IX.
Kummia, odottamattomia tapauksia.
Niinhän se on. Usein joutuu ihminen hätään ja ahdistukseen tämän elämän kovassa koulussa. Usein toivoo ihminen paljon, mutta vähän saa. Usein antaa Jumala kovia koetuksen aikoja päälle tulla, mutta joka turvaa Häneen ja itseensä, hän ei tule koskaan häpeään. Hän taistelee silloin voiton ja toivon taisteloa, eikä epätoivon hurjaa ja vimmattua rynnäkköä. Silloin ei tunnu elämä raskaalta eikä katkeralta, puutoksien ja vastoinkäymisien ajalla, sillä heidän ainainen ohjelmansa on: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi."
Luottaen ja toivoen tekivät Jaakko ja Marikin työtä. Kevät tuli ja lumi suli nytkin. Viljellyt maat saatiin suurilla ponnistuksilla kylvöön. Uusia viljelyksiä raivattiin minkä voitiin. Vaikka musta, karvas ja mehutoin pettuleipä ei voinut palkita niitä voimia, jotka kova työ imi jäsenistä, ponnisteltiin paremman ajan toivossa. Maa kasvoi nytkin rehevästi ja sydän oli niin iloinen, eikä pettuleipä tuntunut karvaalta, ei voimat vähiltä. Tämä tuntui heistä niin iloiselta ja keveältä, kun ei ollut pelkoa että Marttalan Matti pääsisi heitä hätyyttämään. Mäkelän Maunoa, Marin isää, kunnioittivat he kaksinkertaisella kunnioituksella, sillä, vaikka ei hän itse sitä tiennyt, oli hän ollut heidän pelastajanaan Marttalan Matin kynsistä; tuntuipa heistä siltä kuin Marin isä olisi suorastaan maksanut heidän velkansa.
Niin. Syksy tuli, mutta syksyn kanssa tuli nytkin halla. Se korjasi yhdellä iskulla kaikki pois, hien, väen, kaikki, kaikki vei se. Paljon olivat he ponnistelleet, paljon kärsineet, paljon toivoneet, mutta vähän antoi niukka luonto.
Halla-yön jälkeisenä aamuna istuivat Mari ja Jaakko murheellisina pikku tuvassaan. Paljon ei puhuttu, sillä sydän oli täynnä uutta surua, uutta tuskaa ja ahdistusta. Olisi ollut surua itkuunkin asti, mutta sitä ei tullut, sillä murheen pätsi oli niin ankara, että se kuivi kyyneleet.
"Jumala on meidät hyljännyt", virkahti Mari viimein.
"Niin, Jumala on meidät ja muut hyljännyt", toisti Jaakko.
"Kuolema tulee tahi kerjääminen", jatkoi Mari. Hän oli langennut epätoivoon.
Jaakko ei vastannut mitään; hän säpsähti ja nousi ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin. Mari, joka hädän ja tuskan hetkinä oli niin vankkana seisonut horjumatta, joka niin monta kertaa oli lohduttanut Jaakkoa ja keventänyt neuvokkaisuudellansa ja lujuudellansa yhteistä raskasta taakkaa — hän istui tuossa nyt elämän kovuuden murtamana, kukistettuna, ja päästi hädässään tuon epätoivon särkemän äänen. Tuo ääni koski kipeästi Jaakon sydämeen ja hän tunsi olevansa hirveässä edesvastauksessa rakkaan vaimonsa ja lapsensa elämisestä ja toimeentulosta. Epätoivon särkemä vaimonsa ääni herätti Jaakon uuteen eloon, ja kaksinkertaiset voimat tunsi hän jäsenissään, kaksinkertaisen rohkeuden rinnassaan. Tuossa kävellessään näytti Jaakko miettivän jotain, ja yht'äkkiä hänen otsansa kirkastui.
