II.
Vieras koti — sen vaikutus.
Koko joukko aikaa on kulunut. Tintta Jaakko ei ole enään Tinttalassa. Tuo rikkaan Mäkelän Mari heitukka oli hänessä eloon herättänyt ihmisen — sisällisen ihmisen. Tuo sisällinen ihminen Jaakossa pyrki nyt vaan täysin voimin mieheksi, semmoiseksi mieheksi, jota ei enään pilkattaisi eikä rääkättäisi.
Kauan ei Jaakko ollut enään Tinttalassa, sitten kun hän oli huomannut, että ihmiset eivät häntä enään niin kovin paljon pilkkaa. Itse hän kävi hakemassa paikkaa, jossa hän saisi työtä, ruokaa ja vaatetta päällensä, ja semmoisen hän löysikin omassa kylässä. Paljon ei ollut ensinnä palkkaa, olihan vaan ruoka ja joku vähänen vaatetta, mutta paljoa ei Jaakko vaatinutkaan, kun hän vaan pääsi mieheksi, se oli pää-asia se.
Kylä nauroi, talo ja vanhemmat nauroivat ja Jaakko itsekin nauroi tuolla rengiksi menolla, mutta noilla nauruilla oli vähän erinkaltaiset syyt. Kylä nauroi Tintta Jaakon tyhmän rohkealla uhkayrityksellä, kun hänkin muka tapailee rengiksi, joka ei ole muuta oppinut tekemään kuin pahuutta ja laiskottelemaan; he ennustelivat, ett'ei hän ole viikkoa enempää talossa. Talo nauroi häpeästä, kun tuli ottaneeksi tuon epaton ruokansa ääreen, mutta siinä samassa sanoivat he: "antaa Tintta Jaakon koettaa; saahan hänen pois, jos ei sovi". Vanhemmat nauroivat sitä, kun tuo heidän poikapökerönsä on semmoisen hullutuksen päähänsä saanut, että uskaltaa lähteä ihmisiin, vaikkei hän ole oppinut mitään tekemään; tuntuipa siltä kuin he olisivat pojan taitamattomuuden lukeneet aivan hänen viaksensa. Jaakon naurun syy oli aivan erinkaltainen kuin edellisten naurajain; hän nauroi sitä kun hänestäkin tulee mies; olipa toinenkin, joka nauroi samansuuntaisesta syystä, ja se oli tuo Mäkelän pikku Mari heitukka, mutta hän ei naurannut julkisesti, vaan salaa sydämessään.
Mitäpä siitä, Jaakko tuli palveluspaikkaansa määrätyllä ajalla, niinkuin isännän kanssa sovittu oli.
Tuskin oli Jaakko huoneesen päässyt ja pussin pois selästään saanut, kun hän suurella pontevuudella kysyi: "onko pärepuita kotona?"
"Mitäpä niillä tekisit?" kysyi isäntä vuoronsa.
"Lohkoisin ne ja sitten kiskoisin päreitä", sanoi Jaakko vakavasti.
"Ohoh, Jaakko! Maltahan nyt ja levähdä tämä ilta; kyllä vielä on aikaa työtä tehdä, ennenkun vuosi on lopussa", sanoi isäntä puolihymyssä.
"Mihin työhön minun huomenna pitää mennä?" kysyi taas Jaakko.
"Halkojen vetoon".
"Ovatkos häkit reilassa?"
"Kylläpä ne taitavat olla kesä-reilassa", vastasi isäntä.
Sen enempää ei Jaakko odottanut. Päätäpahkaa meni hän ulos, haki sieltä kärryhäkki-resuja ja tuoda nujuutti ne tupaan. Sutii, sitte niitä parantamaan. Eihän se tahtonut käydä laatuun, mutta isäntä neuvoi häntä, ett'eivät vitsat saaneet kiertyä kurille ja ett'ei puuvärkki saanut tulla koiran kaulalle j.n.e. Häävejä ei niistä tullut, mutta kumminkin tuli kaksi kärryhäkkiä sinä iltana Jaakolta parannetuksi siihen voimaan, että ne hyvästi kelpaisivat huomenaamuna käyttää kärryille.
