I.
Elämän aamu — kodin kasvatus.
Erään tiheän kylän laidassa Pohjanmaalla, matalan ja tiheän männikkö-metsän keskellä, kivikankaalla, on pieni ja vanha mökki, Tinttala on mökin nimi. Mökki on vanha ja riutunut, sillä siinä ei oltu miesmuistiin tehty minkäänlaista uudistusta eikä korjausta. Lahoneet ja aidastuneet seinät olivat pullistelleet ja lommistelleet sinne ja tänne, ja vesikatolle oli pantu pieniä kiviä ja turpeita, pitämään kiinni repaleisia tuohi-levyjä. Putoamaan pyrkivää sisäkattoa vastusteli useampi lattiasta kattoon ylöttyvä, kuorimaton pönkkä, rikkinäisiä akkunalaseja palkitsi parvi päre- ja tuohi-paikkoja. Paras ja samassa lujin mökin huonekalu oli musta ja onnelle palanut, ovinurkassa seisova, maakivistä tehty takka, kumminkin uloslämpeävä. Yhdellä mökin seinällä oli pari seinään lyötyjen vaajojen päälle rakennettua lavaa, joissa oli pehkuuntuneita olkia ja kuluneita, likaisia vaate-ryysyjä; ne toimittivat vuodetten virkaa. Kun vielä otamme lukuun pari jakkaraa ja pienen, likaisen pöydän, niin ovat mökin merkillisimmät huonekalut luetellut.
Kolmihenkinen perhe asui Tinttalassa, äiti ja heidän poikansa. Heidän nimensäkin saamme tietää, kun mainitsemme, että kylä nimitti heitä Tintta Jaakoiksi ja Tintta Kaijaksi, sillä Jaakko oli niin isän kuin pojankin nimi.
Vaikka mökki oli niin halpa ja viheliäinen, oli siinä kuitenkin alituisesti ololta vieraita, sillä töllissä oli jotain vetovoimaa, joka heitä sinne viehkeästi veti. Siihen vetovoimaan kuului jo tuo musta kahvipannu, joka nokisena sangastansa riippui pitkässä puunaulassa seinällä, ihan takan vieressä, läpättömän ja rikkeimeksi palaneen liemitorvensa kanssa. Kumminkaan ei tuo paljon palvellut kahvipannu liene ollut yksistänsä se, joka niin runsaasti sai vieraita mökkiin, mutta kun saamme tietoomme, että mökin perinurkassa oli mahdotoin kasa likaisia ja kaikenkarvaisia ryysyjä, josta talon isäntä tai emäntä tarvittaessa yhdellä ainoalla taitavasti tehdyllä, olkapäätä myöten tapahtuneella käden pistoksella ryysykasaan, veti esiin pullon, jossa oli kirkasta nestettä, sekä kannettoman ja paikatun pikarin, jolla hätäpikaa lähimpänä seisovalle janoovalle, joutuin jos joutuin, annettiin "tinttoja", niin ehkä käsitämme minkä vuoksi oli niin kosolta vieraita mökissä..
Tuo tinttojen antaminen tapahtui aina varovasti isänisälle tahi emännälle tehdyn kuiskutuksen jälestä, ja ensimäinen seuraus tuosta kuiskutuksesta oli se että kuiskuteltu rupesi varovasti pilkistelemään rikkinäisistä akkunain reijistä ja oven raosta ulos, ja kun ei vaan mitään epäluulon alaista näkynyt, niin käytiin rivakkaasti tinttojen antamiseen. Sen tehtyä katosivat nuot taikakalut taas ryysykasaan, yhdellä ainoalla käden pistoksella, niin perinpohjaisesti, että niitä olisi ollut mahdotoin sieltä muiden löytää kuin asian omaisien. Sen asian todistukseksi mainittakoon sivumennen, että nimismies oli jo pari kertaa käynyt epäluulon alaisena tongostelemassa tuota ryysyläjää, löytämättä kuitenkaan mitään semmoista, joka hänelle olisi virkansa puolesta ollut kelvollista. Noista nimismiehen onnistumattomista, mökissä tapahtuneista poliisi-toimista oli asianomaisien nykyinen arkuus kumminkin kotoisin. Oli miten oli, mutta, tuskin on mikään kaappi maailmassa uskollisemmasti toimittanut tallentajavirkaansa, luvallisia tai luvattomia anastamisia vastaan, kuin tuo ryysy-koko Tinttalan mökin nurkassa; sen vuoksi menestyikin tinttaaminen niin kauvan. Vuosikymmenien päästä vasta saatiin tietää, ett'eivät varovaiset tinttalaiset säilyttäneetkään aarteitaan tuossa likaisessa ryysy-läjässä, vaan että läjä oli vaan lukkona ja ovena heidän keinokkaasti tehtyyn kassakirstuunsa, sillä ryysy-kasan alla oli eräs lahoneen lattian lauta irrallaan, jonka alusta oli kaivettu niin monilokeroiseksi ja soppeloiseksi, että sieltäkin olisi äkkinäisen ollut mahdotoin mitään löytää, jos sinnekin olisi osauttu. Se ei kumminkaan koskaan tapahtunut, mutta, isännän tai emännän käsi avaimena, ottivat ja panivat he sinne yhtä nopeasti ja helposti kuin jos he olisivat auki olevalla kaapin läpällä ammattiaan harjoittaneet.