"Ei, rakas Marini, ei kuolemasta eikä kerjäämisestä puhettakaan. Minä tahdon tehdä työtä, tehdä kaksinkertaisesti sinun ja lapsemme tähden. Sinä olet varakkaan ja loistavan elämäsi uhrannut ja yhdistänyt minun kurjaan kohtalooni, ja sentähden olen minä velkapää uhraamaan vaikka henkeni sinun ja lapsemme eduksi. Mieleeni on juohtunut uusi keino, jota en ennen ole tullut ajatelleeksi, ja saatpa nähdä, Mari, että elämme paremmasta tulevan kuin tämän vuoden", puhkesi Jaakko puhumaan, kävellen ensin Marin tykö ja ottaen häntä kädestä kiinni.
"Mitä sitten aiot tehdä toimeentuloksemme, Jaakko", sanoi Mari ja katsoi jo luottavasti miestään silmiin.
"Aion rakentaa terva-uunin ja polttaa talvikauden tervaa. Kankaamme ovat rikkaat tervasjuurikoista. Sulan aikana nostan niitä niin paljon kuin kerkiän, talven aikana särjen ja poltan ne tervaksi. Sitten vedätän ne hevosella kaupunkiin; siellä saa tervoilla rahaa ja rahalla saa viljaa. Onpa hyvä, kun saimme hevosemme pitää", puheli Jaakko.
"Mikä on hädänkin aikana eläissä tuommoisen miehen kanssa; nyt en pelkää enään yhtään, käyköön miten hyvänsä", sanoi Mari täysin lohdutettuna, ja tuntuipa hänen mielestänsä siltä kuin tuo tervauuni olisi ollut jo valmis ja tusina täysinäisiä tervatynnyreitä sen vieressä.
Noin he kantoivat toinen toisensa kuormaa. Jos toinen sortui koettelemisien alla, oli toinen pystyssä, tukemassa ja vahvistamassa uupunutta, virvottamassa väsynyttä. Vuorottain kävi sortuminen, vuorottain virvottaminen, ja jossa väkevin vaipui, vahvin sortui, siinä oli heikoin jälleen seisomassa lujana kuin muuri ja vahvasti torjumassa yhteistä ja siis hirveintä kukistumista.
Eihän muuta. Yksissä neuvoin ruvettiin tervauunia rakentamaan. Jaakko oli jossain semmoisen kulkiessaan nähnyt, ja hän oli sen niin tarkoin katsellut, että osasi sen hyvin tehdä. Siinäkös puuhattiin illasta hiljan ja aamusta varhain. Joka hetki oli Marikin työssä, ja kun pikku Mauno nukkui, oli tyttönenkin apuna, ja semmoisella uutteruudella tehtiin tervauunia, että se oli kolmen viikon kuluttua valmis.
Jaakko rupesi nyt juurikkaan nostoon, ja niitä nosti hän niin kauvan kuin sulaa piisasi. Sitten vedätti hän niitä uuninsa tykö, niin pian kuin maa routi.
Sitten tuli juurikkain särkeminen työksi ja niin uuniin pano, ja ennenkuin oli oikein varma rekikelikään, oli Jaakon tervauunin tykönä useampia täysinäisiä tervatynnyreitä; tynnyreitä valmisteli hän yön seutuina.
Kun täydellinen rekikeli tuli, väänsi Jaakko kolme tervatynnöriä rekeensä ja lähti viemään niitä kaupunkiin. Kun hän sieltä palasi, maata pallotti hänen reessään pullea ja raskas jauhokuli. Voi, voi kuinka rikkaiksi tunsivat he nyt itsensä, kun niin paljon valkosia jauhoja oli heillä yhdellä kertaa. Pettuleipä poistui pöydältä ja leipä tuli niin valkoiseksi ja makosaksi; olisipa se nyt kestänyt vaikka Marttalan Matin tarkastuksen.
Niinhän on: ahkeruus kovan onnen voittaa. Omalla ahkeruudellaan, omalla neuvokkaisuudellaan olivat he hankkineet itsellensä terveellisen ja voimakkaan ravinnon, silloinkin kun yleinen hätä ja puutos vallitsi maassa. Eipä monen vanhankaan talon pöydällä ollut selvää leipää, mutta Tinttalan pöydällä oli vaan.