Niin alotti Jaakko palveluksensa. Alusta alkaen oli hän niin uuttera ja huolellinen hänelle uskotuissa asioissa, että hän sillä herätti pian huomion; moniaan päivän perästä sanoi jo isäntä: "olkaasta vaiti, kuinka kauvan tuota kestää".
Talossa oli työkalut kaikkeen laatuun ja höyläpenkki oli talvikaudet tuvassa; kaikenlaisia raaka-aineita oli myös ainaisessa varastossa. Ei se ollut kovin mones ilta Jaakon tulon jälkeen, kun hän ujostellen pyysi isännältä, saisiko koettaa tehdä astiaa; tuo ujosteleminen tuli siitä, kun hän pelkäsi, ett'ei semmoista haaskaajaa, kuin hän on, päästettäisi työkalujen ja ainetten ääreen.
"Tee vaan, opettele vaan! Kyllä minä neuvon ja opetan sinua", sanoi isäntä ystävällisesti. Se oli Jaakolle mielen vertaa.
Tuumasta tekoon. Ensi iltapuhteen kantoi hän lautoja tupaan, veisti ja höyläsi niitä, niin että hiki päästä valui. Kaikista esineistä huomattiin, että pojan teoksesta piti tulla kiulu. Kauvan, monena iltana ja aamuna teki poika kiuluansa, mutta päiviksi kätki hän teoksensa niin tarkoin, ett'ei kukaan voinut sitä löytää. Kun kiulu tuli valmiiksi, ei kukaan nähnyt mihin se joutui, hukassa vaan se oli. Koetettiin kysyä, mihin hän sen pani, mutta vastausta ei saatu enempää kuin seinältä. Se vaan havaittiin, että hän aamulla noustuaan oli jonkun ajan kadoksissa. Talon tytöt ottivat onkeen tuon Jaakon poissa-olon ja eräänä aamuna seurasivat he ullankanteella poikaa. Silloin näkivät he Jaakon menevän, varovasti ympärilleen katsellen, erään, huoneitten takana olevan sillan luokse. Siinäkin katseli hän ympärillensä, näkisikö häntä kukaan, ja kun ei ketään näkynyt, meni hän sillan alle, otti sieltä vedestä kivillä upotetun kiulunsa, nosti sen korkealle ja katsoa tirkisteli sen pohjaa ja uurteita. Oistona juostalorotteli vesi kaikista kiulun uurteista ja saumoista, ja kiitti Jaakko kun sai taas kiulunsa kivillä upotetuksi veteen, jossa hän toivoi sen viimeinkin turpuvan.
Kun tytöt näkivät kaikki pojan vehkeet, purskahti heiltä kimakka nauru. Ei koskaan ennen ollut Jaakko niin säikähtynyt, kun hän nyt säikähti, tuon naurun kuultuansa. Hänellä oli jo nyt jotain kunniaa säilytettävää, ja jos ei juuri entistä kunniaa, niin sitä enemmän tulevaista, sillä hän aikoi mieheksi ja noin nolostiko tuon nyt kävi!
Alakuloisena tuli hän nyt tupaan, söi eineen ja meni niin sanaa puhumatta metsään. Sill'aikaa kun Jaakko oli metsässä, nostivat tytöt kiulun sillan alta ja toivat tupaan. Kun Jaakko tuli metsästä, oli tuo onnetoin kiulu odottamassa häntä ruhmon nenässä. Heti huomasi poika, mitä varten se siinä oli. Hän älysi, että kiulu oli häntä pilkkaamassa ja se kuohautti hänen tuittupäisyytensä korkeimmalleen. Hän sivalsi kirveen ja lyödä rämäytti yhdellä iskulla kiulunsa palaisiksi ja viskasi palaset parhaaltaan palavaan uuniin.
