III.
Nuorukainen — erilaisien kasvatuksien hedelmät.
Kauan palveli Jaakko tuossa hyvässä ja kristillismielisessä Korpelan talossa. Siitä kävi hän rippikoulun, siinä kasvoi hän täydeksi mieheksi. Paljon tuli hänestä siinä poiskarsituksi niitä nurjia elämän käsitteitä, joita hän elämänsä aamuna oli kurjassa kodissaan itselleen kerinyt, mutta paljon jäi niitä karsimattakin.
Ensi aikoina kun Jaakko jo jostain tiesi, vanhempiensa luona ollessansa, eivät mökin vieraat pitäneet mitään lukua, ei hyvää eikä pahaa, tuosta likaisesta, ryysyisestä, likasilmäisestä, pörrötukkaisesta ja töllöttävästä poikasesta, ei enempää kuin vanhempansakaan. Mutta kun poika kasosi isommaksi ja kun hän rupesi mökin vierasten asioilla juoksemaan ja jotakin puhumaankin, niin havaitsivat vieraat tuossa kuvapatsaan kaltaisessa pojassa jotain elon merkkiä. Saattaisipa kenties hänestä tulla yhtä hyvä ihminen, kuin he itsekin ovat, kun vaan häntä hyvyydellä kohdeltaisiin. Tuota hyvyyttänsä rupesivat vieraat siten pojalle osoittamaan, että he tarjoilivat hänelle — ryyppyjä! Tuo oli sortoa ja ylenkatsetta tuntevan pojan mielestä iso korotus ihmisarvoon, kenties aivan vierasten vertaiseksi, sillä eipä hän paremmasta ihmisyydestä silloin vielä mitään tietänyt.
Poika ei tahtonut ensimmältä maistella tarjotuista ryypyistä, mutta hänen vanhempansa pitivät nuo estelemiset kauheana ylönkatseena heidän hyviä ja kohteliaita vieraitansa kohtaan, ja he kehoittivat poikaa hyväksensä käyttämään niin ylevät tarjoukset! Poika totteli. Vähän kerrallaan maisti hän, ilman aikojaan noin pikkuisen vaan, suosion osoitteeksi. Mutta ajan pitkään tuntuivat nuot pikku naukut tekevän hyvää; tuntuipa siltä kun ne olisivat palkinneet hänen rikkinäisien vaate-ryysyjensä suojaamattomuuden ja lämmittäneet ruumista ja korvanneet oikeen tuntuvasti hänen karuja ja niukkoja aterioitansa. Tapahtuipa joskus niinkin, että poika tuli juovuksiin! Silloin tuli hän puheliaaksi, iloiseksi ja niin vilkkaaksi, ett'ei häntä oltu koskaan ennen semmoisena nähty.
"Kas tuota poika-kakaraa! Ehkä hänestä tulee vielä mies", sanoivat silloin vieraat ja vanhemmat yhdestä suusta.
Monenlaiset ovat nuot mieheksi toivomiset tässä maailmassa.
Sillä tavalla poika oppi vähitellen ryyppimään viinaa, vaikk'ei siitä kylässä mitään tietty, sillä kylässä käydessään ei poika ollut koskaan juovuksissa. Tuommoiset kohtelut vierasten puolelta vaikuttivat sen, että poika rupesi oikein ikävöimään heitä ja luuli heitä parhaiksi ihmisiksi maan päällä. Mäkelän Marin, tuon melkein vielä lapsen lempeä ja viatoin kohtelu vasta avasi Jaakon silmät, ja siitä pitäen rupesi hän inhoamaan kodin elämää ja vieraita, mutta — siemen oli kylvetty.
Kaukaan aikaan ei Korpelassa ollessaan Jaakossa havaittu pienintäkään taipumusta väkeviin juomiin. Mainetta, kunniaa leikkasi hän nyt mieheksi tultuaan isossa määrässä kaikilta ihmisiltä, hiljaisen luontonsa vuoksi ja kelpo työntekonsa tähden. Häntä ei nyt enään nykitty kertaakaan resuisien vaatetten liepeistä, sillä eipä olleet vaatteet nyt enään likaiset eikä resuiset; eheät, puhtaat ja mukavat olivat ne nyt. Ei kukaan tohtinut häntä enään sanoa Tintta-karhuksikaan, vaikkapa olisi tahtonutkin, sillä selvään oli huomattu, ett'ei Jaakko sitä hyväksynyt ja että hän, nykyään kylän uljaimpana poikana, oli aina tuon nimen kuultuansa antanut solvaajansa tuntea isoja voimavarojansa, ja saivatpa silloin solvaisijat tuta, missä määrässä Jaakon voimavarat olivat lisääntyneet.
