla, ja tuo pieni tupakin näytti hänestä paremmalta kuin Seinälän isot rakennukset. Tämä kai tuli siitä, että se oli hänen parhaan ystävänsä koti, sillä olihan Mikko osoittanut hänelle enemmän kuin kukaan muu ihmisyyttä ja myötätuntoisuutta.
»Voi, kun saisin täällä aina olla!» huudahti poika ikäänkuin peljäten, ettei hän saisi sinne ainaiseksi jäädä, ja kaivaten pysyväistä myötätuntoisuutta kurjaa olentoansa kohtaan.
Pihalle tuli Mikon vaimo lapsineen jo tulokkaita vastaanottamaan.
Mikko poika oli jo aika vikkelä poikavesseli, mutta Anna vasta huonosti kävellä taaperteli äitinsä käsipuolessa.
»Olethan sinä tuonut vieraitakin mukanasi», sanoi vaimo Mikolle iloisesti.
»Olenhan minä tuonut. Tämä on minun Heikki ystäväni, tulkaapa nyt tervehtimään, lapset, vierasta», kehoitteli Mikko.
Lapset tulla hitustelivat Heikin luo ojennetuin käsin; ujostellen he katsella töllistelivät kahden puolen toisiaan.
»Tulkaa nyt huoneeseen, että saatte lepoa ja ruokaa», kehoitteli emäntä.
Kun tulokkaat olivat syöneet kelpo aterian, panivat he lepäämään ja Heikki nukkui pari tiimaa, mutta herätessään tuntui hänestä niin rauhalliselta ja turvalliselta.
Seuraavana päivänä tuli maanmittari apumiehineen paikalle, ja mittaaminen, jyvittäminen ja tangoittaminen alkoi. Metsään lähtiessään sanoi Mikko Heikille: »Pidä nyt huolta lapsista, että emäntäkin pääsee asioihinsa.»
Ilomielin täyttikin Heikki tuon tehtävänsä, ja lapset pian perehtyivät Heikkiin, niin että he pitivät häntä ikäänkuin veljenänsä. He tottelivat Heikkiä kaikissa niinkuin ainakin vanhempaa johtajaansa. He kulkivat ahoilla poimimassa kukkasia, marjoja, pyöreitä somia kiviä ja mitä muuta heille mieluista oli. Nämät he kantoivat talouspaikkoihinsa ja leikkivät niillä. Hän antoi lasten törähytellä tuohon mainioon torveensakin, jota hän ei ennen ollut antanut kenenkään tehdä. Erinomaista huolta piti Heikki siitä, etteivät lapset päässeet lähelle tuota syvävesistä järvenrantaa ja ettei heille tulisi mitään vaaraa ja vahinkoa.
Emäntä oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, kun hänen ei alituisesti tarvinnut pitää huolta lapsista, vaan sai nyt vapaasti työskennellä.
Vaikka Heikki olikin jo kahdeksanvuotias, ei hän tuntenut vielä iitäkään, vaikka olisi tiellä vastaan tullut; kukapa hänestä olisikaan huolta pitänyt. Tämä seikka huoletti Mikkoa ja emäntää kovin, sillä heidän mieleensä oli ikäänkuin itsestään juurtunut semmoinen vaistomainen tunne, että Heikki ei kuulu kenellekään muille kuin heille. Tuntui siltä kuin poika olisi heillä syntynyt ja kaiken ikänsä heidän luonaan ollut. Samanlainen tunne lienee Heikilläkin ollut. Tuo pojan lukemattomuus saattoi isäntäväen huomaamaan, että nuo vaistomaiset tunteet asettivat heille velvollisuuksiakin.
Kuitenkaan ei isäntäväen mieleen vähääkään juolahtanut, että tuo orpo ja kaikkien hylkimä ja ylönkatsoma poika raukka olisi heiltä pois ajettava, varsinkin kun he huomasivat, millä rakkaudella ja luottavaisuudella tämä turvitteli heihin.
Tähän kaikkeen nähden ruvettiin nyt poikaa kirjalle opettamaan. Emäntä ohjasi häntä alulle ja isäntäkin, silloin kun hänellä oli joutohetkiä.
Tämä oli Heikille kova pähkinä purra. Vapaana ja valtoimena ja aivan ohjaamattomana retostellen ilotonta elämänsä aamua yksin maailmassa, ei hänellä ollut vähintäkään tietoa tuosta välttämättömästä ja tärkeästä ihmisen tehtävästä. Nyt tulivat nuot monilukuiset ja monimutkaiset kirjaimet äkkiä hänen eteensä, ja niitä hänen piti oppia tuntemaan. Ne olivat Heikin mielestä niin yhdennäköisiä ja samassa sanomattoman erilaisia, että niistä oli ihan mahdoton selvää saada. Kuitenkin oli Heikki nöyrä ja tottelevainen ohjaajilleen ja koki tankata kirjaimia päähänsä, silloin kun häntä siihen käskettiin. Vissit tiimat päivässä täytyi Heikin tehdä tuota mielestään tukalaa työtä.
Kun poika pääsi pois lukuhommastaan, oli hän niinkuin maasta irti. Sutii, lähdettiin nyt heti ulos lasten kanssa leikkimään. Heikillä oli harras halu tehdä jotakin työtä. Hän oli ottanut tavakseen uurastaa kivikkomäkeen järvenrannalle peltoa. Maalla ei ollut kuin yksikerrassa kiviä, ja nekin enimmäkseen pieniä. Rautakangella hän väänteli pienimpiä kiviä ja vyörytteli mitä jaksoi järveen. Voi sitä iloa, mikä lapsille tuli, kun kivi jyrkkää mäkirinnettä vierien mennä molskahti järven syvään veteen. Silloin lapset kaikin riemuiten räpyttivät käsiään ja huutain hoilaten hyppäsivät jäljessä ja uudella innolla lähtivät toista kiveä irti kiskomaan.