Semmoinen oli Tinttalan asukasten elämän laatu ollut jo kauvan aikaa, ja nuoremmat ihmiset eivät muistaneet toisin olleenkaan.
Itsestäänhän on jo arvattava, ett'ei mökin elämä yleensä ollut juuri siveää ja ett'eivät mökin lempivieraatkaan tuota juuri paljon edistäneet.
Korttein lyönti oli sekä vierailla että talon vanhemmalla väellä useinkin työnä, ja kun vierasten päästä rupesi juopuneen autuus haihtumaan, otettiin taas uudestansa naukkuja eli tinttoja, niinkuin he itse sanoivat. Tuommoisen työn ja tuommoisen ravinnon ollessa tulivat puheet ja keskustelut itsensä kaltaisiksi. Kiroukset, riidat, väliin tappelut ja kaikkinainen jumalattomuus oli alituisena soitantona ja esikuvana mökissä. Kaiken tuon viheliäisyyden ja turmeluksen ohessa täytyy mökin asukkaille antaa se kunnia, ett'ei kukaan heistä voinut koskaan soimata epärehellisiksi eikä varkaiksi, sillä heille ei kelvannut koskaan mikään muu karvas-kultansa maksuksi kuin puhdas raha. Jos joku yritti heille tuomaan viljaa j.m.s. viinan hinnaksi, nuot tinttain antajat oikein kauhistuivat muka semmoista jumalattomuutta, kun Jumalan viljaa juotaisiin; tulipa vielä päälliseksi heidän kauttansa ilmi ja omistajalleen takaisin monta varastettua kalua, jyvä-pussia j.n.e.
Tuommoisessa koulussa ja tuommoisilta vanhemmilta sai Tinttalan pikku Jaakko kasvatuksensa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja hän oli syntynyt tähän maailmaan vanhempiensa jo ikäpuolina ollessa. Tuo Tinttalan pieni Jaakko, joka tulee kertomuksemme päähenkilöksi, oli sillä ajalla, jolta kertomuksemme on, kymmenvuotias. Hän oli harvapuheinen, eikä näyttänyt ottavan osaa mihinkään mökissä tapahtuviin toimiin, istua jörötti vaan päiväkaudet melkein yhdessä paikassa liikkumatta. Siitä hän seurasi jokaista puhetta ja keskustelua, suu unohtuneena puoleksi auki, ja katsoa töllöttäen milloin puhujaa, milloin muita; hän ei näyttänyt pitävän kenestäkään mitään, muut hänestä sitäkin vähemmän.
Vanhempansakaan eivät hänestä suurta lukua laskeneet, kun hän vaan oli hengissä ja tiettävissä, muusta ei ollut kysymystäkään. Karun ruokansa ja kurjat vaateriepunsa sai pikku Jaakko, niinkuin vanhempansakin, niistä niukoista voittorahoista, jotka ainoana mökin tulona saatiin luvattomalla ja inhottavalla viinankaupalla. Pörröisenä, likaisena ja riisumatta pani pikku Jaakko maata pehkulavallensa, kahta vertaa pörröisempänä nousi hän siitä aamulla, sillä tuuli ja muut pojan tukkaan päivän pitkään sattuneet esineet olivat kukin laillaan ja tavallaan siljanneet hänen hivuksiaan, sen vuoksi olivat ne illalla milt'ei sileämmät kuin aamulla.
Hän ei pukenut koskaan ylösnoustuansa, kun ei hän koskaan riisunut maata pannessansa. Noustuansa söi hän niukan eineensä, ja sitten taas tuo yksitoikkoinen päivän työ: muiden suuhun ja toimiin avosuin katsoa töllöttäminen; se oli hänen jokapäiväinen työnsä, semminkin kun vaan mökissä oli tinttaajia.