Vapaasti ja kenenkään pilkkaamatta sai hän nyt olla toisien nuorukaisien ja neitien parissa, ja melkein kaikki kunnioittivat häntä ja hakivat hänen suosiotansa. Niin sai Jaakko yhä vaan uutta kunniaa, uusia ystäviä ja uutta — vaaraa. Pitihän joskus noiden uusien ystävien kanssa ottaa virvoituksia, ystävyyden osoituksiksi, ja väliin menivät nuot otokset niin pitkälle, että tultiin juovuksiin. — Siemen oli itänyt.
Semmoisissa tilaisuuksissa ollessaan, osoitti hän hirmuista röyhkeyttä ja ylpeyttä. Pois tieltä piti jokaisen, ken ei vaan tunnustanut hänen etevyyttään ja ylivaltaansa, ja syrjään sai poistua hän, joka vaan uskalsi jotenkin häntä loukata.
Elämänsä ensi koulussa, kaikilta ylenkatsottuna ja hyljättynä, ei hän nähnyt ihmisissä muita kuin pilkkaajia ja köyhien sortajia; sen vuoksi juurtui hänen sydämeensä jo nuorena yksipuoliset ja nurjat käsitteet ihmisistä yleensä. Nuo käsitteet tosin paljon muodostuivat toiseen suuntaan, hänen Korpelassa palvellessaan, mutta lapsuudessa saatu käsitys ei voinut kumminkaan kokonaan pois haihtua. Vaikka hän olikin hiljainen, siivo ja vähäpuheinen jokapäiväisessä elämässään, harkitsi ja havaitsi hän kuitenkin usein itseänsä vastaan tehtävän loukkauksia ja solvaisemisia, jotka hän enimmiten nieli synkällä vaiti-olemisellaan ja puhumattomuudellaan, mutta usein hän myös ilmoitti noita nokalleen ottamisiaan harvoilla, mutta nyreöillä ja pistävillä lauseilla.
Jaakko oli nyt taistellut itsensä mieheksi, niinkuin hän oli aikonutkin. Hän oli rikki repinyt sortonsa kahleet ja pilkan tallannut jalkainsa alle, ja hän itse oli nyt melkeen pilkkaajana ja sortajana. Hän tunsi saavuttaneensa mainetta ja kunniaan joutuminen synnytti hänessä vaarallisimman vihollisensa — ylpeyden.
Semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin Jaakko oli hujakassa, oli hän niin kärkäs ja korskea, ett'ei häntä ollut kukaan voida mielillään pitää, sillä kaikkialla oli hän havaitsevanaan jotain itseänsä alentavaa. Saaneena mainetta ja kunniaa, tunsi hän itsensä kaiken puolesta olevansa sillä puolella, että hän voi kostaa entiset ja nykyiset kärsimisensä. Sentähden, oli hän kaikissa toisien nuorien käskijänä, ja häntä suuresti miellytti se ylivalta, jonka hän havaitsi kaikkien toisien nuorien yli saaneensa. Tuntien tuon ylivaltansa, hypähti Jaakko joskus lattialle kohoksi ja sanoi suurella äänen painolla: "tässä poika on". Viina ja ylpeys olivat tuon korskeuden aikaansaaneet. — Rikka-ruoho oli tukauttanut Korpelan isän kylvämän hyvän siemenen oraan kasvun.
Tiheään ei Jaakko kumminkaan ollut juovuksissa, sillä hän kammoi itsekin juoppoutta ja tenäsi aina selvillään ollessansa, ett'ei hän juo koskaan itseänsä juovuksiin, mutta nuot hänen lupauksensa olivat yhtä löyhät kuin hartaatkin.
Tällä aikakaudella ei Jaakko enään ollut Korpelassa, sillä hän oli muualla palveluksessa. Ne hyvät neuvot ja opetukset, joita hän Korpelassa ollessaan joka päivä sai, olivat nyt lakanneet kuulumasta ja, ilman ohjaajatta ja varaajatta, seisoi Jaakko omin nokkineen maailman hyörivässä ja pauhaavassa hyrskyssä.