»Mitäs ne lapset siellä järvenrantatörmällä puuhaavat?» kysyi isäntä eräänä kertana.
»Me teemme sinne oman pellon», selitti Heikki tohtuneena.
»Katsosta vaan näitä nuoria työpukareita. Eipä vaan vähää ole pää väärässä, mutta varokaahan, ettette järveen putoa», sanoi isäntä nauraen.
»Kyllä varotaan», sanoi Heikki.
Kun sitten väsyttiin pellontekoon, istuttiin kivelle lepäämään tai mentiin marjailemaan, ja silloin kuului ehtimiseen tuutiatuu.
Isäntä kulki päiväkaudet metsissä maanmittarien jäljessä, ja emäntä toimi muissa hommissa. Ainoastaan niiton- ja leikkuunajaksi keskeytettiin maanmittaustyöt.
Eräänä kertana olivat lapset taasenkin pellonteossa. Heikki oli niin innostunut työhönsä, ettei huomannut ensinkään, että talon poika ja tyttö livahtivat pois pellontekopaikalta. Nämät olivat menneet venevalkamaan, jossa oli lukossa oleva vene. Poika meni veneeseen ja alkoi peräpuolessa melalla loria vettä, mutta tyttö jäi rannalle seisomaan. Kuinka poika siinä lienee loraillut, yhtäkkiä hän pulskahti päätänsä myöten järveen. Kun tyttö päästi kauhean hätähuudon, huomasi Heikki heti, että lapset olivat poissa ja että nyt on hätä käsissä. Nopeasti kuin nuoli juoksi hän rantaan ja käsitti heti vaaran suuruuden. Siinä oli rannalla verkkovapeita pystyssä; niihin oli jokaisen yläpäähän lyöty erityinen puunaula, josta verkot pantiin riippumaan, kun niitä ahdettiin kuivaamaan. Tuommoisen vapeen sieppasi Heikki käteensä ja juoksi veneenperään. Ilma oli kirkas ja järvi tyyni kuin peili. Oitis hän näki, kuinka poika maata kellotti järven hiekkapohjassa. Heti työnsi Heikki vapeensa kiinni pojan vaatteisiin, kieraisi vavetta muutaman kerran ympäri ja alkoi nostaa poikaa järven pohjasta ylös. Aivan helposti nousikin poika vedenpintaan, jossa Heikki sai hänet käsiinsä, ja niin hän nosti pojan suulleen veneen pohjalaudoille. Suureksi avuksi oli tuo puunaula vapeen päässä. Sillä kun Heikki kiersi vavetta, takertuivat pojan vaatteet lujasti siihen, niin että poika pysyi kiinni vapeessa.
Tähän saakka oli Heikki toiminut niin kylmäverisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut; lieneekö itse mitään siitä tietänytkään. Mutta nyt hän vapisi niinkuin haavanlehti. Hän koetti käännellä poikaa puolelta toiselle, jolloin tämän suusta pulpahti vettä.
Sillä välin oli tyttö huutain juossut kotiinsa, ja emäntä kiiruhti hädissään rantaan. Mutta Mikko poika olikin jo istumassa veneen pohjalla, ja Heikki piteli häntä kiinni. Poika hengitti jo täydellisesti, mutta hän oli vielä heikko ja ikäänkuin pökerryksissä.
Äiti ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa, niin valtavasti vaikutti häneen vaaran suuruus ja ilontunne poikansa pelastumisesta.
Hetken aikaa annettiin pojan siinä toinnutella, mutta kun hän siitä vähän elpyi, kantoi äiti hänet huoneeseen, missä häneltä riisuttiin märät vaatteet yltä ja puettiin kuivat päälle.
»Voi, voi, Heikki, kuinka huolettomasti sinä pidit lapsia silmällä, kun oli tuommoinen vaara yksin päivin tulla», sanoi emäntä hieman nuhtelevaisesti.
Vaikkei nuhde ollut sen kovempi, vaikutti se kuitenkin Heikkiin niin, että hän purskahti valtavaan itkuun. Hän tunsi kipeästi, kuinka tottelematon ja huolimaton hän on ollut suurimpia hyväntekijöitänsä kohtaan. Hän itki yhtämittaa koko rupeaman, eikä häntä oltu saada vaikenemaan, vaikka isäntäkin kotiin tultuaan koetti häntä lohdutella parhaan taitonsa mukaan, lukien juuri Heikin ansioksi sen, että poika pelastui.
* * * * *
Aika on vierähtänyt useita vuosia eteenpäin. Mikon asuntoa ei enää sanotakaan mökiksi. Maanmittarien työ on aikoja sitten loppuun suoritettu, ja suorat rajapiirteet kulmakivineen osoittavat selvästi, minkävertaisen maapalasen omistajaksi Kirves-Mikko on tullut Luojamme lahjoittamasta yhteisestä maasta. Mökistä tuli nyt erityinen Kirves-Mikkola niminen talo, joka juteusi yhteen tuon entisen tilallisten yhteiskunnan kanssa.