Kun mökissä ei sattunut olemaan vieraita, ja semmoisia päiviä toki joskus sattui, ei pikku Jaakko silloin joutanut olemaan vaiteliaana, sillä hän sai aina ankaran käskyn jommaltakummalta vanhemmalta: "ota kirja käteesi!" Poika oli niin tuohon heidän harvinaiseen puhutteluunsa tutustunut ja tullut sen merkityksen niin perinpohjaisesti tuntemaan, ett'ei hän yhtään sitä vastustellut, vaan hän meni heti, tuon äänen kuultuansa, tomuisen seinälaudan luokse ja sieppasi sieltä katekismus- ja aapis-kulunsa ja rupesi lukea tankuttamaan miten voi, sillä hänelle ei oltu opetettu muuta kuin kirjainten vaillinainen tunteminen. Kyllä pikku Jaakko koetti alussa panna tuota tieteilemiskäskyä vastaan, niin paljon kuin vaan voi, mutta tuo alinomaa näkösällä oleva paksu, puinen ja hiiltynyt haara-kohennus, joka takan loukossa seisoa törötti, oli heti alkupäässä tehnyt niin tuntuvan vaikutuksen poikaan, että hän katsoi parhaaksi olla vastustamatta. Ihme, kumma! Vaikka poika oli niin jörömäinen kuin hän oli ja vaikk'ei hän ollut saanut sen parempia oppia, oppi hän kuitenkin välttäväksi lukijaksi ennen pitkää! Kinkeriluvuillakin kummasteli papisto, kun Tinttalan pieni Jaakko osasi niinkin lukea, vaikka hän oli semmoisessa kodissa kasvanut, sillä papisto tunsi tarkkaan tinttalaisten sisällisen elämän.
Tuo pojan lukutaito antoi Tinttalan vanhuksille paljon rintaa. Jos joku kristillismielinen ihminen muistutti heitä, minkälaisessa tilassa heidän poikansa kasvaa, sanoivat vanhukset tavallisesti: "osaapa tuo lukea niinkuin muidenkin ihmisien lapset."
Siinä he luulivatkin olevan kaikki, mitä he olivat velkapäät lapsensa kasvattamisen eduksi tekemään, kun laittoivat hänen päällensä jotain vaate-riekaletta, jos kohtakin iho vilkkui sieltä ja täältä, ja kun he antoivat pojallensa jokapäiväisen, jos kohtakin niukan ravinnon; kun poika oli vielä opetettu lukemaan, niin tuntui vanhemmista, että he ovat tehneet kaikki mitä tehtämän pitää.
Vieläpä nuo Tinttalan vanhukset olivat ja elivät mielestänsä kristillisellä pohjallakin, ja siitäpä pohjasta pikku Jaakollekin tuli tuo kohennus-pakko lukemiseen, sillä "eivät he tahtoneet pojastansa pakanan tulevan", niinkuin he usein sanoivat. Eivät vanhemmat opettaneet pojallensa minkäänlaista työn eikä asian tekoa, eivätkä he itsekään mitään semmoisia tehneet, sillä, niinkuin olemme jo nähneet, talossa ei mitään semmoista ollut, kun tähän vaativat elämän tarpeet saatiin viinanmyönnin voitoilla. Asiain näin ollen kasvoi poika yhä vaan edelleen samanlaisessa olossa ja asemassa.
Mökin raa'at ja siveettömät vieraat vaikuttivat myös paljon pikku Jaakon kasvatukseen. Alituisesti kuullen heidän irstaisia puheitaan, imi hän niistä nuoreen sydämeensä pohjakaavan kaikille käsityksilleen, ja pian oli hänellä semmoinen käsitys ihmisistä yleensä, ettei sen parempaa ole muuallakaan kuin heillä, ja että kaikki on niinkuin ollakin pitää.
Jos poika-raiska joskus kävi ulkona kodistansa, muiden ihmisten parissa, katsottiin häntä kaikkialla ylen pörrötukkaisuutensa, likaisuutensa ja rikkinäisten vaateryysyinsä vuoksi. Vieläpä katsottiin paljon siihenkin, kun hän oli köyhä ja Tinttalasta kotoisiin, sillä ihmiset yleensä kammoivat Tinttalaa. Eivätpä kylän lapsetkaan kohdelleet paremmin Jaakko-raiskaa, sillä kun he tapasivat hänen, kerääntyivät he hänen ympärillensä, tekemään ilkeää pilkkaa ja ivaa, vaikk'ei hän antanut heille siihen vähääkään aihetta eikä syytä.