Eräänä kertana oli kylän nuorisolla tanssit; Jaakko ja Marttalan Mattikin oli siellä, tiettypä se. Sinä iltana oli Jaakko usein keskustellut ja tanssinut Mäkelän Marin kanssa. Heti alusta alkaen nähtiin Marttalan Matilla olevan jotakin salaisia toimia, ja kun hän havaitsi Jaakon ja Marin ystävälliset seurustelemiset, tuli Matti yhä salavehkeisemmäksi, ja selvästi huomattiin hänellä olevan jotain tekeillä; Jaakkokin huomasi sen.
Illemmällä tuli Jaakko vähän hujakkaan.
"Pois tieltä! Ei minua tarvitse noin katsella ja viittoa, silla en minä ole mikään metsän peto", äyhkäsi Jaakko Matille, kun hän taas tuli Mäkelän Marin kanssa tanssimaan.
"Vai et, olethan…"
"Mikä olen, sanoppas?" sanoi Jaakko ja hänen katsantonsa synkistyi.
"Olethan — karhu, vaikk'ei karvasi ole niin takkuinen kuin ennen".
"No sallimus sinun varjelkoon karhun kynsistä", sanoi Jaakko ja töytäsi toisella kädellään tuota vanhaa vihollistansa, ja seurauksena tuosta töytäyksestä oli se, että Matti mennä rymähti kumoon.
Sillä välin oli koko tanssin homma jäänyt siihen ja Mari oli vetääntynyt muiden taa.
Ennenkun Matti oli ehtinyt kömpimään lattialta ylös, töytäsi kaksi miestä, hammasta purren, Jaakon rinnuksiin kiinni; ne olivat Matin puollustajia. Tuolla heidän yhdistetyllä rynnäköllään ei kuitenkaan ollut sen parempia seurauksia, kuin että he yhdellä ainoalla heitolla molemmin lensivät tuotakin tuokemmaksi seljälleen, tallukset taivasta kohden, eikä Jaakko näyttänyt paikalta liikahtavan tuota heittoa tehdessään.
"Jaakko, Jaakko! huusivat toiset nuoret, kun näkivät hänen sivaltavan tuolin käteensä, joka nähtävästi oli aiottu parhaaltaan ylös kömpivälle Matille, pystöönpääsy-tervehdykseksi.
"Minä en tottele ketään, minä tahdon kostaa noille roistoille", huusi
Jaakko raivostuksissaan.
Kauhu ja hämmästys oli yleinen.
"Malta mielesi Jaakko!" kuului nyt hätäinen ja heleä naisen ääni, ja Mäkelän Mari syöksähti hänen eteensä. Mari tarttui hienoilla, pienillä, naisellisilla kätösillänsä tuon loukatun, raivostuneen ja väkevän miehen heiluttamaan tuoliin, ikäänkuin hän olisi tahtonut kilpailla Jaakon kanssa voimista. Siihenpä se tuoli jäikin — Marin käteen; hän oli voittanut ja Jaakko seisoi siinä niin hiljaisena, tyynenä ja häveliäänä kuin hävinnyt herrasmies. Matti pääsi nyt kömpimään rauhassa ylös lattialta ja toisille ryntääjille ei myös tullut sen enempää; Matti ja hänen puollustajansa olivat viisastuneet sen verran, ett'eivät halunneet enään uudistaa rynnäkköänsä.
"Voi, voi sinua Jaakko!" sanoi Mari ja katsoi puolisurullisesti ja nuhtelevaisesti häntä silmiin.
Jaakko ei vastannut mitään, katsoa tuijotti vaan yhteen paikkaan. Hän häpesi ja tunsi tunnossaan, että hän oli väärin tehnyt kahdellakin lailla; häpesi Mäkelän Maria, tuota hentoa ja lempeää olentoa, joka seisoi hänen edessään nuhtelevaisena ja vienosti surullisena, ja joka oli niin hartaasti hänestä miestä toivonut ja ennustanut hänestä semmoisen tulevan; tuntuipa siltä kuin Mari olisi sanonut: "eipä sinusta, Jaakko, miestä tullutkaan"; hän häpesi myös päihtymistään.