Tällä välin oli Heikkikin miehistynyt kelpo lailla. Lyhyenläntä hän oli vieläkin ruumiiltaan, mutta hyvin juurevaa laatua. Työtä hän oli tehnyt pesässä vointinsa mukaan ja päivästä päivään, vuodesta vuoteen hän aina varmistui sen mukaan kuin ruumiilliset voimat kehittyivät. Ei hän ollut sen enempää kysynyt, saako hän talossa olla, eikä talonväki ollut pyytänyt Heikkiä vähän vähääkään edelleen talossa olemaan; se tuli kummaltakin puolelta ikäänkuin itsestään.
Heikki oli nyt rippikoulun iässä.
»Eikö Heikkiä jo haluttaisi mennä muualle onneansa etsimään, olethan nyt jo niin vaurastunut, että voit tulla toimeen missä tahansa?» sanoi isäntä eräänä kertana Heikille.
Heikki ei vastannut siihen mitään.
Mutta tämän puheen kuultuansa tuli Heikki sanomattoman noloksi ja umpikuljuiseksi. Hän ei puhunut kenellekään mitään, olla nuhjusteli vaan yksinään ja miettivän näköisenä; oli niinkuin joku raskas murhe olisi häntä painostanut.
Kolmen vuorokauden perästä hän ilmestyi arkana ja ujona isännän kamarin ovipieleen. Siinä hän pelokkaan näköisenä sijoitteli jalkojaan.
»Mitäs Heikki nyt tuumailee, kun niin miettivän näköisenä seisoskelee?» kysyi isäntä.
»Niin, minä tuota vaan ajattelen, että eikö teillä enää työtä olekaan, kun minun pitää lähteä pois?» sanoi Heikki ujosti.
»Kukas sinua on käskenyt pois lähtemään?» sanoi isäntä kummastellen.
»Sanoittehan te, että saisin mennä muualle, jos tahtoisin, mutta minä en tahtoisi», sanoi Heikki värisevin äänin.
»En minä sitä tarkoittanut, että sinun olisi mentävä; sitä vaan, että jos sinua ei haluttaisi meillä olla, niin saisit mennä muualta parempaa onneasi etsimään», selitteli isäntä.
»Kyllä minua haluttaisi olla», sanoi Heikki, vähän häpeillen.
»No, ole sitten Jumalan nimessä niin kauan kuin haluttaa; ole niinkuin kotonasi», sanoi isäntä.
Heikki lähti pois.
Nyt hän tuli taas iloiseksi ja avomieliseksi. Hän toimi, hyöri ja pyöri kaikilla talouden aloilla ja teki työtä niinkuin viisi miestä.
Rippikoulun aika alkoi lähestyä. Tämä antoi Heikille paljon lisähuolta. Milloin vaan vähänkin oli loma-aikaa, koetti hän kaikin voimin iskeä kirjaimia päähänsä ja saada niiden avulla sanoja kokoon. Vaikka hän olikin jokseenkin paksupäistä laatua, takertui sinne onttoon otsaan kuitenkin yhtä ja toista sananmutkaa ja ongelmaa. Näin tavoin oli Heikki suurella työllä ja vaivalla tullut siihen määrään lukutaitoiseksi, että hän rippikoulun alkaessa voi jotenkuten kirjaa sisältä lukea. Katkismuksen hän oli hatarasti päähänsä päntännyt.
Näin varustettuna lähti hän nyt rippikouluun. Mutta ensi luetuksessa hylkäsi papisto hänet huonon lukunsa takia.
Nyt vasta Heikille takkalo tuli. Kovin kovasti koski se häneen, kun hän tuli noin vaan hyljätyksi rippikoulusta. Hän tuli niin alakuloiseksi ja noloksi, ettei viikkokausiin nähty hänen suutaan naurunhymyssä. Siihen sijaan hän luki nyt kahta ahkerammin kaikkina joutohetkinään. Varsinkin pyhäpäivät hän oli niin ahkera, että tuskin jouti syömään. Kyllä työ näytti kovalta, sillä leuka jätisi ja tuskanhiki valui kasvoilta. Oli omituista nähdä, kuinka moneen mutkaan ja soppeloon vääntyili Heikin pullea naama, kun hän koki sanoja päähänsä päntätä. Silmiä myöten olivat kasvojen lihakset liikkeessä tuossa tärkeässä, mutta vaikeassa työssä.
Tuommoisella ahkeruudella voitti Heikki niin paljon, että häntä rippikoulun tullessa voi sanoa välttäväksi lukijaksi; katkismuksenkin oli hän jotenkin tarkoin iskenyt päähänsä.
Näillä tiedoilla varustettuna lähti Heikki toisen kerran onneansa koettelemaan. Kun papisto oli tutkimuksensa tehnyt, sanoi rovasti:
»Lukusi on kyllä välttävä, mutta oletko käynyt kiertokoulussa?»
»No, enhän minä…», sanoi Heikki, ja hänen pulleat poskensa leimahtivat punaiseksi kuin turkinpippuri.
»Mikset ole käynyt? Siellä pitää käydä, et sinä muutoin pääse ripille», sanoi rovasti jyrkästi.
»Mitenkäs minä siellä … orpopoika? Ja leipä on ollut kerjäämisessä», sanoi Heikki ujosti.
»Niin no — oma asiasi, saat mennä», sanoi rovasti, heiluttaen päätään taaksepäin ja nakaten samassa kirkonkirjan lehden nurin.
Raskaalla mielellä, mutta vähän äkätuulella, lähti Heikki astelemaan Kirves-Mikkolaa kohden, yhtä täysinäinen eväskontti selässä kuin mennessäkin.
»Kuinka siellä nyt kävi?» utaisi emäntä Heikin kotiin tultua.
»Yhtä hyvästi kuin ennenkin, ei paremmasti eikä pahemmasti», sanoi
Heikki yksikantaan.