Tuota tekoa pitkitti Jaakko talvikaudet, ja elämän surut olivat poistetut. He katsoivat taas rohkeasti tulevaisuutta silmiin ja tekivät työtä ilolla. Eipä Jaakolle ja Marille käynyt yhtään huoleksi, vaikka heille kevättalvella syntyi taas lapsi, tuommoinen pieni, kaunis tyttö, ei käynyt huoleksi, mutta suureksi iloksi tuo uusi väen lisäys, sillä heidän elämänsä ja toimeentulonsa oli turvattu. Karkea, nokinen oli isä useinkin työnsä tähden, mutta tuon nokisen nutun alla oli lämmin ja tunteikas sydän, joka voi niin verrattomasti rakastaa ja alttiiksi antavaisella itsensä uhraamisella astua elämän kovalle taistelutantereelle, taistelemaan niiden eduksi, jotka hänelle maailmassa olivat rakkaampia.
Lakkaamatta työskenteli Jaakko koko talven terva-uunillansa. Tyytyväisenä työskenteli hän, sillä hän tunsi että siinä oli hänen omansa ja perheensä elon lähde. Eipä tuo työskenteleminen hukkaan mennytkään, sillä komea ja valkoinen leipä oli myötäänsä pöydällä, ja keväimen tultua oli siemen peltoon varustettuna, kesän leipä pienessä aitassa tallella ja puoli hevosen hintaa maksettuna. Niin paljon voi luja tahto ja ankara uutteruus aikaansaada.
Kesän tultua laittoi Jaakko taasenkin peltonsa kylvöön ja liian ajan myllehti hän taas Metsälammen rämeellä, raivaten yhä vaan uutta viljelystä.
Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Eräänä iltana lähti Jaakko kylään tärkeän asiansa vuoksi. Hän oli kovasti tehnyt työtä koko päivän, jonka tähden hän oli kovasti väsyksissä. Hän ei raskinut tuota kylämatkaansa tehdä päivällä, sen vuoksi lähti hän illalla. Ennenkuin hän ehti kylään, tuli jo pilkkosen pimeä. Hän tunsi vastustamattoman halun istahtaa tien viereen ja panna piippuunsa. Tuskin oli hän saanut piippuunsa pannuksi, kun hän kuuli askelia, jotka lähenivät häntä ja hiljaista puhetta. Jaakko ei tiennyt miksi se niin oli, mutta tietämättään vetäysi hän tiepuoleen.
"Eikö istuta vähän!" kuuli Jaakko melkein kuiskaamalla sanottavan.
"Istutaan vaan ja levähdetään vähän, eihän meidän aikamme ole vielä täpärällä", huokasi toinen ääni.
Sen keskustelun perästä tulivat kuiskaajat aivan lähelle Jaakkoa ja istuivat mättäälle. Jaakko oli kallistunut pitkäkseen maahan, älytessään heidän lähenevän.
"Mitä vainen nuot oikeastaan ovat?" ajatteli Jaakko.
"Meillä on runsas saalis tiedossa", kuiskasi ääni.
"Nätti summa, neljätuhatta markkaa."
"Se on kyllä nätti summa, mutta se ei ole vielä meidän."
"Kello yhdentoista ja kahdentoista tienoilla vasta, ja nyt lienee kello vasta puoli kymmenen."
"Katsopas kelloasi! Kaikki pitää harkita tarkoin."
Jaakko pelkäsi tulevansa keksityksi, jos he vaan ottaisivat valkean, sentähden vetäysi hän niin liki maata kuin vaan taisi. Samassa sivalsi toinen heistä tulitikulla valkean ja katsoi kelloansa. Kolkosti valaisi valkean leimaus pimeää metsäistä seutua. Sen valossa havaitsi Jaakko nuot puhujat olevan kaksi outoa miestä.