Siihen loppuivat nuorison kemut ja itsekukin meni kotiansa. Kotiansa meni Jaakkokin, ja siellä hän katkerasti katuen surulla huomasi, kuinka huonot, heikot ja löyhät hänen hyvät aikomisensa ja lupauksensa taasenkin ovat olleet.
Noin taisteli Jaakko hyvän ja pahan, häpeän ja kunnian välillä, mutta millä voimalla? Kodissaan ollessaan, ei hän lapsuudessaan suinkaan ollut saanut niitä voimia, niinkuin jo edellisestä tiedämme. Korpelassa ollessaan oli hän vasta oppinut tietämään, mitä velvollisuuksia ihmisellä on Jumalaa, lähimäistään ja itseänsä kohtaan — siemen oli sielläkin kylvetty.
Ja jos ei sitä siementä olisi niin ahkerasti ja kaikella hellyydellä ja rakkaudella kylvetty Jaakon viljelemättömään, ruokkaamattomaan ja kurjaan sydämeen, niin mikäpä hänestä olisikaan voinut tulla? Millä olisi hän voinut vähänkään taistella jo nuorena juurtuneita ja nyt mieheksi tultuansa elpyneitä paheitansa vastaan? Kahdenkaltaista siementä oli lapsuudessa kylvetty hänen sydämeensä, kodissa pahaa, Korpelassa hyvää, ja noiden kylvöjen orahat olivat melkein tasapainollaan, sillä väliin voitti hyvä, väliin taas paha, ja tuolla Korpelassa saadulla hyvällä voi Jaakko senkin verran taistella itsessään kasvamaan pyrkiviä paheita vastaan.
Lankeamisiensa jälkeen kartti Jaakko kohdata Korpelan isäntää, sillä hän häpesi häntä nähdä. Mutta tuo hyvä isäntä ei heittänyt kadonnutta lammastaan eksyksiin, vaan haki ja etsi häntä niin kauvan, että hän sen löysi. Senlaisissa tiloissa nuhteli hän Jaakkoa ja hellyydellä ohjasi häntä oikealle tielle. Hän veti esiin sen kauhean vaaran, johon Jaakko oli itsensä syöksemäisillään, ja varoitti häntä tarkoin miettimään tilaansa ja katsomaan eteensä, ennenkuin se tulisi liian myöhäiseksi. Kyynel silmissä ja nöyränä kuunteli Jaakko noita isällisen kasvattajansa oikeutettuja nuhteita ja neuvoja, ja lupasi tehdä parannusta. Jaakko ei ollut vielä paatunut ja Korpelan isäntä kostutteli nyt parhaaltaan kylvämäänsä siementä.
Kauvan oli Mäkelän Mari Jaakolle ollut enempi kuin se, joka toivoi hänestä vielä kerran tulevan miehen, enempi kuin hänen rajun luontonsa villitsiä. Kauvan oli Mari Jaakon sydämellä asunut rakkaana, salaisena rakkaana, vaikka toivotoinna kaukaisena toivona. Samoinpa lienee ollut Marinkin laita, varsinkin viimeiseltä, jolloin Jaakko oli niin äkkiä kohonnut muiden poikien edelle maineessa ja uljuudessa. Kaukaan aikaan ei heistä kumpikaan uskaltanut toisilleen virkata sydämensä tunteita, mutta kauvan kumminkin olivat he jo ymmärtäneet toisiansa, sillä tuo sydämen kieli on satakielistä, sillä on monta ulospääsy-paikkaa ja sen ilmaukset ovat niin pehmeät ja lämpymät, että niitä täytyy mykkänäkin ymmärtää.
Tuona iltana, jolloin tuo viimeksi kerrottu rymäkkä tapahtui, ilmoitti
Jaakko Marille kauvan sydämessään painaneena, salaisen toivonsa.
Niinkuin tiedämme, oli Jaakko silloin hujakassa ja rohkeana, jonka
avulla hän luuli voivansa sydämensä avata.
"Jumala sen tietää, että sinä, Jaakko, olet ollut kauvan minun sydämelleni kallis ja minä olen kauvan toivonut toivoni toteuvan kerran. Mutta synkkiä, mustia pilviä alkaa kokoontua toivoni taivaalle, sillä sinä, Jaakko, olet ruvennut ryyppimään, ja tuo ryyppiminen näkyy rupeavan tihenemään, siihen siaan kuin olen toivonut sen harvenevan. Senlaisissa tiloissa olet sinä aina niin rajupäinen, että viime aikoina olen kauhistellut sitä, niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Voi, voi Jaakko, minua ajatuttaa, kun pitäisi elämämme kohtalot yhdistää", sanoi Mari sydämen tuskalla, kun kuuli Jaakon tunnustuksen.