Tämä viimeinen koulumatka ei näyttänyt vaivaavan Heikkiä hetikään niin paljon kuin ensimäinen, näyttipä siltä kuin ei hän olisi piitannut koko kovasta onnestaan yhtään mitään.
Kuitenkaan ei hän lukemasta herennyt.
Uusi Testamentti tuli nyt hänen lempikirjakseen, mutta hän luki sen ohessa katkismustakin ja virsikirjaa. Ahkerasti hän oli joutohetkinä noiden kirjojen ääressä.
Kun rippikouluaika taasenkin tuli, kysyi emäntä: »Eikös Heikki ala hankkia rippikouluun…?»
»Mitäpä minä sinne…»
»Kuinkas muutoin», arveli emäntä.
»Eihän ne ota kuitenkaan, ja mitäs ja milläs minä nyt kiertokouluun, kahdeksantoista vanha mies?» arveli Heikki.
»Mutta ethän sinä saa akkaakaan, ellet käy ensin ripilläsi», sanoi emäntä puolileikillään.
»Mitäpä tämmöinen mies akalla… Hyväpä, kun omankin henkensä elättää», arveli Heikki jurosti. — — —
Pieni oli vielä Kirves-Mikkola talokseen, mutta työvoimia oli siinä sivussa lisääntynyt ikäänkuin tietämättä. Itse isäntä oli parhaissa voimissaan, ja hänellä sitäpaitsi oli intoa, halua ja kykyä vaikka minkälaiseen työhön. Heikistä oli juteentunut vankka ja roteva työmies taloon ja hän riehui työn ääressä niinkuin rämekarhu. Molemmat isännän lapsetkin kykenivät jo keveitä töitä tekemään, ja emäntä myöskin autteli voimiensa mukaan.
»Eikö sinun, Heikki, tee mielesi lähteä Amerikkaan, johon muut niin innolla rientävät?» sanoi isäntä kerran.
»Mitäpä minä siellä… Kyllä täälläkin on Amerikkaa minulle», arveli
Heikki.
»Noo — kokoaisit rahoja.»
»Mitäpäs minä niillä rahoilla…? Onhan tässä teillä hyvä ruoka ja riittävä vaate», tuumaili vaan Heikki.
»Mutta kun tämä meidän tupakin on niin pieni, että se tahtoo käydä ahtaaksi», sanoi isäntä.
»Ei se mitään tee; tehdään uusi ja isompi, onhan hirsiä ja miehiä», arveli Heikki.
»Mutta hevostapa ei ole», muisti isäntä.
»No niin, se hevosen asia, mutta ehkäpä sekin vielä saadaan», sanoi
Heikki.
»Peltommekin ovat vielä niin pienet, että tahtoo väkisinkin toisina vuosina pyrkiä pettu pöydällemme», sanoi isäntä, ikäänkuin tehden tarkkaa luetteloa Heikille talonsa puutteellisuuksista.
»Tulkoon vaan, mutta parempi on kaarnakin kotoinen, kuin on vieras vehnäleipä. Minä en pelkää pettua; me teemme lisää peltoa, niin pettukin loppuu pöydältämme», sanoi Heikki luottavasti.
Kun Kirves-Mikkolaiset yksistä neuvoin tekivät uutteruudella työtä, vaurastui heidän elämänsä vähitellen, mutta varmasti. Vuosi vuodelta tuli aina lisää joku peltotilkku ja niittylampare; ilmestyipä navettaankin jokunen hatasarvi ja sonnimullikka entisten lisäksi, ja pettuleipä tuli aina harvemmin pöydälle.
Kun kolmisen vuotta oli näin ponnisteltu, toi isäntä eräänä kertana nuoren hiirakkotamman taloon. Voi, minkä ilon se toi tullessaan noille salon yksinkertaisille asujamille! Jokainen sitä helli, taputteli, silitteli ja ruokki. Hevonen perehtyi pian noihin hyväluontoisiin ihmisiin niin, että se juoksi kaikkialla heidän jäljessään ikäänkuin koira. Erittäinkin piti Heikki elukasta hyvää huolta. Hän kantoi sen eteen mehevimmät, pehmeimmät ja makeimmat heinät ja suki, pesi, puhdisti ja loimitti sitä. Hevonen olikin lihava kuin hylje, ja sen karva kiilsi kuin sametti. Lyhyet kotiajot se suoritti niin virkusti ja rajusti, että sitä katseli oikein ilomielin.
Eihän muuta, ensi talvena ruvettiin hirrenhakkuuseen ja -vetoon. Kun vetomatka ei ollut pitkä, kertyi niitä pian rakennuspaikalle tarpeeksi asti.
Nyt ryhdyttiin rakennushommiin ja Mikko, tuo aimo salvomies, opetti Heikkiä ja poikaansa. Heikistäkin tuli välttävä kirvesmies, joka teki kunnollista työtä, vaikka se hitaastikin kävi, kun täytyi tarkkaa tehdä.
Keväällä kylvöntekoon ruvetessa oli salvos harjapäällä ja vesikatossa.
»Olen ajatellut — tuota noin, että etteköhän te voisi minuttakin valmistaa noita huoneita, tehdä heinää ja leikata?» virkkoi Heikki eräänä kertana isännälle.
»Mihinkäs sinä sitten aiot mennä?» kysyi isäntä kummastellen.
»No enhän minä mihinkään … ajattelin vaan, että kun minusta ei ole paljonkaan apua nikkaroimisessa ja kun voitte heinän tehdä ja vähät leikkuut leikata, niin — niin mietin itsekseni, että minä saisin olla aina pellonteossa, että talo paisuisi ja petäjäinen poistuisi», tuumaili Heikki.