"No, no, Jaakko! Ei niin tuittupäisesti. Tytöt tekivät kyllä pahasti, kun sinun kätkösi toivat tupaan, mutta ei sinun sentähden olisi tarvinnut kiuluasi särkeä. — Sinä luotit liian paljon itseesi ja et kysynyt minulta neuvoa, sentähden se menestyi niin huonosti. Ala vaan uudestaan, kyllä minä ohjaan sinua, sinun kysyessäsi, ja kyllä se viimein menestyy", puheli isäntä.
Sinä iltana ei Jaakko puhunut mitään, sillä hän häpesi, häpesi huonoa kiuluaan ja tuittupäisyyttänsä. Seuraavana iltana aloitettiin uudestaan. Hiljaisuudessa kantoi Jaakko aineita tupaan, eikä hän hävennyt enään yhtään, vaikkapa tytöt olivat niin tuntuvalla tavalla antaneet hänen tietää, minkälainen hänen ensimäinen kiulunsa oli; häntä elähdytti lause: "kyllä sinusta vielä mies tulee", ja siltä lauseelta rohkaistuna aikoi hän mieheksi ja aina vaan mieheksi.
Kun Jaakko oli saanut aineita tupaan, meni hän nöyrästi isännän tykö ja sanoi: "neuvokaa ja opettakaa minua, hyvä isäntä, minä olen niin oppimatoin", ja tuo ääni, tuo tunnustus tuli siitä tunnosta, ett'ei hän vielä ole mies, mutta myös siitä vahvasta ja vakaasta päätöksestä, että hänestä pitää tulla mies.
"Mielelläni sen teen, mutta sinun pitää itsesi kaikki työ tehdä, muutoin et sinä opi. Sen olen havainnut, että sinä olet uuttera, vaikk'ei aika ole tämän pitempi, ja ahkeruus kovan onnen voittaa; sinusta tulee vielä kelpo mies", sanoi isäntä pojalle.
Yksissä neuvoin ryhdyttiin työhön, isäntä neuvojana ja Jaakko työn tekijänä. Sillä lailla syntyi taas kiulu, mutta nyt pitikin se kaikki märjät aineet sisällänsä; eipä tullut siitä enään karkulainen, eikä sitä tarvinnut enään kivillä upottaa piilossa olevan sillan alle turpumista varten; se kestikin nyt julkisen ja ankaran tarkastelun, sillä tytöt sieppasivat sen käsiinsä, heti kun se tuli valmiiksi, kaasivat kiulun vettä täyteen, nostivat sen korkealle ja tähystelivät kaikkia sen saumoja ja uurteita, mutta ensimäisen onnettomuuden uhalla ei kiulu vuotanut ainoatakaan noppaa.
"Voi kuinka pian tuo Jaakko oppii!" huudahtivat tytöt ja heittivät kiulun siihen, ikäänkuin siten tunnustaaksensa, että he ovat peräti hävinneet luuloissaan.
Tuo tyttöjen arvostelu hänen työstään ei sointunut pahalta Jaakon korvissa. Uusia perusajatuksia kertyi kertymistään hänen mieleensä, semmoisia kuin: "kyllä sinusta vielä mies tulee, ahkeruus kovan onnen voittaa; sinusta tulee vielä kelpo mies" ja "voi kuinka pian tuo Jaakko oppii!" Noiden lauseitten turvissa koetti hän unhottaa, niin paljon kuin voi, entistä pikku Tinttaansa ja Tintta-karhuansa ja katsella vaan vasta eloon herätettyä pikkusta sisällistä miestänsä.
Eihän se kiulu tullut vielä nytkään mitään hienoa ja somaa tekoa, mutta kumminkin oli se pitävä, ja sen ansion nojalla tai se sian taloudellisissa askareissa, ja siinä oli Jaakolle kylläksi.
Vaikka Jaakko oli niin huonosti ja työttömänä kasvanut, oli hänellä kuitenkin hyvä taipumus kaikenlaisen työn oppimiseen; kun hänellä oli vielä tuon mieheksi aikomisen halun pakottama ahkeruus, niin ennenkuin talvi oli lopussa, olivat hänen tekemänsä astiat tiviit, sievät ja pitävät kuin pullot, ja niin keveästi olivat ne syntyneet kuin kerran pyyhkäistyt. Itsestänsä siitä seurasi se, että ennen vuoden loputtua oli hänen kätevyytensä yleiseen tunnettu.