"Pahasti olen elänyt ja tehnyt, sinä olet oikeassa, rakas Mari, mutta minä koen parantaa itseäni, parantaa sinun tähtesi, Mari, sillä minä tunnen selvästi, että ilman sinutta maailma on minulle autio ja kolkko ja elämäni turha. Sinä olet alkuun minussa herättänyt ihmisyyden tunteet ja sittemmin sinä olet povessani sytyttänyt tulen, jota en voi sammuttaa, niin halpa ja huono kuin vielä olenkin sinun rinnallasi. Olisipa viimeinen elämäni taitanut olla toki joihinkin määriin siveämpi kuin se on ollut, mutta tuo Marttalan Matti, joka minua joka tilaisuudessa solvaisee, saa minun tavasta raivostumaan, ja hänen vuoksensa minä väliin ryypinkin", puhkesi tuo nöyryytetty kosija puhumaan.
"Marttalan Matin voit kyllä antaa olla. Hän ei ole senmääräinen mies, että sinun kannattaisi kunniasi ja maineesi uhrata hänen typeryydellensä ja mitättömyydellensä, puhuipa ja tekipä hän mitä tahansa", sanoi Mari.
"Voi Mari kulta, sanotko niin? Minä olen luullut hänen olevan sinun lemmittysi ja sen vuoksi minä olen ollut Mattia kohtaan mustasukkainen. Kiitoksia, Mari siitä sanastasi", sanoi Jaakko ja hengitti helpommasti.
"Siinä olet isosti erehtynyt", sanoi Mari.
"Kyllä senkin tunnen, ett'en ole mikään Matin rinnalla. Hän on rikas ja mahtava mies, kylän rikkaimman talon ainoa perillinen, joka ehkä voisi sinun tehdä onnelliseksi, mutta yhtäkaikki minä kadehtin häntä. Mitä olisi, Mari, minulla tarjota sinulle hänen rinnallansa? Eipä muuta kuin kuollut lapsuus, ja liiaksikin elävä, rikoksellinen miehuus, kaikkien ylönkatsoma Tintta Jaakko, Tintta-karhu; semmoinen lahja minulla olisi sinulle antaa, ja sitä lahjaa seuraisi köyhyyttä, kurjuutta ja kärsimisiä", sanoi Jaakko.
"Älä nimittele itseäsi tarpeetta, koska et kärsi sitä muidenkaan tekevän. Ne nimitykset eivät yhtään alenna sinun arvoasi minun silmissäni, sillä: konna nimen panee, mies sen kantaa. Köyhyyttä en myös pelkää, sillä kyllä Jumalalla on rikkautta. Suoraan sanoen: Matti ei ole rikkauksineen minkään veroinen sinun rinnallasi", sanoi Mari totuudessa.
"Voi, voi kuin sinä olet hyvä, Mari. Kyllä tiedän, että saamme kovaa kokea jo heti alussa, vanhempiesi puolelta, mutta emmekö ala jo heti, Mari?" esitteli Jaakko.
"Ei vielä."
"Milloinkas sitten?" kysyi Jaakko säikähdyksestä punastuen.
"Kaksi vuotta olkoon vielä koetuksen aikaa. Jos sen ajan pysyt miehenä, niin uskon minä, että sinulla on voimaa hillitä himojasi, ja silloin olen sinun, sanokootpa vanhempani ja ihmiset mitä tahansa", sanoi Mari lujasti ja päättävästi.
"Voi, Mari kulta, kuinka mielelläni minä suostun ehdotukseesi. Minä tahdon näyttää sinulle ja muille, että voin hillitä pahoja taipumuksiani. Hyvästi nyt, Mari, minä lähden seisomaan koetusvuosiani ja sinä olet ainakin näkevä minun miehenä", sanoi Jaakko ja puristi hellästi Marin kättä; kirkkaat kyyneleet kimmelsivät Jaakon silmissä.
"Hyvästi, hyvästi Jaakko! Jos mielesi on voittaa, muista mitä luvannut olet!" sanoi Mari, ja niin he erosivat.