»Saathan sinä tehdä, kuinka tahdot. Yhtähän se on, pieksi sutta tai petäjää, taloon päin se kumminkin on», sanoi isäntä ja nauraa hymähti.
»Ottaisinkohan minä ensin käsiini tuon vierumäen pellon alun, jota minä poikasena jo aloittelin ja josta ei ole sen parempaa sittemmin tullut? Siinä olisi meillä aina siemenenvara», ehdoitteli Heikki.
»Ryhdy vaan siihen. Yhtähän se on, veti tukasta tai parrasta, kunhan se vaan yhteen kokoon päin käypi; kyllä me pidämme huolen huoneenlaitosta, niitosta ja leikkuusta», myönteli isäntä.
»Olen ajatellut sitäkin, että meillä on kovat ja ahtaat peltomaat, emmekä voi parhaalla tahdollammekaan niitä tarpeeksi asti levittää. Mutta meillä on tuolla lammen eteläpäässä tuo Jalkasuo, joka on avullista, savipohjaista viljelysmaata, ja siitä olisi hyvä vedenmeno lampeen. Minusta tuntuu siltä, että meidän täytyisi kuivata se Jalkaräme, jos mielimme talostamme taloa tulevan», esitteli Heikki.
»Johan sinä nyt mahdottomia tuumailet! Ensin aiot raivata tuon kivikkomäen järvenrannalla ja sitten jo olet ajatuksissasi Jalkasuolla. Ei veikkonen, vähät voimat eivät kaikkeen riitä», sanoi isäntä naurahdellen.
»Yksi ensin, toinen sitten. — — Hyvä tahto voipi paljon», sanoi Heikki ja lähti.
Työnjako seurasi nyt itsestään. Heikki meni järvimäelle kiviä vääntelemään ja isäntä rupesi höyläilemään uuteen rakennukseen ovia ja akkunoita ja apunaan piti hän nuorta Mikkoa. Koko kesänä ei hän ollut tuosta työstä pois muulloin kuin kylvön, niiton ja leikkuun aikana. Näin tavoin valmistui syksyksi uudessa rakennuksessa kaksi huonetta asuttavaksi. — Isäntä itse nikkaroi, muurasi ja teki kaikki mitä tarvittiin; hän oli mies, joka pystyi kaikkeen.
Mutta olipa Heikilläkin järvimäen rinteellä jo laajalta kivikasoja, jossa oli koko lailla työnlisiä Hiirolle tulevana talvena.
* * * * *
Aika on taasenkin vierähtänyt eteenpäin. Kirves-Mikkolassa on tapahtunut paljon muutoksia. Uusi tupa on kaikin puolin valmis, ja Heikilläkin on siinä ominainen kamari. Järvenvierulle on ilmestynyt semmoinen pelto, että siihen kylvetään kaksi tynnyriä ohria, eikä siinä ole koskaan pannut halla. Jalkarämeen halki on kaivettu kaunis viemäri, ja sen toisella puolen on pitkiä, suoria sarkoja, joista toiset savettuina kasvavat rehevää ruista ja kauraa ja vanhimmat kedot uhkeaa heinää; niissä paikoissa oli Heikki teutunut.
Talon tyttärestä, Annasta, oli kasvanut soleva ja miellyttävä neito. Huhuja alkoi kuulua, että Seinälän Yrjö likentelee Annaa. Kun tämä puhe tuli Heikin korviin, tuntui hänestä siltä, että Anna olisi Yrjölle liian hyvä. Kun Heikiltä kysyttiin, mihin hän tuon luulonsa perusti, vastasi hän: Yrjö oli minulle poikasena paha, ja minä pelkään, että hän on Annallekin paha. Hänelle vakuutettiin, että Yrjö on vakaantunut kelpo mieheksi, silloin Heikki sanoi: »No ottakoon hän hänet sitten.»
Eräänä syksynä toi isäntä Heikin kouraan sata markkaa rahaa.
»Pitäähän sitä Heikillekin jolloinkin palkkaa maksaa; tuossa on rahaa vähän tarpeisiisi», sanoi isäntä.
Ikäänkuin unissaan otti Heikki rahat vastaan, ja isäntä meni kamariinsa. Kauan aikaa katseli Heikki yksinään noita rahoja mietiskellen. Vihdoin selkeni hän, nousi ylös ja lähti astelemaan isännän kamariin.
»Mitä minä näillä teen, onhan minulla ruoka ja vaate talosta? Ottakaa takaisin nämät rahat, paremmin te nämät tarvitsette», sanoi Heikki ujostellen.
Isäntä ei tiennyt mitä ajatella. Puoliväliin toistakymmentä vuotta oli Heikki tehnyt palkatonta työtä, oli tehnyt niinkuin mies, ja nytkään ei hän tahtonut ottaa vastaan tuota vähäistä palkkiota.
»Otahan nyt edes puoletkaan», sanoi isäntä hämmästyksestä selvittyään.
»Enkä ota, mutta jos suvaitsette, niin otan markan, että vaan ostan kasakkia juhlatupakaksi», sanoi Heikki, joka oli joutohetkinään ahkera nurkantakaisia visapiipussaan kydettämään.
Ja markan Heikki ottikin ja muut rahat laski isännän eteen pöydälle ja meni pois.
