TUKKIMETSÄSSÄ.
Oltiin tukkimetsässä. Iso tukkiyhtiö oli kruunulta ostanut laajan tukkimetsän kaikkein syvimmästä Suomen salosta. Penikulmaa lähempänä ei ollut minkäänlaista ihmisasuntoa ja netkin, mitkä olivat sen matkan päässä, olivat kolme toisistaan etäällä olevaa kurjaa mökkirähjää, joiden asukkaat olivat tiheistä kylistä lähteneet ahtautta pakoon, levittääkseen viljelystä tuohon synkkään korpeen. Pitäjän kirkolle oli salosta lähes neljä penikulmaa.
Kun tukinhakkuu ja vedätys alkoi tuolla ikivanhalla aarniosalolla, virtasi sinne mahdoton väenpaljous kaikilta ilmansuunnilta. Miehiä tuli suksilla, jalan ja hevosilla. Heillä oli kirveet kainalossa ja eväskontti selässä; hevosmiehet olivat varustautuneet lujilla sekä etu- että takareillä ja riittävillä köysivarastoilla.
Kun ensimäiset saapuivat perille, oli heidän ensi tehtävänsä hakata aukea paikka tiheään petäjikköön ja ruveta rakentamaan siihen metsäsaunaa, sillä eipä ollut lähitienoissa, missä olisi saanut lämmintä majapaikkaa yöksi kovasta työstä väsyneelle ja useinkin vilustuneelle ruumiillensa. Ei kauan viipynytkään, ennenkuin kookas sauna oli valmiina, sillä eipä ollut puutetta rakennusaineista. Sylintäyteisiä petäjiä lyötiin päälletysten ja niitä koetettiin jotenkuten varatakin mukaan tuodulla seinävaralla. Sammalista oli paha puute, talvi kun oli, mutta pian siihenkin keino keksittiin. Muutamia miehiä meni ikivanhaan korpeen ja he nyhkivät sieltä kuusenluppoja, joita Tapio oli sinne runsaasti varannut. Näitä pantiin sammalen asemasta hirsien väliin, ja ne kyllä täyttivät tarkoituksensa. Tuosta väliaikaisesta asunnosta ei suinkaan tullut mikään taidelaitos. Sillä ympyriäisinä lyötiin hirret päälletysten ja salvettiin vain koirankaulaile. Lähellä olevalta kalliolta saatiin kiviä kiukaaksi ja ensi yötä jo vietettiin tuossa uudessa lämpimässä majassa.
Tämä uusi sauna ei kuitenkaan kauaksi riittänyt sille väenpaljoudelle, jota sinne myötäänsä tulvaili. Täytyi tehdä ehtimiseen uusia, ja niin muodostui tuonne synkkään saloon ikäänkuin jonkunmoinen intiaanikylä.
Omituista elämää viettivät tuolla kaukaisessa umpisalossa tukkimiehet. Ilta- ja aamupuhteet kertoilivat he kaikenlaisia satuja näkemistään ja kokemistaan pärevalkean loimottaessa, ja kaikesti eivät nuo kaskut olleet juuri siveellisintä laatua, sillä olihan enin osa miehistä tuota kulkevaa kansaa, joka ikänsä oli siirtyillyt työpaikasta toiseen ja niissä oppinut yhtä ja toista rivoakin.
Tässä tukkileirissä ei ollut ainuttakaan naista ja se synnytti miesten mielissä jonkunmoista kaipiota, sillä olivathan he oppineet olemaan yhteydessä kauniimman sukupuolen kanssa.
Tämmöisenään kului aika kuukauden päivät. Silloin tuli muutaman tukinajajan muassa leiripaikalle eräs Riikka-niminen nainen, joka oli ennenkin ollut tuommoisissa paikoissa kahvinkeittäjänä. Hän oli vanha tuttu usealle miehistä.
Mikä ilo nousikaan nyt miehissä, kun Riikka saapui perille! Jokainen olisi tahtonut häntä syleillä ja käsissään kantaa. Hänelle laitettiin erityinen makuusija, jota ei kukaan muu saanut käyttää, sillä se oli ikäänkuin jokin pyhäkkö.
Riikalla oli mukana puolen hehton säkki kahvia ja monta isoa sokeritoppaa ja kaikki tarpeelliset kahvinkeittokojeet.
Miehet rakensivat Riikalle heti pienen kodan tulisijoineen, jossa hän sai kahvia keittää, ja halulla he härppivät tuota lämmintä mielijuomaansa. Eikäpä se kumma ollutkaan, jos tuossa särpimettömässä paikassa, vilusta kohmettuneena, joikin särpimekseen ja viluunsa jonkun lämpimän kupin.