Puhtaudestaan piti Jaakko tarkkaa huolta. Joka ikinen aamu pesi hän silmänsä ja kampasi päänsä, ja olipa tuo tukkakin jo tasaisemmasti keritty. Talon väki piti huolta hänen vaatettensa puhtaudesta ja eheydestä. Heti taloon tultua annettiin hänen yllensä vanhoja, mutta eheitä vaatteita. Tosin olivat housun lahkeet ja takin hihat liian pitkät, että niitä piti kääriä kaksinkerroin, mutta kumminkin ne olivat puhtaat ja paikatut; vanhat paikatut kengät sai hän myös jalkoihinsa. Ruoka oli hyvä ja säännölleen oli se aina pöydällä. Mukava, puhtailla vaatteilla alustettu ja peitetty vuode oli aina yön tultua valmis häntä vastaanottamaan ja vaivuttamaan unen virkistävään helmaan. Tuo kaikki teki Jaakon elämään niin suuren muutoksen, että hän nyt jo mielestään oli puoli miestä.
Kaikki talon väki kohteli häntä verrallisesti, hellyydellä ja rakkaudella, eikä kukaan heistä sanonut häntä pikku Tintaksi, eikä Tintta-karhuksi. Juoppoja ei hän nyt nähnyt ollenkaan, eikä heidän siveettömiä ja jumalattomia puheitaan kuulunut hänen korviinsa. Hän kuuli nyt vaan lempeitä ja siveitä puheita koko talon väen keskuudessa, ja kun työt, käytökset ja kohtelemiset tulivat puhetten kaltaisiksi, niin ei Jaakko sitä mielessään ihmettelemästä laannut. Kovassa, tylyssä, jumalattomassa ja kaikilta ylenkatsotussa elämänsä aamussa oli poikariepu melkeen jähmettynyt elävältä kuolleeksi kappaleeksi, jolta kaikki paremmat tunteet ja ihmisen jalo eteenpäin pyrkiminen ja ihmisarvon tunto oli jo noin nuorena melkein kaikki sammunut, ja sen vuoksi näytti hän silloin kylmällä yhtäkaikkisuudella heittävän kohtalonsa sattumuksen haltuun. Jumala sen yksin tietää, mitä miehiään hänestä olisi tullut, jos ei tuo Mäkelän pikku Mari-tyllykkä olisi eloon herättänyt hänessä niitä kalliita oman arvonsa tuntemisen siemeniä, joita Luoja on jokaisen ihmisen sieluun kylvänyt.
Suuri oli se elämän koulu oppilaaseen nähden, johon Jaakko oli nyt joutunut. Siveellisen perhe-elämän jokapäiväiset, puhtaat tavat olivat hänen silmiensä edessä jokapäiväisenä kirkkaana peilinä. Syvä kristillinen hurskaus perheessä kaunisti ja kirkasti vielä tuon koti-elämän jaloksi ja moittimattomaksi. Olipa hyvä kun Jaakkomme joutui semmoiseen taloon.
Pyhinä ja vähin arkenakin harjoitti Jaakko ahkerasi lukuansa paremmaksi ja häntä ohjasi aina joku talon väestä. Outoa oli Jaakosta ensimmältä, kun hän näki talossa niin paljon kirjoja, hänen kodissaan kun ei ollut muuta kuin hänen aapis- ja katekismus-resunsa. Talossa oli tosiaankin paljon sekä hengellisiä että maallisia kirjoja ja vielä pari sanomalehteäkin. Nuot kirjat ja sanomalehdetpä kiihoittivat poikaa lukuansa parantamaan, sillä vaillinaisella lukutaidolla oli hän jo sen verran saanut käsitystä, että kirjat sisältävät kummia asioita. Kun poika oppi selvästi lukemaan, ei hän ollut joutoaikoina muualla kuin kirjojen tahi sanomalehtien ääressä.