Huhut Annan ja Yrjön suhteesta alkoivat toteentua. Eräänä kauniina talvipäivänä ajaa karautti Kirves-Mikkolan kartanolle pulskalla hevosella ja reellä pari miestä; he olivat Seinälän sulhasväkeä. Kun he astuivat huoneeseen, tuli talonväki heitä tervehtimään, mutta kovin ujosteli ja punasteli Anna sitä tehdessään.
Mitä siitä. Kihlajaisethan siinä tuli kuin tulikin, eikä kellään ollut mitään vastaansanomista; asia lieneekin jo ennen varaselta ollut hiljaisuudessa sovittu. Heikki otti nyt kasakkinsa juhlallisesti esiin, avasi sen ja pani seisomaan kamarinsa pöydälle. Salakähmää oli hän pannut puhtaan paidankin päälleen ja nyt hän karisti perskat pois känäpiipustaan ja täytti sen kasakilla. Heikiltäkin tultiin kysymään, olisiko hänellä mitään vastaansanomista, jos Anna nyt vietäisiin pois.
»Mitäpäs minulla… Mutta sen sanon, että Annaa pitää hyvästi kohdella; hän on hyvä tyttö», tuumaili Heikki.
»Hyvästi minä aionkin häntä pitää», sanoi sulhanen naurussa suin.
Mutta Heikin silmistä vierähti pari kyyneltä, joita hän koki tuhria näkymättömiin karkealla kädenseljällään.
Juhlallisesti tarjosi Heikki kasakkia sulhasjoukollekin. Hänen mielikseen pistivät he piippuunsa, ja Heikki näytti olevan hyvin itsenäinen ja hyvällä tuulella.
»Kas vaan! Oikeinhan Heikilläkin on kaupungin tupakkaa», sanoi sulhanen piippuun pannessaan.
»Ei minulla monasti…», sanoi Heikki.
Heikki tuli nyt totisen näköiseksi ja näytti miettivän jotakin. Yhtäkkiä puhalsi hän paksun savun suustaan ja sanoi samassa: »Poimitaan se mehevä marja kaukaisiltai kankahilta», ja samassa katsoa vilkaisi hän Annaa ja Yrjöä silmiin, ja nyt nähtiin Heikin pulloposket olevan hymyn vuoksi hyvin kikkeränä.
Asiat menivät tavallista rataansa, ja tuo Kirves-Mikkolan metsäkukka vietiin vankkaan Seinälän taloon.
Mutta muutakin vielä tapahtui Kirves-Mikkolassa. Nuori Mikko oli kasvanut pitkäksi, pulskaksi mieheksi. Hän oli hyvätapainen ja siivo nuorukainen. Jo pitemmän aikaa olivat kylän neitoset luoneet häneen halukkaita silmäyksiä. Eipä aikaakaan kun alettiin kuiskia, että Mikko lähentelee Seinälän Sannaa. Sitä ei pidetty ensimältä totenakaan, mutta kuiskeet eivät vaan lakanneet. Koko jutun loppu oli kuitenkin se, että Seinälän rikkaan talon tyttö parin vuoden päästä tuotiin Kirves-Mikkolaan, tuohon aloittelevaan uutistaloon miniäksi.
Isoja häitä ei pidetty. Mutta kun puhemies morsiamen ja sulhasen kanssa ajoi kartanolle, otettiin heidät ystävällisesti ja avosylin vastaan. Hyvästi vieraat syötettiin, juotettiin ja kaikin puolin hoidettiin.
Taaskin otti Heikki kasakin esille ja asetti sen pöydälleen. Kun vieraat sinne tulivat, tarjosi Heikki kohteliaasti heille kasakkiaan.
»Kauanpa Heikillä kaupungin tupakka piisaakin, vai oletko sinä uutta ostanut?» kysyi puhemies.
»Enhän minä, mutta eihän sitä niin huvasti…», arveli Heikki, puhallellen paksuja savuja kasakistaan.
Näin tavoin ei Kirves-Mikkola tullut paljonkaan tappiolle, vaikka menettikin Annan.
* * * * *
Jalkaräme oli jo laajalti viljelty. Uhkeasti kasvoi se savettuna sekä viljaa että heinää. Siellä oli Heikki monta, monta vuotta yksin mullostellut. Talo oli paisunut siihen määrään, ettei pettua enää koskaan näkynyt pöydällä, ja navettaan oli ilmestynyt kaikkiaan viisitoista möököstä. Oli talossa leipää ja leivänsärvintä, ja Seinälän Sanna oli hyvin tyytyväinen oloonsa, vaikka tulikin rikkaasta Seinälästä tähän pieneen korpikotiin.
Nuori Hiiro, vanhan Hiiron varsa, oli jo aikoja sitten kasvanut vankaksi hevoseksi. Sekin oli saanut varsan, hiirakko-oriin, joka oli Heikin lempieläin.
Heikki oli nyt jo vanhanpuoleinen mies. Kun hän oli päivät päästään kesäisinä aikoina myllehtinyt tuolla Jalkarämeellä, istuskeli hän sieltä tullessaan iltamalla takkakivellä, vedellen ahkeraan savuja piipustaan. Useinkin oli muu väki levolla, kun hän tuli kotiin Jalkasuolta.
Eräänä iltana palasi Heikki tuosta mielityöstään tavallista myöhemmin kotiin. Muut olivat jo menneet levolle, mutta Heikki istui nytkin lämpimälle takkakivelle vetelemään savuja ja mietiskelemään omia mietteitään.
Kuinka Heikki siinä nyt istuskeli ja mietiskelikään, kuuli hän äkkiä kartanon takana olevasta hevoshaasta Hiiron kellon kiihkeän soimisen; oli niinkuin se olisi täyttä laukkaa hypännyt jotakin pakoon. Vaistomaisesti hypähti Heikki ylös ja syöksyi hakaan kellon ääntä kohden. Oli syyskuun puoliväli ja kuu valaisi taivaalta.