Tukinhakkaajien joukossa oli pari oikein renttumaista miestä. Toista heistä nimitettiin »Matka-Matiksi» ja toista »Riento-Jussiksi». Nämät nimet olivat he saaneet siitä, kun ei heillä ollut kotia missään, vaan he kulkivat paikasta toiseen, missä vaan isompaa työpaikkaa oli. Tällä tavalla kulkeentuivat he maakuntain ääristä toisiin. Joka paikan he tunsivat ja joka paikassa heidät tunnettiin.
Jo aikaisin olivat he tutustuneet ja kiintyneet niin toisiinsa, että olisi luullut heidän olevan veljeksiä, vaikkeivät olleet sukua ei syntyä toisilleen.
Kaikki mitä heillä oli, oli yhteistä, sillä mitä toisen paremman onnen sattuessa onnistui saamaan, siihen oli toinenkin osallinen.
He olivat juopporenttuja, jonka takia heillä ei ollut kunnollista vaatetta päällä, ainoastaan ränsistynyt repaleinen puku, josta ei ollut paljon ruumiin suojaa.
Huolimatta kaikesta tästä viheliäisyydestä, olivat he sangen iloisia ja kokkapuheisia ja tämän tähden olivat he koko tukkileirin ilona. He kärsivät vaikka minkälaista leikkiä ja pilapuhetta, mutta pisteleviä ja halveksivia juttuja eivät he suvainneet. Jos joku semmoista yritti, sai hän kohta tuta, kuka käski, sillä nämät toisillensa vieraat veljekset olivat osaavia ja liukkaita tappelijoita ja kun he raivostuivat, silloin oli leikki kaukana.
Työmaalle tultuaan ei näillä velikullilla ollut ruokaa eikä rahaa, vaan he saivat yhdeltä ja toiselta ensimäiseen maksuun asti ruokavaroja lainaksi ja aina he rehellisesti maksoivat velkansa.
Riikallekin olivat he vanhoja tuttuja. Kun he menivät ensi kerran Riikan luo, ilostuivat he molemmin puolin.
»Kah! Onhan täällä Matti ja Jussikin», huudahti Riikka iloisesti.
»Missäs lika muualla kuin rattaassa. Mutta antakaa, Riikka, nyt meille kahvia», sanoi Matti.
»Mikseikäs vanhoille tuttaville.»
»Mutta meillä ei ole taaskaan rahaa», sanoi Matti.
»Ei tee mitään; kyllähän te aina maksatte», vastasi Riikka.
Tavallista rataansa kulki elämä tukkimetsässä, eikä mitään erinomaista tapahtunut. Se oli vaan semmoista oloa kuin niissä oloissa on mahdollista. Se vaan antoi tukkimiehelle puheenainetta, kun Riikka kevättalvella kävi nolommaksi ja vähäpuheisemmaksi. Hän haeskeli yksinäisyyttä ja vältteli muiden seuraa. Riikka ei ollut niin innokas kahviakaan keittämään kuin ennen; usein kävi niinkin, että kahvia ei ollut saatavissa silloinkaan, kun tukkimiehet olisivat sitä halusta juoneet.
»Mikähän Riikalle on mahtanut tulla, kun hän on niin alakuloinen», arveli eräänä kertana Matka-Matti Riento-Jussille.
»Sen ties taivas, mutta oikein hänen asiansa eivät ole. Eikö liene jotenkin kipeänä», vastasi Jussi.
»Minua huolettaa hänen tilansa. Ajatteles, jos hän tulisi sairaaksi täällä sydänmaalla, mikä silloin neuvoksi tulisi.»
»Älä muuta, äläkä toista. Minäkin olen sitä samaa miettinyt.»
»Eiköhän olisi paras, että kysyttäisiin häneltä itseltään, mikä häntä vaivaa?»
»Taitaisipa olla», myönsi Jussi.
Molemmat miehet vartoivat aikaa, milloinka saisivat Riikkaa tavata yksinään, ja tilaisuuden tultua menivät he hänen luoksensa.
»Mikä Riikkaa vaivaa, kun olet niin alakuloinen etkä välitä muista mitään?» kysyivät miehet.
»Mitä, eihän minua mikään vaivaa… Miksi sitä kysytte?» sanoi Riikka, ja selvästi näki, että hän oli kovasti hämmästyksissään.
»Kysymmehän vain. Ajattelimme, että jos tulisit sairaaksi, mikä silloin olisi neuvona», sanoivat miehet.