"Kello on neljänneksen yli yhdeksän, meillä on hyvästi aikaa vähän tuumitella: sinä tunnet hyvästi tienoot?" sanoi kelloon katsoja.
"Tunnen."
"Missä teemme hyökkäyksemme?"
"Kolmiristin teitten haaroissa, sen sopivampaa paikkaa ei ole. Mutta onko se varma, että hän juuri silloin tulee?"
"Niin varma kuin me tässä."
"Mistä olet niin tarkat tiedot saanut?"
"Marttalan Matti on kaikki asiat tarkkaan harkinnut, ja hän kyllä tuntee ne; hän on kelpo mies."
"Oletko kauvankin ollut Marttalan Matin tuttu?"
"Kuulolta kauvankin, mutta tarkemmin en enempää kuin viikon päivät, jonka ajan olen majaillut Marttalassa."
"Viikon päivät olet majaillut Marttalassa, ja sinua on palkinnon luvalla perään kuulutettu! Mikä rohkeus!"
Jaakko säpsähti. Hän oli kyllä heidän puheistaan ymmärtänyt, että he olivat pahantekijöitä ja että heillä oli joku hirveä rikos tekeillä, mutta sitä ei hän osannut aavistaakaan, että toinen noista ilkiöistä oli se kuuluisa pahantekijä ja ryöväri, jonka kanssa koko maakunta oli hädässä ja josta oli luvattu useamman sadan markan palkinto sille, joka hänen kiinni saisi. Jaakon nyrkit vetäysivät kokoon ja hän oli hyökätä heidän kimppuunsa, mutta muisti kumminkin, että heitä oli kaksi ja kenties aseilla varustettuina, jonkatähden ei hän ainakaan heitä kiinni saisi; senvuoksi pysyi hän alallansa.
"Kyllä minua saavat kiinni vuovata. Poika on väliin siellä, väliin täällä, ja jos joku rohkea työ kuuluu, saat kohta arvata, että siellä poika taasenkin menee", sanoi toinen heistä.
"Aiotko kauvankin majailla Marttalassa?"
"Tähän nykyyn en muuta kuin käydä vielä, sillä tämän yöllisen tepposen perästä ruvetaan taas tarkasti nuuskimaan jälkiäni; sen jälkeen minä taasen huilaan, jotta on kaiketi vellivesi välillämme."
"Tahtookos Marttalan Matti mitään vaivoistansa, kun tämän saaliin ilmoitti?"
"Hyvä toki, kuinkas muutoin. Väärinhän olisi jos ei hän saisi osaansa, kun on neuvonut niin tarkkaan kaikki ja viikon minua ruokkinut ja suojellut."
"Paljonko hän tahtoo?"
"Neljännen osan."
"Mitenkäs loput ja'amme?"
"Sinä saat myös neljännen osan."
"Enkö puolia jäännöksestä?"
"Sinä olet hävytöin! Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tuhattakaan markkaa yhdessä pensaassa. Kiitä minua niidenkin edestä, kun kutsuin sinua osalliseksi saaliisen, ja itseäsi vaan siitä, että tottelit kutsua. Siinä on sinulle hyvinkin, joka saat asua kotonasi, vaimosi ja lastesi tykönä, kunniallisena ja parantuneena ihmisenä, jos kohtakin olet kerran selkääsi saanut. — Minulla ei ole kotoa, ei vaimoa, eikä lapsia. Minua vainotaan ja ajetaan takaa kuin metsän petoa ja luvataan suuria palkinnoita kiinni-saajalleni. Ei ole hauskaa tämmöinenkään elämä. Jos minä sillä saisin semmoisen elämän, kuin sinulla on, niin antaisin itseni kiinni ja kärsisin rangaistukseni. Mutta ikuinen vankeus odottaa minua niin pian kuin kiinni joudun. Tuntuuko paljolta elämämme päällisiltä, jos minä saan tuhannen markkaa enemmän? Jos minä olisin sinun sijassasi, tyytyisin viiteen sataan. Tingitkö vielä osastasi, niin et saa penniäkään", puhui toinen heistä ja hänen äänensä kiihtyi isommaksi.