Mikä näky! Hiiro kiersi täyttä laukkaa yhtä rengaskiertoa ja susi hypätä loikki vähän ulompana samaan suuntaan. Varsa hyppäsi emänsä edellä, ja emä näytti pitävän erinomaista huolta siitä, ettei varsa vaan jäisi takapuolelle.
Hetkeäkään arvelematta syöksi Heikki sutta vastaan. Kun susi oli kovassa vauhdissa, tuli se Heikkiin palliksi, ja siinä sai hän sitä hännästä kiinni. Susi koetti riistää itseään irti, vaan häntä oli Heikin kourissa niin lujasti kuin ruuvipihdissä. Silloin heittäysi susi selälleen, käpertyi Heikin käteen ja pureskeli sitä pahanpäiväisesti. Mutta samassa sai Heikki tupestaan puukon oikeaan käteensä, kuotaisi sillä pedon mahan halki ja heti oikaisi susi konttinsa.
»Vai tulet sinä, penteleen vonkale, taas meidän Hiiroa hätyyttämään», karjahti Heikki työnsä tehtyään.
Kun Hiiro huomasi vaaran olevan ohi, päästi se oikein höröttävän hirnauksen ja tuli aika vonkaa varsansa kanssa Heikin luo. Siinä se sitten hökötti ja tuhri turvallaan Heikkiä ikäänkuin kiitellen, kun tämä pelasti hänet varsoineen niin suuresta vaarasta.
Heikki ei uskaltanut heittää hevosia hakaan, vaan toi ne tullessaan kotiin ja pani talliin.
Tähän saakka ei Heikki ollut tuntenut mitään kipua kädessään, mutta kun hän jälleen istui takkakivelle rauhaan, tuli se tuimille tuskille ja verta tippui haavoista ehtimiseen. Hän ei voinut mennä maata, istui vaan takkakivellä tuskitellen kättänsä.
Kun väki nousi ylös, tapasivat he Heikin kurjassa tilassa. Suuri lätäkkö oli verta lattialla ja Heikki ätyröi haavojansa.
»Herra Jumala, mikä sinulle nyt on tullut? Missä olet itsesi haavoittanut?» hätäili emäntä Heikin nähtyänsä.
Muukin väki kerääntyi Heikin ympärille.
Hätimmiten selitti Heikki, mitä oli tapahtunut, ja kaikki kauhistelivat sitä kuullessaan.
Kuten parhaiten taittiin, puhdistettiin Heikin käsi verestä ja sidottiin moninkertaisilla puhtailla liinarievuilla ja niin saatiin verenvuoto pysähtymään.
Heikki oli nyt niin heikko ja valju, että hänet täytyi laittaa vuoteelle maata. Kipu yltyi yltymistään, ja käsi alkoi ajettua. Kolmen vuorokauden kuluttua oli käsi kuin tukki, ja Heikki tunsi kuoleman lähenevän.
Hän kutsui silloin isännän luoksensa ja pyysi ujosti, että tämä noutaisi papin hänen luokseen.
Isäntä lupasi ilolla täyttää sairaan toivomuksen ja heti lähti hän matkaan.
Pitäjään oli hiljakkoin tullut nuori pappi rovastille apulaiseksi, ja tämä se nyt lähti sairaan luo. Kun hän tuli Heikin huoneeseen, tervehti hän sairasta ystävällisesti ja kysyi: »kuinka voitte?»
»Huonosti.»
»Sielun vai ruumiin puolestako vointi tuntuu huonolta?» utaisi pappi.
»Molempain.»
»Teillä ei taida olla paljonkaan hyviä töitä, joilla luulisitte ansaitsevanne Jumalan armon?» arveli pappi.
»Eihän niitä paljoa… Erään työn tiedän kuitenkin tehneeni, jota en luule Jumalan minulle viaksi lukevan.»
»Mikäs se olisi?»
»Se kun pelastin isäntäni pojan hukkumasta», sanoi Heikki.
»Kuinka se tapahtui?»
Heikki selitti nyt kaikki juurtajaksain.
»Luuletteko tällä teolla ansainneenne Jumalan armon?» kysyi pappi.
»Mitäs sitä senvertaisella… Huonosti käypi, jos ei Jumala minua armostansa auta», sanoi Heikki.
»Onko teidän tunnollanne mitään erityistä, joka teitä vaivaa?» utaisi nyt pappi.
»Ei mitään erityistä, mutta kuitenkin tiedän joka päivä rikkoneeni Jumalaa vastaan. En ole elänyt niinkuin hänen pyhä oikeutensa vaatii ja sentähden tiedän ansainneeni iankaikkisen kadotuksen, jos ei Jumala minua laupeudessaan armahda», tuumaili Heikki.
Pappi huomasi nyt, että hänen edessään oli murtunut ja katuva sielu. Hän rupesi laveasti puhelemaan Jumalan suuresta rakkaudesta katuvaisia syntisiä kohtaan, kuinka Hän tykönsä kutsuu kaikkia, jotka työtä tekevät ja ovat raskautetut, ja kuinka hän ei heikkoa ruokoa särje eikä suitsevaa kynttilää sammuta.
»Mutta mitenkäs minun kanssani on, kun en minä ole tullut osalliseksi Herran ehtoollisesta? Sitä juuri minä tahtoisin pastorilta tietää», sanoi Heikki.
»Kuinka se niin on? Olethan jo vanhanpuoleinen mies», sanoi pappi hölmistyen.