»Ei minua mikään vaivaa, saatte olla aivan huoletta», sanoi Riikka ja poistui tavallista tulehtuneempana.
Vaikka Riikka näin teetteli itsensä terveeksi, ei hän kuitenkaan saanut tukkimiehistä levottomuutta poistetuksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja yksinäisyydenhalunsa yhä vaan jatkui, vieläpä pahenikin.
Kun kevät kului ja lumi alkoi pehmetä, ei Riikka noussutkaan koko päivään ylös, ja hänen pahoinvointinsa näytti yltyvän.
Tämä havainto huoletti kovin tukkimiehiä, mutta enimmän kuitenkin Mattia ja Jussia.
»Eiköhän olisi parasta, että käytäisiin tarkastamassa kesken päivin, kuinka Riikan laita on? Kovinpa sen tila näytti aamulla epäiltävältä», esitteli Jussi Matille.
»Sitä juuri mietin tässä minäkin. Käypäs katsomassa», sanoi Matti, samassa kun suuri petäjä kaatui ryskyen maahan.
Toista käskyä ei Jussi tarvinnut, sillä paikalla, kun hän kuuli Matin myönnytyksen, alkoi hän juosta livistää metsäsaunoja kohden.
Perille päästyään ohjasi Jussi askeleensa Riikan luo. Tämä ei vieläkään ollut noussut ylös. Siinä hän vaan yhä loikoi kippuroiden ja väännellen itseänsä.
»Voi hyväinen aika! Mikä sinulle on tullut, kun olet noin kipeä? Minua rupeaa peloittamaan… Sano minulle, mikä sinua vaivaa?» koetti Jussi osanottavasti utaista päästyään Riikan luo.
»Voi, hyvä Jussi! Et sinä voi minua auttaa, ja kenties minä kohta kuolen», sanoi Riikka tuskitellen.
»Eihän nyt toki. Onhan täällä paljon ihmisiä, jotta ethän sinä aivan avutta ole», takaili Jussi.
»Voi, voi — ethän sinä ymmärrä … mi-minä saan — oi Jumalani! — — pi-pikkusia.»
Ei salaman isku taivaalta olisi kovemmin vaikuttanut Jussiin kuin tämä tieto. Yhdellä kertaa selvisi hänelle kaikki. Maailma musteni hänelle silmissään, ja hän vapisi niinkuin kahila virrassa. Oli luultu ja peljätty Riikan sairastuvan johonkin muuhun vähemmän vaaralliseen tautiin, joka ei olisi kaivannut niin hellää hoitoa. Mutta nyt! Mikä neuvoksi? Ei koko tukkileirissä ollut ainuttakaan naishenkilöä, joka semmoisessa tilaisuudessa voisi apua antaa, ja kuka miehistä siihen toimeen pystyisi. Nämät ajatukset risteilivät yhtenä myrskynä Jussi paran aivoissa, eikä hän ollut tajuta, mitä tässä olisi tehtävä.
Kun Jussi vihdoin toipui, lähti hän juoksemaan työmaalle niin paljon kuin sääristä pääsi. Suoraa päätä töhmisti hän Matin luo. Jussi oli hyvin hätääntynyt, sen Matti heti huomasi.
»Mitä sinne saunoille kuuluu?» kysäisi Matti.
Jussi kuiskasi jotakin Matin korvaan, sillä pari muuta miestä oli siinä lähellä.
Matti kävi kalpeaksi, ja kirves putosi hänen kädestänsä.
»Mikä nyt on hätänä?» kysyi toinen läsnäolevista miehistä.
Matti kuiskasi jonkun sanan miehen korvaan. Sekä Matti että Jussi lähtivät nyt niin äkkiä juoksemaan saunoja kohden, että lumi pölisi yhtenä suitsuna.
Perille päästyään siivosivat ja puhdistivat he kaikkein pienimmän ja somimman saunan. Hätäpikaa puhkaisivat he kattoon reiän ja asettivat siihen pohjattoman silakkanelikon torniksi; tämän sentähden, ettei tarvinnut pitää ovea auki, silloin kun saunaa lämmitettiin. He laittoivat saunaan pehmeän vuoteen heinistä ja hevosenloimista.
Sinne kantoivat he tuskittelevan Riikan ja kokivat parhaansa mukaan hoitaa ja lohdutella häntä, luvaten antaa apuansa, minkä vaan suinkin voivat.
»Voi, voi minun selkääni, kuinka se on kipeä», päivitteli Riikka.
»Hyvä Jumala! Onko se kovinkin kipeä?» sanoi Jussi ja alkoi hivutella ja painella hellävaroin kipeää selkää.