Kylän poikasien ja tyttösien pyhä-illoin leikkiessä, kävi Jaakkokin joskus siellä, mutta ei alkuvuodesta ollenkaan. Ujona ja hiljaisena seisoi hän ullankanteella toisien leikkiessä ja väliin meni hänen suunsa hieman hymyyn, kun hän näki jotain lystiä. Vaikka hänen housunsa lahkeet ja takkinsa hihat olivatkin kaksinkerroin käärityt, ei kuitenkaan häntä nyt pilkattu eikä nykitty, eikä kukaan sanonut häntä Tintta-karhuksi; näyttipä siltä kuin toiset eivät olisi häntä huomanneetkaan, ja se oli Jaakon mielestä jo hirmuisen iso ylennys. Jos joku ylimielinen poika-viikari joskus teki poikkeuksen ja sanoi häntä ikäänkuin pilan vuoksi Tintta-karhuksi, synkistyivät Jaakon kasvot heti ja iloinen hymy katosi kohta hänen huuliltansa; hän nyt luuli olevansa oikeutettu kantamaan oikeaa nimeänsä niinkuin muutkin ihmislapset. Tavallisesti vetäysi Jaakko silloin pois toisien parista ja meni kotiansa, jonkalaisien tapauksien jälkeen hän oli kotonaankin aina jonkun ajan synkkämielisempi.
Niin kului se vuosi. Ja kun syksy tuli, sai Jaakko uutteruutensa ja ansionsa palkinnoksi isäntäväeltään uuden uutukaiset vaatteet, vaikk'ei mistään semmoisista ollut puhetta ollut. Se oli Jaakon mielestä semmoinen saalis, että hän oli itkeä ilosta. Nyt ei ollut enään rikkeimet, riekalaiset ja likaiset ryysyt hänen päällään, eipä edes semmoisetkaan, joiden lahkeita ja hihoja piti kääriä, eipä tosiaan, vaan ihka uudet ja mallikkaat vaatteet, jotka sopivat päälle juuri kuin valetut. — Eikö ollut Jaakolla syytä iloon?
Ja tosiaankin, kun tuo poika seisoi tuossa, soreat vaatteet yllänsä, pää sileäksi kammattuna ja silmät puhtaana, ja kun nuoruuden ja terveyden ruso vielä punotti hänen kasvoillansa, jota etenkin viime vuosi oli siihen kasvattanut, osaksi alinomaisen puhtauden kautta kuluttamalla Tinttalassa piintynyttä siisteyttä, osaksi kasvattaen uutta ja nuorempaa verta, järjestetyn elämän ja hyvän ravinnon kautta, — niin ei silloin liikoja arveltu, jos Jaakossa sanottiin olevan uljaan ja reippaan nuorukaisen alun.
Samana aikana jo kylässä oli puheena, että Tintta Jaakko on uuttera poika ja hyvä tekemään käsistään.
Kun Jaakko ensikerran meni uusien vaatteidensa kanssa kylän poikasien ja tyttösien leikkeihin, ei hän luullut kenelläkään enään olevan syytä sanoa häntä Tintta-karhuksi. Hän toivoi sydämestään, että Mäkelän. Marikin olisi toisien leikki-paikassa, että hän saisi itseänsä hänelle näyttää, mikä mokoma mies hänestä nyt jo on tullut. Noissa mietteissä saapui Jaakko toisien kilpa-paikalle ja katso! Olihan kun olikin Marikin siellä. Kumpikin heistä oli paljon muodostunut, kasonnut ja ihmistynyt sitten viime näkemän, varsinkin Jaakko hänelle entistä edullisemman aseman vuoksi. Kun Jaakko havaitsi Marin, punastui hän ja jäi ujostellen seisomaan taaemmaksi, muiden poikien taa. Mutta kun Mari havaitsi Jaakon, juosta tepsutti hän heti hänen eteensä ja sanoi: "voi kun sinä, Jaakko, olet sievä, sanoinhan minä sen". Jaakko punastui ja ujostui aina enemmän eikä vastannut mitään.