Yksi nyki yhdestä, toinen toisesta Jaakon rikkeimen ja riepaleisen nutun nurkasta, samassa hokien: "Tintta Jaakko, pikku Tintta, Tintta-karhu" ja muuta semmoista.
Kauvan kärsi Jaakko tuota pilkkaa ja koki panna: "noo, noo, kaa, kaa, olkaa siivolla!", mutta kaikesta tuosta ei ollut mitään apua, vaan joukko yltyi vaan kiusaamaan. Rynnäkkö kävi viimein niin ankaraksi, ett'ei Jaakkoparka tiennyt miltä puolelta olisi itseään suojellut. Tavallisesti kiusasivat poika-viikarit Jaakkoa niin kauvan, että hän suuttui viimein ja haapuili kiinni vainoojiansa, mutta silloinkos poika-viikarit nauraa hohottamaan ja pakoon juoksemaan, huutaen: "varokaa itsenne, Tintta-karhu tulee!" Tuota menoa pitkitettiin tavallisesti siksi kuin joko kiusaajat kyllästyivät mieli-työhönsä tahi Jaakko-raiska pääsi pakoon heidän kynsistänsä.
Kun tuolla lailla kiusattu poika sattui joskus pölyyttämään kiusaajiansa, siitäkös vanhemmat sekä kiusaajat itse huutamaan ja parjaamaan Tintta Jaakkoa, kuinka häjy, kuinka räähkä, ilkeä ja hillimätöin hän on; ja niissä tiloissa olivat itse ilkeyden tekijät valmiit tekemään vanhemmillensa kanteita tuosta pahankurisesta Tintta-Jaakosta. Vanhemmat ottivat tavallisesti noiden pienten, jäävillisten kantajain todistukset täysinä vastaan ja heidän katsanto-tapansa Jaakkoon ei suinkaan sen kautta käynyt leppeämmäksi.
Kaikesta tuosta näkyy, että Jaakko raiskalla oli suo siellä, vetelä täällä. Ulkona kodista kiusattiin, rääkättiin, pilkattiin ja vihattiin häntä ihan syyttömästi ja jos hän tuli kotiansa apealla mielellä, eipä sielläkään mitään hyvää näkösällä ollut. Vanhempansa eivät kyllä hänestä lukua pitäneet, olipa hän kylässä tahi kotona, mutta heillä ei ollut yhtään ainoata hyvää ja opettavaista sanaa antaa pojallensa, ei yhtään vanhemman rakkaudesta lähtenyttä ohjausta, ei yhtään siveellistä oman elämänsä esimerkkiä tulevaksi valoksi; eipä tosiaankaan muuta kuin kohennus-koulu lukemiseen ja karu illallinen, siinä kaikki. Taikka jos talon vieraat sattuivat olemaan tinttaamassa, niin eipä heistäkään ollut suurta tukea eikä lohdutusta apealle ja sorretulle poikarievulle.
Eräänä kertana kävi niin, kun Jaakko meni kylälle; että hänen vanhat vainoojansa ottivat hänen taas käsiinsä. Jaakko tuskaantui nyt jo heti ensi ottosilla. Hän sai kiusaajistaan yhden ja toisen kiinni, ja pian oli useampia töppösiä yht'aikaa taivasta kohden, ja toisia hän huimi housuille aikalailla. Siinä nujakassa havaittiin, että Jaakko oli huomattavan väkevä ikäisekseen. Huomattuaan minkälaisia hujauksia he nyt Jaakolta saivat, lähtivät hänen kiusaajansa huutaen, parkuen tallustelemaan kylään. Tiellä he itkusuussa kertoivat ja voivottelivat, kuinka pikku Tintta heitä pieksi ja rusikoitsi. Vanhemmat ihmiset tuosta kovin kauhistuivat, kun tuo ryökäle tohtii ja uskaltaa koskea heidän lapsiinsa. Tuo kauhu oli sitä helpompi heidän sydämiinsä syttymään, kun heidän mielensä ei ollut ennestäänkään suopea. Tulissaan, tauloissaan lähtivät he tuolle pahankuriselle poikanulikalle kostamaan ja juoksu-jalassa riensivät he äskeistä poikien tappelutannerta kohden. Jaakko-raiska ei osannut aavistaakaan, että uusi ankarampi rynnäkkö häntä vastaan oli tulossa. Hän oli vaan ypö yksin äskeisellä taistelutantereella, ikäänkuin nauttien voittonsa hedelmää — ihmis-arvoa, jota hän oli pakotettu käsivarsillansa itsellensä anastamaan. Huutaen, hoilaten juoksi kostaja-joukko sitä paikkaa kohden, jossa vainottu seisoi, miettien tilaansa.