Tämä rauhoittikin Riikkaa, ja hän vaipui uneen.
Miehet rupesivat keskenään hiljaa puhelemaan.
»Jos niin onnellisesti kävisi, että lapsi syntyisi, mihin sen käärisimme?» sanoi Jussi.
»Minulla on laukussani puhdas paita, ja käyn sen varalta noutamassa», sanoi Matti.
»Mutta kun se on ainoa vaatekappale, mihinkäs lapsi silloin kääritään, kun sitä pestään?»
»Hätä keinon keksii. Kunhan nyt päästään vaan ensimäisestä hädästä», sanoi Matti ja lähti paitaansa noutamaan.
»Pahin asia on se, kun ei meillä ole minkäänlaista lääkettä antaa sairaalle. Eikö sinun pulloosi ole säästynyt enää tippaakaan?» tuumaili Matti takaisin tullessansa.
»Mitä vielä. Enemmänkin sitä olisi mennyt, kun vaan olisi ollut. Pakanalla on kuivat laidat. Mutta minä luulen tietäväni keinon», tuumaili Jussi.
»Annapas kuulua.»
»Ei ole kulunut kuin pari vuorokautta siitä, kun pehtorin asiamies kävi kirkolla hänen hevosellaan, ja minä luulen, että hän on tuonut sieltä miestä väkevämpääkin», arveli Jussi.
Miehet rakensivat oven eteen sisäpuolelle salvan, ettei joku varomattomuudessa olisi päässyt sisälle tulemaan.
Jussi jäi nyt Riikan luo, ja Matti lähti kahvia polttamaan ja keittämään.
Juuri kun hän sai keitoksensa valmiiksi, tuli pehtori kotiin. Oitis kävi Matti hänen kimppuunsa, ilmoitti hänelle, mitenkä asiat olivat ja mitä oltiin vailla, ja aivan oikein sai Matti pehtorilta puoli litraa hyvää konjakkia ja vielä puhtaan lakanankin. Ilomielin juoksi Matti saalistensa kanssa sairashuoneeseen. Kahvista ja konjakista tehtiin nyt hyvänlainen »plörö» ja tarjottiin tuskittelevalle sairaalle.
Tämä helpoitti tuskia, ja sairas vaipui taasen uneen.
»Tuntuisipa oikein hyvältä ottaa tuosta pullosta aika kulaus», sanoi
Jussi suutaan maiskutellen.
»Siitä ei ole puhettakaan; nyt tarvitaan lääkkeet parempiin suihin», sanoi Matti.
Miehet kokivat parhaansa mukaan pitää kaikista huolta. Sinkkinen hevosämpäri pestiin, puhdistettiin ja täytettiin lämpimällä vedellä ja vietiin saunaan.
Kulovalkean tavalla oli työmaalla miehestä mieheen lentänyt tieto, miten
Riikan asiat olivat, ja tämä herätti yleistä hämmästystä.
Kun ilta tuli, vetääntyivät miehet saunoille. Kaikin kokivat he välttää melua ja hiljaa hiipien toimittivat he tehtäviään. Joku tuli saunan ovelle, raoitti sitä ja kuiskasi hiljaa: »Onko tullut mitään muutosta?»
»Ei vielä», kuiskasi Matti vastaan.
Ennen maatapanoa tuli Tölin Matti saunan ovelle. Matti oli vanhanpuoleinen mies ja monen lapsen isä.
»Minkälainen on asiain meno? Ovatko tuskat lievät ja pitkäveteiset vai tiheät ja tuimat», kysyi Töli kuiskaten.
»Tiheät ja tuimat ovat», vastasi Matti, sillä Jussi oli hivuttelemassa taasenkin Riikan selkää.
»Hyvä siitä tulee, kun joutuu», sanoi Töli ja lähti pois.
Vanhalla miehellä oli kokemusta.
Aamulla aikaisin, ennenkuin leiri oli herännyt, oli Töli jo saunan ovella.
»Mitä tänne kuuluu? Onko asia päätöksessä?» kysyi hän.
»Kuuluu, kuuluu. Kaikki on hyvin», vastattiin.
»Poika vai tyttö?»
»Poika ja pulska.»
Juoksujalkaa lähti Töli pois. Pian oli tietona kaikilla, että tukkileiriin oli tullut yksi mies lisää. Kukin heistä tahtoi nähdä, kuinka tuo heikko joukko voi. Tungettelemalla tungettelivat he saunalle katsomaan tuota outoa tapausta. Rauhallisena makasi uusi tukkimies äitinsä rinnoilla, käärittynä Matka-Matin puhtaaseen paitaan. Jussi, joka oli kätevämpi Mattia, oli ottanut lapsen vastaan, pessyt sen varatussa sinkkiämpärissä, käärinyt Matin puhtaaseen paitaan ja pannut äitinsä viereen.