"Älä puhu niin isosti, sillä metsälläkin saattaa olla korvat. Minä tyydyn tuhanteen", kuiski toinen ikäänkuin peläten, että tuo tuhat markkaa luiskahtaisi pois hänen kourastansa.
"Laita vaan nyt niin, että kaikki käypi hyvin", sanoi edellinen.
"Kyllä, mutta mitä perhanaa sinä vielä Marttalaan menet?"
"No, viemään Matille osansa. Etkö sinä sitä tiedä, että ihmisen tulee olla rehellisen."
"Milloin sitten aiot muulloin Marttalassa käydä?"
"En tiedä tänäkö voi tulevana vuotena, mutta jos elän ja vapaana pysyn, niin käyn minä siinä, se on hyvä talo. Kun kuulet jonakuna syksyisenä, pimeänä yönä näkyvän valkean Marttalan kellari-kamarissa, niin saat tulla minua tervehtimään."
"Heittäkäämme jo nämät, aika kiirehtii. Miten järjestämme hyökkäyksemme?"
"Mitenkäs muutoin kuin niin, että kun äijän kulu tulee rahojensa kanssa hevosella hiljaksensa ajaen tietä myöten, aavistamatta mitään pahaa, tormaat sinä hevosen päähän kiinni ja minä paiskaan tukon äijän suuhun, sivallan hänen kärrystä maahan, annan hänelle muutaman täräyksen ja kiskon häneltä rahat pois. Sillä se on teko tehty, ja mihin muuhun toimeen sinusta pelkurista olisi? Mitä muuhun asian loppusointuun tulee, kyllä sen kylä tekee, sillä kyllä se pian tiedoksi tulee. — Neljätuhatta markkaa ei ole aina tarjolla."
"Mutta jos sattuisit antamaan niin kovan täräyksen, että ukolta menisi henki."
"Entä etten? Se ei suuresti lisäisi minun rikosteni sarjaa. Hän, mokoma saita, on jo elänytkin kylläkseen, kiskoakseen muilta ihmisiltä nuot rahat ja antaakseen ne meille."
"Mutta jos emme onnistui?"
"Ei se tee mitään. Jos emme nyt onnistuisi, onnistummehan vasta; meidän hänen rahansa ovat, jos ei hiljan niin hitain; me otamme ne hänen kotoaan jolloinkin, jos emme nyt saa. Nyt ei saa omantunnon koiraa päästää irti."
"Katso kelloas, aika kuluu, minä pelkään että hiljastumme."
"Kohta kymmenen", sanoi käsketty, katsoen kelloansa tulitikku-valkean valossa.
"Lähdetään nyt, parempi odottaa kuin hiljastua", sanoi toinen, ja niin he lähtivät.
Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Rikos oli tulossa ja hirveä rikos, kenties murhakin. Miten estää se? Kerätäkö väkeä ja kaapata pahantekijät kiinni? Ei, siihen ei ole aikaa. — Marttalan Matti — rosvoin pesä! — Neljätuhatta markkaa? Kuka on tuo tarkoitettu uhri, ja mistä kulkee hän? Mistä on Marttalan Matilla niin tarkat tiedot hänestä? — Kellari-kamari — kuka oli tuon kuuluisan pahantekijän kumppani? Siinä kysymyksiä, jotka tuiskuna lensivät sikin sokin Jaakon sielussa. Häntä kauhistutti pudistutukseen asti ja veri virtaili raivoisasti hänen suonissaan, muistellessaan mitä hän oli nähnyt ja kuullut.
Kun hän toipui tuosta ajatusten ja kysymysten ristiriidasta, päätti hänkin kiirehtiä tuonne kolmiristin tienhaaraan, johon nuot roistotkin aikoivat, täyttämään kauheaa rikostansa, koettamaan voisiko hän jollain tavalla estää sen.