"Tuolla seisoo vielä Tintta-karhu", huusi joku kostaja innostuksissaan, kun näki Jaakon seisovan yksinänsä.
Tuo huudahdus ja sortonimensä kuuleminen herätti pojan haaveksivaisesta tilastaan. Hän silmäsi hätäisesti ympärillensä ja huomasi häntä itseänsä kohden kiitävän joukon, ja heti ymmärsi hän, mitä varten se oli liikkeellä. Täyttä väkeään lähti Jaakko nyt käpälämäkeen, välttääksensä siten tuon uuden ja voimakkaan vainooja-parven, jonka kanssa ei ollut tietysti leikinteko, jos he vaan hänen käsiinsä saisivat. Vainooja-joukko huomasi pojan liikkeen ja sen vuoksi levittivät he sotarintansa ja estivät häneltä paon, ja pian olivat vikkelimmät kylän nuoret pojat pakenevan poika-raiskan kimpussa. He rupesivat nyt oikeen isällisesti kurittamaan Tintta Jaakkoa, jota tehdessään he ehtimiseen muistuttivat, ett'ei hän saa vasta koskea heidän lapsiinsa. Ei siinä auttanut Jaakon vastaanväittelemiset, että heidän poikansa olivat tehneet hänelle vääryyttä, eikä itkut ja porut, vaan he haivalsivat ja löylyttivät pojan pahanpäiväiseksi. Sitten lähtivät he tyytyväisinä pois, ikäänkuin olisivat hyvinkin jalon työn tehneet.
Siihen jäi poikariepu taas ypö yksin, nyt saaneena, äskön, antaneena, saaneena syyttömästi, pakosta antaneena. Hän istua hytkähti lähellä olevan aidan viereen, ja sydämessään tuntui ensikerran eläessään niin kummallisia tunteita. Ensikerran tunsi hän että ihmiset eivät ole niinkuin olla pitäisi ja että hänkin voisi olla ihminen niinkuin muutkin ihmiset. Hän vertaili omaansa, isänsä, äitinsä ja alinomaisten kotivierastensa elämää, asemaa ja arvoa muiden ihmisien elämään ja arvoon. Silloin havaitsi hän, että suuri väli, suuri juopa oli hänen ja muiden, välillä. Hän kysyi nyt itseltänsä: mikä on tuon välin tehnyt, mikä juovan rakentanut, ja mistä se tulee, että toiset ihmiset leikkaavat vaan kunniaa koko elämänsä ajan, jota vastaan toiset ihmiset saavat vaan osaksensa sortoa ja pilkkaa ja häpeää?
Noita mietti Tintta Jaakko häväistynä, pilkattuna, ylenkatsottuna ja rangaistuna, tuossa aidan vieressä istuessaan. Näitä kysymyksiään selvitellessään huomasi hän, että tuota suurta juopaa ei ollut mikään muu rakentanut kuin erilainen kasvatus jo lapsuudesta pitäin. Hän huomasi olevan muitakin poikasia yhtä köyhiä kuin hänkin, joita ei talojen pojat ja tytöt niin pilkanneet ja nykineet nutun liepeistä, niinkuin häntä itseänsä, mutta samassa hän huomasi, että heidän päänsä oli aina sileäksi kammattu ja heidän silmänsä puhtaat, vieläpä heidän vaatteensakin olivat ehyet ja puhtaat, vaikka kohtakin paikatut ja halvat. Huomasipa hän senkin, ett'eivät nuo köyhät, jos kohtakin siivot ja siistit pojat, saaneet sitä arvoa toisien onnellisempien silmissä kuin varakasten talollisien lapset, mutta heitä ei kumminkaan nykitty, pilkattu eikä pieksetty, ja se oli Jaakko raiskan mielestä jo mahdottoman ison arvon voitto.
Noita miettiessään tunsi hän katkeruudella minkälainen hänen kasvatuksensa on ollut. Juopuneiden alinomaiset irstaiset ja raa'at puheet olivat kuuluneet yhtäläistään hänen korviinsa aina siitä asti kuin hän puhetta rupesi ymmärtämään. Vanhempansa olivat väärällä, laittomalla ja jumalattomalla tavalla hankkineet hänelle kurjan, mutta kumminkin kerjäämättömän ravinnon, ja siinä samassa olivat he kovin laiminlyöneet hänen muun kasvatuksensa. Eipä kummakaan, jos ihmiset häntä pilkkasivat ja katsoivat ylen semmoisena pörrötukkaisena, likasilmäisenä, ryysyisenä ja ihmisyydestä osattomana ja kaikenlaisena kurjuuden esikuvana, kuin hän juuri tänäkin hetkenä oli. Huomasipa hän nyt olevan ison välin muiden ja itsensä välillä.