»Niin se on; minä en ole käynyt ripilläni», vakuutti Heikki.
»Te ette siis osaa lukea?»
»Kyllähän tuota sentään jotenkuten», arveli Heikki.
Pappi luetti koetteeksi Heikillä Uutta Testamenttia ja kyseli häneltä ulkoa katkismusta sieltä täältä.
»Ihmeellistä! Tehän osaatte lukea hyvästi sekä sisältä että ulkoa.
Ettekö te sitten ole yrittänytkään kouluun», sanoi pappi ihmetellen.
»Kyllä on yritetty kahdestikin, mutta minua ei huolittu», sanoi Heikki.
»No, joko silloin osasitte lukea niin hyvästi kuin nytkin?» kysyi pappi.
»Kyllä.»
»Minkä sanottiin vikana olevan, kun ei huolittu?»
»Kun en ollut kiertokoulua käynyt. Mutta mitenkäs minä kiertokouluun…?
Olin isätön, äiditön orpopoika.»
»Mitä, ettekö te olekaan tämän talon miehiä?» kysäisi pappi.
»Olenhan minä laillani, mutta ei minulla ole hituistakaan osaa tähän taloon. Aivan avutonna kerjäläispoikana otti tämän talon isäntä minut huostaansa ja kasvatti mieheksi. Sitä hyvää työtä olen kokenut sittemmin työlläni maksaa. Kuitenkin luulen saavani tässä olla kuolemaani saakka, joka ei tunnu kaukana olevankaan», tuumaili Heikki.
»Isäntä sanoi teidän taistelleen suden kanssa», sanoi pappi.
»Taistelinhan minä, ja sillähän se tuo käsikin on tuommoinen…», sanoi
Heikki.
»Eikö se teistä tunnu hyvältä työltä?» kysyi pappi.
»Eipä tuo, pelastin vaan Hiiron ja varsan», sanoi Heikki.
Pappi tutkisteli nyt laveasti Heikin käsitystä uskosta ja syntein anteeksi saamisesta. Sitten hän kysyi:
»Luuletteko nyt kuolevanne?»
»Niin luulen.»
»Ja luulette myös hukkaan joutuvanne?» kaiveli pappi syvemmälle ja syvemmälle.
»Niin luulen, ellei Jumala armahda. Pelkään, että hän lukee minulle viaksi, kun en ole käynyt ripillä», selitteli Heikki tilaansa.
Pappi huomasi edessään olevan yksinkertaisimman ihmisen, mitä suinkin olla saattaa, mutta joka yksinkertaisuudestaan huolimatta käsitti kristinopin perustukset paremmin kuin moni oppinut ja rikkiviisas. Pappi mietti tovin itseksensä. Sitten kävi hän kutsumassa koko talonväen Heikin kamariin. Hän piti pitkän ja liikuttavan puheen, kuinka hän on löytänyt murtuneen, totisesti uskovan kristityn, joka pienen muotoseikan vuoksi on tullut suljetuksi pois seurakunnan yhteydestä, ja että hän nyt tarkoin sairaan tilaa tutkittuansa aikoo omalla vastuullaan ottaa hänet seurakunnan jäseneksi ja jakaa hänelle pyhän ehtoollisen. Tähän tekoonsa pyysi hän läsnäolevia seurakunnan puolesta todistajiksi.
Kun pappi oli ehtoollisen antanut, tuntui Heikistä kuin raskas kivi olisi vyörähtänyt pois hänen sydämeltään ja tyyni rauha ja tyytyväisyys astunut sijaan.
Sitten tiedusteli pappi Heikiltä, mikä hänen nimensä on, että hän voipi kirkonkirjoihin merkitä hänet ripille lasketuksi mieheksi.
»Pullo-Heikiksi minua on kaiken ikäni sanottu», vastasi Heikki.
»Ei suinkaan se ole teidän oikea sukunimenne», sanoi pappi oudoksuen.
»Hinni Kelpala kuuluu äitini nimi olleen», sanoi Heikki.
Pappi kirjoitti sen muistiin.
Nyt rupesi pappi tarkastelemaan Heikin ruumiillista tilaa. Hän otti kääreen pois haavojen ympäriltä, pesi ja puhdisti sen kuivuneesta verestä ja muusta liasta ja kääri koko käden olkapäätä myöten puhtaisiin, paksuihin kääreihin. Pappi neuvoi vieressä seisovaa Sannaa, miten on meneteltävä, ja määräsi, että kääreet on muutettava neljä kertaa päivässä.
Pappi lähti nyt pois ja isäntä meni häntä kyytiin. Pappilan kotiapteekista lähetti nuori pappi voitehia isännän mukana Heikin käteen ja neuvoi, kuinka niitä käytetään.
Ihme kumma! rupesi käsi vähitellen parenemaan, vaikka kaikki luulivat Heikin olevan mennyttä miestä. Kauan eli Heikki vielä sen jälkeen kaikkien kunnioittamana.
Pitkin ikäänsä piti hän torveansa suuressa arvossa. Juhlallisesti se riippui hänen vuoteensa kohdalla naulassa. Paljosta ja ahkerasta pitelemisestä oli sen pinta mustunut ja tullut kiiltäväksi ikäänkuin se olisi kiilloitettu.
Kun kesäilloin tultiin työstä ja Heikki sattui olemaan mietteissään, sivui hän torvensa, meni tuvan takana olevan jylhän kuusikon reunaan isolle kivelle istumaan, ja silloin saatiin taasenkin kuulla: »Tuu, tuu, tuutia tuu», niin että metsä kahjahteli.