Kaikki rupesivat nyt leikkimään ja pian oli koko seurue iloisessa melussa ja hyörinässä. Jaakko vaan ei ottanut osaa toisien iloon; lieneekö hän katsonut vielä itsensä liian halvaksi siihen.
Siinä seisoi hän ihan yksin toisien leikkiessä ja katsoa tirkisteli yhä ja alati yhtä ja samaa esinettä vaan — Mäkelän Maria. Jos Mari vielä missä liikkuikin, oli Jaakon silmät sinne päin käännetyt; näyttipä siltä kuin hänen olisi taas tavannut entinen töllöttämis-tautinsa, joka hänellä Tinttalassa ollessaan oli alituisena työnä.
Olipa leikkivien poikasien joukossa tuo Marttalan mahtava Matti poika, jonka äiti kysyttäessä voi sanoa, että heillä on viisikymmentä maidon antajaa ja sata turkin kantajaa ja jonka isä kuntakokouksissa ja kaikissa vaaleissa äänesti ummelleen koko veron edestä. Tuon vanhempiensa numero-määrän tiesi Matti poikakin aivan hyvin, vaikk'ei hän ollut sen vanhempi. Tiesipä hän paljon muutakin, tiesi senkin, että hänen isällään on paljon kylässä sanomista, erittäinkin niillä, jotka olivat ennen tarvinneet ja vasta tarvitsevat rahalainoja saada. Noiden tietojensa nojalla tiesi hän päälliseksi, että hän oli kylän rikkain ja paras poika, vaikka kohtakin häntä väliin sanottiin karsas-silmäiseksi.
Marttalan Mattikin katsoi niin miellyttävän Mäkelän Marin liikkeitä ja hyörinää, ja näiden edellämainittujen perittyjen oikeuksien vuoksi ei hän luullut kenelläkään muilla olevan oikeutta katsella tuota ketterää Maria. Mutta niinkuin tiedämme, teki kuitenkin Jaakkokin aivan samaa katsomistyötä, kuin Mattikin, ja vieläpä niin haaveksivaisessa ja töllöttäväisessä asemassa. Muut eivät huomanneet kummankaan katsomista, iloisen hyörinänsä vuoksi, mutta Matti heti huomasi, että Jaakko katselee samaa esinettä kuin hän itsekin. Tuo pisti Matille kovin vihaksi ja hän aikoi heti Jaakon pelastaa tuosta töllöttämisestä.
"Katsokaapa Tintta-karhua, kuinka hän taas töllöttää!" huudahti
Marttalan Matti poika.
Jaakko havahtui haaveksivaisesta tilastaan. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän sanoi:
"Mitä sanoit? Olenhan ihminen niinkuin muutkin"
"Olethan vaan Tintta-karhu", sanoi sortajansa.
"Sanotko niin, sinä mokoma karso Matti?" sanoi Jaakko ja hänen silmänsä säihkyivät.
"Minä saan puhua Tintta-karhulle mitä tahdon", sanoi sortajansa ja töytäsi Jaakon eteen, pudistellen nyrkkejänsä.
Silloin tarttui Jaakko Matin rinnuksiin kiinni, sieppasi kohoksi ja rupesi huimasti pyörittämään häntä ympäri. Viimein heitti hän Matin irti, mutta hämmästyksen ja tuon huiman pyörimisen tähden kadotti Matti keskipisteensä ja keikahti seljälleen.
Yleinen nauru räjähti toisien poikasien joukosta.
Kaikki tuo oli tapahtunut niin äkkiä, ett'ei kukaan ollut ennättänyt tehdä eikä toimia mitään.
Harmistuneena toisien naurusta ja huonosta onnestaan, kompuroitsi Matti ylös, ja kauheasti haukkuen hankki hän uutta rynnäkköä paikoillaan levollisena seisovaa Jaakkoa vastaan. Jaakko kyykistyi ja kouristi lähellä olevan puun palasen kouraansa.