Niissä mietteissä lähti Jaakko astelemaan kolmiristille päin, jonka hän hyvin kyllä tunsi.
Tuo kolmiristi oli nimensä saanut siitä, kun siinä yhdistyi kolme tienhaaraa yhteen. Se oli puolen neljänneksen päässä likimäisestä talosta, ja vahva metsä kasvoi niillä paikoilla. Yhdessä tienhaaraan pistävässä mutkassa eli niemekkeessä oli kauhean iso kivi, jota sanottiin ukon kiveksi. Semmoinen oli se paikka, jota kohden nuot kolme miestä astuskelivat vapaasta aikomisesta ja jota kohden neljäskin mies tuli, tietämättä kumminkin että häntä ollaan siinä odottamassa.
Kun Jaakko pääsi kolmiristille, kuuli hän kohta hevosen riehumista, jota koetettiin hillitä. Hän kuunteli tarkemmin ja kuuli jonkinlaista ähkimistä ja temmellystä. Hän arvasi heti, että nuo roistot olivat jo uhrinsa kimpussa. Hän riensi paikalle ja hevosen riehumisen ja miesten rehkimisen kautta tulleen kolinan vuoksi pääsi hän heidän huomaamattaan aivan heidän sekaansa.
"Roistot, varkaat, ryövärit!" karjasi Jaakko ja antoi samassa kumossa olevan miehen päällä riehuvalle miehelle semmoisen läimäyksen, että hän lensi tollonkoppina toiselle puolen maantien ojaa. Samassa hän koetti kumossa olevaa miestä ja tunsi että hänen suunsa oli sidottu huivilla. Jaakko repäsi heti huivin pois suun edestä ja auttoi häntä pystyyn. Samassa toipui ryöväritkin ja yhdistetyillä voimilla ryntäsivät he nyt päälle. Jaakko sai toisen rinnuksista kiinni ja kauheoilla käsivoimillaan antoi hän sille semmoisen hujauksen, että hän lensi rytisten metsään, mutta samassa hän tunsi karvastelevan käsi-rannettansa. Toiselle antoi hän terveestä kämmenestään semmoisen poukauksen, että hän lensi kauvas tielle seljällensä, eikä näyttänyt toipuvan ylös ollenkaan. Sillä välin oli tuo rosvoin käsissä ollut mies toipunut hevosta pitämään.
"Rahanne, ovatko rahanne tallella?" kysyi Jaakko hätäisesti.
"O-vat, ra-rahat o-ovat ta-tallella", änkytti mies.
Jaakko sanoi nyt lujasti, että jos he vielä kerran yrittävät, niin hän on pakotettu ottamaan aseen, ja silloin ei ole takaamista josko he hengissä pääsevät paikalta.
Roistoja ei enään näkynyt, ei kuulunut. Tuo toinen rynnäkkö lienee heillä ollutkin jo epätoivon rynnäkkö, sillä nuo neljätuhatta markkaa poltti tietysti heitä, jotka he pitivät jo ominaan.
Jaakko rupesi puuhaamaan pelastettua miestä kärryihin. Rosvot olivat lyöneet häntä pahoin päähän ja sentähden ei hän kyennet toimimaan juuri paljon mitään.
"Ken te olette ja mistä te kuljette?" kysyi Jaakko, kun he olivat pääsneet ajamaan.
"Minä olen — Mäkelän Mauno ja tulen perimästä isoa saamistani", sanoi kysytty.
Jaakko säpsähti.
Kumpikin heistä oli niin vähän kuullut toistensa puhuvan, ett'eivät he tunteneet toisiansa äänestä, ja nähdä ei voinut, sillä oli niin pimeä, ettei voinut nähdä vaikka olisi tikulla silmään pistänyt.
"Kukas te olette, joka pelastitte minun kauheasta vaarasta?" kysyi
Mauno vuorostaan.
"Minä olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", sanoi
Jaakko ja hänen äänensä värähteli niin kummallisesti.
"Nimenne?"
"Sitä ette tarvitse tietää."