Noita kaikkia miettiessään ja tuntiessaan, pillahti poika katkeraan itkuun. Se oli ensimäinen itku kehto-itkujen jälkeen, jonka ahdistettu sydän pusersi ulos. Siinä hän itki, tiesi herra kuinka kauvan. Hän itki mennyttä kovaa ja karua elämänsä aamua, itki ihmisien tylyyttä, kovuutta ja tunnottomuutta, — sitä kaikkea hän itki.
Kun Jaakko raiska oli parhaallaan itkemässä, tulla tepsutteli toisella puolen aitaa olevan vainion pellon piennarta myöten häntä kohden saman ikäinen ja kokoinen tyttö-tyllykkä, kuin hän itsekkin oli. Tuo tulija oli Tinttalan likimäisen naapurin ja samassa kylän varakkaimman talon isännän ja emännän ainoa ja viimeinen lapsi, sillä kaikki heidän ensimäiset lapsensa olivat kuolleet. Kun heidän ensimäiset lapsensa olivat joutuneet tuonen uhriksi, hoitivat vanhemmat tuota ainoaa lastansa sen suuremmalla huolella. He eivät päästäneet tyttöänsä paljon ulkonakaan käymään, sitä vähemmin toisien kylän lapsien seuraan, peläten hänelle tapahtuvan jotain vaaraa tahi taudin kohtausta. Sentähden ei tulija tyttö ollut mikään likeinen tuttu itkevälle Jaakko rievulle; hän tiesi vaan, että tyttö oli heidän mahtavan naapurinsa tyttö.
Tyttö oli puettu punarantuiseen hameesen ja puhtaat lyhyenlännät, mutta leveät paidan hihat liehuivat hänen kävellessään, tuulen ja hänen käyntinsä voimasta. — Valkoisen kellertävä, latvoilta tasaiseksi leikattu tukka, liehui myös valtoimena hänen kävellä tepsuttaissaan.
Sureva, kaikkien hylkäämä poika ei huomannut hänen tuloaan; hän ei katsellut ympärilleen tällä kerralla, sillä hänellä oli työtä työstään.
Kun tyttö pääsi aitaa liki, katsoi hän suurilla, sinisillä silmillään aidan raosta säälivästi ja osanottavasti toisella puolen aitaa surevaa poikaa.
"Älä itke, Jaakko", sanoi hän hetken päästä, heleällä ja sointuvalla äänellä.
Jaakko säpsähti. Se oli ensimäinen lempeä ääni, ensimäinen lempeä puhuttelu, jonka hän koskaan oli elämässään kuullut. Hän käänsi itkevät kasvonsa ääntä kohden ja havaitsi aivan selkänsä takana, toisella puolen aitaa olevan pulleaposkisen tytön viattomat kasvot. Hän tunsi heti puhuttelijassaan mahtavan naapurinsa tyttären. Voi kuinka suuren välin hän tunsi olevan itsensä ja tytön välillä. Silmättyään tytön miellyttävään näköön ja pukuun, häpesi hän omaa kurjuuttansa ja likaisuuttansa. Hän koki pidättää itkuansa ja pyyhkäsi ehdottomasti pörröistä tukkaansa pois silmiltänsä. Kenties tuo itsensä siivoomisen yritys oli Jaakolle ensimäinen, jonka hän eläessään oli tehnyt. Kenties oli tuo ensimäinen tunto Jaakolla, että hänen pitäisi olla ja elää siistimmästi, ja tuon tunnon, tuon tarpeen lienee vaikuttanut hänen tykönänsä oleva puhdas, siisti ja lempeä tyttö.
"Voi, vieläkö sinäkin, Mari, tulet minua pilkkaamaan", sanoi Jaakko itkunsa seasta, kuin oli toipunut ensi hämmästyksestään.
"En minä sinua pilkkaa", sanoi Mari lempeästi.
"Kaikkihan minua pilkkaavat ja kiusaavat, vieläpä pieksävätkin", sanoi
Jaakko surumielin.
"Niin he kyllä tekevät, sen olen nähnyt, mutta enhän minä ole koskaan sinua pilkannut, Jaakko."