"Jaakko, Jaakko! Malta mielesi!" kuului silloin lempeä ja sointuva ääni toisien joukosta; se oli Mäkelän Marin ääni.
Jaakon käsi vaipui heti alas tuon äänen kuultuansa, puun palanen putosi maahan ja niinkuin viaton uhrilammas seisoi hän nöyränä ja hiljaisena yhä vielä haukkuvan ja räyhyävän vihollisensa edessä, ja kärsipä hän närkästymättä Matin pieniä nyljäyksiä ja survouksia. Ei Mattikaan uskaltanut ryhtyä sen ankarampaan rynnäkköön, sillä hän kenties pelkäsi uutta ja kukatiesi ankarampaa ryöppyä.
"Anna Jaakon olla rauhassa, kosk'ei hän tee kenellekään pahaa", sanoi joku joukosta, ja sitä Matti tottelikin, ikäänkuin hän tuosta olisi saanut otolliset ehdot vetäytyäksensä pois niin epäonnistuneesta riidasta.
Heidän leikkinsä loppui siihen, sillä siihen oli sekaunut jotain semmoista, joka teki heidän mielensä apeaksi, ja niin meni itse kukin kotiansa.
Apeana oli Jaakonkin mieli kotia mennessään. Hän tunsi, että häntä oli ilman syyttä solvaistu, ja se tuntui hänen mielestänsä ainoalta oikealta, että hän omalla kädellänsä kosti solvaajalle.
Noin miettien tuli Jaakko kotiansa. Mutta ennenkuin Jaakko sinne ehtikään, oli isännällä jo tarkka tieto, mitä poikien kesken oli tapahtunut.
Kun Jaakko tuli kotia, tuli isäntä häntä vastaan ja kysyi ystävällisesti: "missä sinä, poikaseni, nyt olet ollut?"
"Kävin kylässä."
"Sen kyllä tiedänkin, mutta mitä sinä siellä olet toiminut?"
Jaakko vaikeni.
"Minä olen kuullut, että sinulla on ollut riitaa Marttalan Matin kanssa", aloitti taas isäntä ja katsoi Jaakkoa tarkasti silmiin.
"Matti solvasi minua aivan syyttömästi", sanoi Jaakko alakuloisesti.
"Ja sinä nujuutit Mattia ja kukatiesi mitä olisit tehnyt, jos ei muut olisi pääsneet hätään."
"Minä tahdoin vaan kostaa vääryyden", sanoi Jaakko, puolustellen itseänsä.
"Mutta sitäpä ei juuri saa tehdäkään. Jumala sanoo: 'Älkäät pahaa pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä, niin sinä kokoot tuliset hiilet hänen päänsä päälle', ja 'siunatkaat niitä, jotka teitä kiroovat, ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä vastaan rikkovat', sekä 'jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen', ja monta muuta semmoista paikkaa voisin minä esiin vetää", puheli isäntä.
"Voi, voi! kyllä sitä olisi vaikea tehdä", sanoi Jaakko ja rupesi itkeä nyhkimään.
"Kyllä se on meidän vanhalle ihmiselle vaikea tehtävä, se on tosi, mutta jos me tahdomme Jumalan tahdolle kuuliaiset olla ja viimein onnen periä, niin meidän pitää niin tehdä. Matti kyllä teki pahasti, kun hän solvasi sinua, mutta meidän pitää kärsiä vääryyttä, ja heittää kosto Herralle, sillä hän sanoo: 'minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra'. Eikö se ole mies, joka voi itsensä hillitä ja kärsiä", neuvoi ja puheli isäntä renki-poikaansa.
Poika ei vastannut tuota hyvää isäntäänsä, vaan kuunteli nöyrällä kuuliaisuudella noita mieleen pantavia ja painavia elämän opetuksia, hiljakseen itsekseen nyhkien.
Silloin kun nuot tapahtuivat, oli Jaakko kohta rippikoulun ijässä.