Tyytyväisenä oli Riikkakin, kun tuskat olivat loppuneet ja kun oli päässyt tuosta pälkähästä. Hän määräsi, että Matin ja Jussin tuli keittää hänen kahvivaroistaan koko tukkileirin miehistölle kahvit varpajaisiksi.
Kevät oli jo niin kehittynyt, että vedet alkoivat aukeilla. Laumoittain poistuivat miehet nyt tältä synkältä työmaalta, niin hevos- kuin muutkin miehet. Kernaasti olisivat he vieneet mennessään Riikankin pienoisineen, mutta hän oli niin heikko, ettei sitä voitu tehdä. Ei voitu häntä yksinkään jättää synkälle salolle. Kun tuli kysymys, ken jäisi häntä hoitamaan, tarjoontuivat siihen toimeen Matti ja Jussi.
Riikan paraneminen kävi hyvin hitaasti. Toinen miehistä oli aina hänen luonaan vartomassa, jos tuo heikko joukko jotakin tarvitseisi. Toinen miehistä tavallisesti oli puuhaamassa minkä mitäkin taloudentarvetta. Useat kerrat kävivät he penikulman päässä olevasta torpasta noutamassa maitoa hoidettavallensa. Miehet rakensivat muutamia pajumertoja, joilla pyysivät kaloja eräästä kahden lammen välillä olevasta purosta. Tämä toimi onnistuikin niin hyvin, että heillä oli myötäänsä tuoretta kalaa. He haeskelivat myös lampien rannoilta vesilintujen pesiä ja saivat niistä tuoreita munia. Näin tavoin oli noilla synkän salon asukkailla tavasta oikein herkulliset ateriat. Jonkun viikon kuluttua toipui Riikka niin paljon, että hän voi toimittaa emännän tehtävät, ja tämä helpoitti paljon miehiä, sillä kovin kömpelösti heiltä kävi emännöiminen.
Riikka päivitteli useasti, kuinka paljon vaivaa miehet hänestä näkivät. Mutta miehet vaan sanoivat: »Kuinka me olisimme voineet jättää sinut tänne salolle lapsinesi kuolemaan.»
Kun juhannus alkoi lähetä, oli Riikka niin voimistunut, että päätettiin lähteä vuovaamaan kirkolle. Riikalla oli niin paljon kapistuksia ja kahvikojeita, ettei niitä voitu mukaan ottaa. Ne koottiin kaikki saunaan, eikä niitä voitu sieltä pois saada, ennenkuin talvella. Kaikeksi onneksi oli lapsi niin hyväjuoninen, että se nukkui päivät ja yöt, kun sai vaan ruokaa ja muuta hoitoa.
Matti kantaa keikkaisi koria, jossa lapsi makasi. Jussilla oli iso alustaan solmittu nyytti, jossa oli välttämättömimpiä tarpeita, ja Riikka käveli tyhjiltään, sillä olipa hän vielä jokseenkin heikko.
Juhannuksen aattona pääsi tämä nelihenkinen matkue kirkolle. Heti kun majapaikka oli hankittu, lähti Matti rovastille kertomaan synkän salon tapahtumia. Hän kirjoitutti lapsen pitäjän kirkonkirjoihin ja panetti sille nimeksi Salo, sillä tuskinpa kukaan jäsen pitäjässä lienee syntynyt niin synkässä salossa ja semmoisissa oloissa kuin tämä seurakunnan lisäjäsen.
Tarkkaan, yksityisseikkoja myöten, kyseli rovasti kuinka tuo kaikki kävi. Suuresti ihmetteli hän, kuinka semmoisissa oloissa niin vaikeat ja tärkeät asiat voivat käydä päinsä.
Juhannuspäivänä kastettiin tämä uusi tulokas heidän majapaikassaan. Kummeina olivat talon isäntä, emäntä ja molemmat tyttäret. Poikakummeina juhlallisesti seisoivat Matti ja Jussi.
Kun ristiäiskahvit oli leivosten kanssa juotu, sieppasivat Matti ja Jussi viilekkeillä varustetut tukkipussit selkäänsä ja alkoivat maantietä myöten kävellä keikkaista kauas sydänmaalle tukkijoelle, laulaa lojotellen tukkipojan laulujaan.