"Et koskaan, Mari."
"Ethän siis ole minulle vihainen, Jaakko?"
"Voi, Mari! Sinulle en ole koskaan vihainen, enkä vastakaan ole; sinä olet niin hyvä! Enkä minä ole kenellekään vihainen, mutta ihmiset vihaavat minua kurjaa ilman syyttä", sanoi Jaakko taas, ja alkoi vaipua entiseen suru-mielisyyteensä.
"Ihmiset ovat sinulle pahoja. Tiedän senkin, että he sinua syyttömästi pieksävät. Tosin sinä löylytit toisia poikia, mutta se oli heidän oma syynsä, sillä he eivät antaneet sinulle rauhaa, ennenkuin saivat sinun suuttumaan", sanoi Mari.
"Mistä sinä, Mari, tiedät sen?"
"Koko ajan olen katsonut akkunasta ja tulin sinua lohduttamaan."
"Voi minua onnetonta!" sanoi Jaakko ja pillahti taas itkemään.
"Älä huoli itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee", lohdutteli häntä Mari.
"Voi, Mari! Ei minusta tule miestä, ei koskaan", sanoi Jaakko ja väänteli käsiään tuskassaan.
"Tulee kun tuleekin sinusta mies, minä tiedän sen", tokasi Mari innokkaasti.
"Mitenkä, Mari, sanoppas!" sanoi Jaakko ja katsoi häneen melkein luottavasti.
"Kun kasvat vähän isommaksi, rupeat sinä työtä tekemään. Silloin saat paremmat vaatteet yllesi ja silloin sinä, Jaakko annat leikata tukkasi ja kampaat pääsi aina sileäksi, peset myös joka aamu silmäsi puhtaiksi. Kun niin teet, niin ihmiset lakkaavat sinua ylenkatsomasta ja pilkkaamasta", ennusteli pikku Mari melkein käskevästi.
"Voi, voi, Mari! Minä tahdon tehdä työtä yötä päivää, minä laitan paremmat vaatteet itselleni, pesen silmäni ja kampaan pääni joka aamu, kun vaan eivät ihmiset sitten enää pilkkaa minua, se käypi niin kipeää sydämelleni", sanoi Jaakko innostuneena ja uusi kummallinen, ennen tuntematon toivon säde lensi hänen sydämeensä, ja se oli tuo: jos minustakin vielä kerran tulisi mies.
"Tee vaan niinkuin minä olen sanonut ja niinkuin sinä olet luvannut, niin saatpahan nähdä mitä siitä vielä tulee; sinulla on voimaa ja vartta kyllä. Hyvästi nyt, Jaakko!" sanoi Mari ja alkoi kävellä tepsutella kotiinsa.
Siihen jäi nyt Jaakko taas yksinänsä. Hänestä tuntui siltä kuin tuo lempeä olento olisi mennyt liika aikaisin pois hänen käsistänsä. Hän katsoa töllötti tytön jälkeen niin kauvan kuin vaan näki, mutta hän ei itkenyt enää. Surut olivat haihtuneet nyt sorretun ja ylenkatsotun pojan sydämestä ja siellä soi nyt vaan kaksi lausetta: "älä huoli itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee" ja "tuleekohan minustakin mies vielä kerran?"
Siitä lähti Jaakko viheliäiseen kotiinsa. Tinttarit olivat siellä varsinaisessa työssään. Esikerran eläessään inhotti Jaakkoa heidän jumalatoin puheensa ja käytöksensä. Vanhempansa laittoivat hänelle niukan aterian, kysymättä vähääkään, missä hän on ollut ja mitä toiminut.
Ruoka ei maistunut nyt Jaakolle. Miettivänä ja alakuloisena istui hän vaan, mutta hän ei nyt avosuin katsoa töllöttänyt silmiin mökin vieraita, heidän raa'asti ja jumalattomasti puhuessaan; pojan sydämessä soi vaan kysymys: tulisikohan minustakin vielä mies, ja se antoi hänelle muuta työtä.
Niin kului se päivä. Illalla pani poika levolle pehku-vuoteellensa, yhtä pörröisenä nousi hän aamulla. Mutta noustuaan hän käveli äitinsä tykö, vanhat keritsimen kulut kädessä ja sanoi: "keritkää, äiti, minun tukkani!"
"Kah, saakeli! Poika taitaa ruveta hankkimaan itseänsä maisteriksi, tahi on häneen eilisellä kylämatkallaan pistänyt pieni ylpeyden synti", sanoi eräs jo näin aikusin mökkiin ehtinyt tinttaaja, kuullessaan pojan vaatimuksen.
"Tukkani on kovin pitkä", sanoi vaan poika ja istui jakkaralle tarjoten äidilleen keritsimet.
Äiti otti keritsimet pojan kädestä ja alkoi hakuttaa pojan tukkaa. Tunnustaa täytyy, ett'ei tuo työ ollut suinkaan tottuneen tukanleikkarin työtä; kolosta, hammasmaista tuli jälki, mutta kuitenkin saatiin tukasta aina jotain irti; ja ennen pitkää oli lattialla aika kasa hasioita ja karrillaan olevia hivuksia.
Kun tukka oli saatu kerityksi, nähtiin mökissä kummia: Jaakko nouti kiululla vettä ja rupesi pesemään kasvojansa! Sitä ei oltu ennen nähty, ja sekä pojan vanhemmat että mökin vieraat kummastelivat tuota äkkinäistä ja ihmeellistä muutosta.
Kun kasvot olivat pestyt, tuli pään kampaamisen vuoro. Kampaa ei ollut koko mökissä olemassakaan; vanha, kulunut karstaraasia sai kamman vitkaa tehdä. Sillä siljoitti poika päänsä kuin parhain taisi. Sitten astui hän, vanhempiensa eteen ja sanoi: "tarvitsisin saada paremmat vaatteet, nämä ovat kovan ritkeimet ja likaiset".
"Ole vaiti! Mistä tässä on varoja sinulle uudet vaatteet laittaa, kiitä että päälläsi on mitä on", tiuskasi äiti.
"Voisittehan kumminkin näitä pestä ja paikata", sanoi poika taipumattomasti.
"No, mutta mitä herran tähden sinä oikeen mietit, kun sinä olet nyt tänä päivänä niin vaatelias?" puuttui nyt isä puheesen.
"Jos minustakin tulisi vielä mies", sanoi poika hiljaisesti ja ujosti.
"Sinusta mies! jotakin sitä kuulee! Ha, ha, ha, haa! sinusta mies — mitäs tolvanasta!" kummaili ja nauroi isä, että oli selälleen kaatua.
"Pidä, poika, suusi kiinni ja kiitä, että sinulla on niin hyvät vanhemmat, jotka sinusta pitävät semmoisen huolen, ett'et tarvitse kerjätä. Sinuun on tarttunut ylpeyden synti, Jumala paratkoon, ja jo noin nuorena!" toruskeli äiti, hänen mielestään liian ylös pyrkivää poikaansa. "Kirja käteesi!" lisäsi hän sitten ankarasti.
Poika ei vastustanut yhtään vanhempiansa. Hän otti aapiskulunsa käsiinsä ja rupesi lukea tankuttamaan, mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Jokainen sana ja lause, jokainen rivi näytti vaan hänen silmissään yhtäläiseltä ja sisältävän lauseen: tulisikohan minustakin vielä mies?
"Tulisikohan minustakin vielä mies!" pääsi häneltä viimein ääneensä. Sisällinen tunne oli ääneksi asti voittanut ne ulkonaiset äänien merkit, jotka olivat hänen silmiensä edessä.
"Jumal'auta! poika on kadottanut järkensä", sanoi isä, kuultuaan pojan viimeisen lauseen.
"En minä ole järkeäni kadottanut, mutta minä tahdon todellakin tulla mieheksi, isä", sanoi poika.
Oli miten oli, mutta Jaakko ei nyt enään koskaan tullut kylään pörrötukkaisena ja likasilmäisenä. Puhtaat olivat nyt Jaakon kasvot ja sileä oli hänen päänsä. Rikkinäiset vaatteensakin alkoivat puhdistua ja käydä ehyemmiksi. Vanhempansa eivät kyllä pitäneet nyt huolta paremmin, kuin ennenkään, mutta poika itse koki asiaa auttaa minkä voi. Huonosti se kyllä ensimmältä kävi laatuun, mutta kuitenkin tarttui aina jonkun repattavan paikan syrjä kiinni, yksi ja toinen ammottava reikä meni tukkoon! Vettä ja aikaa oli hänellä yltäkyllin, joiden avulla hän sai likaa poistetuksi.
Tosin pilkkasivat toiset kylän lapset häntä vieläkin, mutta ei hetikään niin useasti kuin ennen. Ja kun tuo lempeä ja miellyttävä Mäkelän Mari sattui näkemään Jaakon, hymyili hän niin lempeästi ja sanoi: "kas niin Jaakko! Sanoinhan minä sen". —