"Tulettehan kanssani kotia?"
"En."
"Kuinka sitten voin palkita teille hyvyytenne?"
"Sitä ette tarvitse tehdä; se on jo palkittu", sanoi Jaakko, mutta jos Mauno olisi voinut nähdä, olisi hän huomannut Jaakon silmissä kiiltävän kyyneleitä.
"Kummallinen mies te olette, mutta miksi teidän kätenne on noin märkä?" sanoi Mauno, kun Jaakko tuki kädellänsä tuota pahoin rusikoitua appeansa.
"Se on, luulen ma, vähän haavoitettu", sanoi Jaakko, joka itsekin tunsi nyt kätensä vuotavan verta. Hän otti huivin kaulastansa ja sitoi sen.
Noin keskustellessaan olivat he tulleet Mäkelän tien haaraan.
"Tässä kääntyy meidän tien haara, olkaa hyvä ja kääntäkää sinne", sanoi
Mauno.
Jaakko käänsi.
Kun he tulivat kartanolle, koperoitsi Jaakko jotain kärryn lavalta.
"Mitä haette?" kysyi Mauno.
"Piippuni on joutunut hukkaan".
"Löysittekö piippunne?"
"En. Luultavasti on se pudonnut tielle. Pääsette jo kai tästä huoneesen, hyvästi!"
"Pääsen, mutta ettekö te tule kanssani?"
"En. Hyvästi!"
"En ymmärrä teitä. Jumala palkitkoon teidän jalon työnne minua kohtaan, koska ette suoneet minun sitä palkita", sanoi Mauno ja koperoitsi Jaakon käden omaansa ja puristi sitä, mutta Jaakon käsi vapisi.
Niin erkanivat he.
Kun Jaakko sai appivaarinsa turvaan, valtasi hänen kummalliset tunteet. Hän oli tylyn, kovan appensa pelastanut kauheasta vaarasta, melkein tietämättään. Hän oli saanut tehdä palveluksen kovalle apelleen, ja nyt oli hänellä ollut voimaa ja rohkeutta puhutella häntä suusta suuhun, vaikkei hänellä sitä silloin ollut, kun hänen olisi pitänyt ilmetä appensa eteen pyytämään häneltä elämänsä kumppania. Ylen oli appi silloin katsonut hänen, nyt kutsui hän häntä teiksi ja hyväntekijäkseen, tietämättä kumminkaan, ketä hän niin ja niillä nimillä kunnioitti.
Salaa oli hän apellensa saanut tehdä tuon mieluisen palveluksensa ja salata tahtoi hän koko tapauksen, niin tarkkaan kuin suinkin mahdollista oli, ja Jaakko iloitsi sydämestään, että asia oli kaikin puolin niin hyvästi onnistunut.
Niissä mietteissään lähti hän kävelemään. Hän käsitti aivan hyvin, etteivät veivarit enään tulisi Marttalaan, kun ei heidän asiansa onnistunut, sillä eipä heillä ollut nyt Matille tuodakaan tuota luvattua tuhatta markkaa, ja noiden asianhaarain vuoksi ei noita roistoja ollut ajattelemistakaan Marttalasta kiinni saada. Jaakko heitti varsinaisen asiansakin ajamatta ja lähti tallustelemaan kotiinsa.
Kummalliset mietteet olivat Maunollakin. Mistä tiesivät nuo roistot, että hän juuri nyt oli käynyt perimässä isoimman saatavansa? Hän ei ollut ikänä ennen nähnyt eikä tuntenut rosvoja, eikä hänen ollut koskaan tarvinnut peljätä niitä, ja nyt arvasivat ryhtyä häneen käsiksi, kun hän suurinta rahasummaa eläissään kuljetti.
Kuka oli tuo hänen kummallinen pelastajansa, joka ei vastaan ottanut mitään palkintoa, ei edes ilmoittanut nimeäänkään, sanoihan vaan: "minä olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", "hm! kukahan hän sitten on, jolta vähimmän apua odotan?" — "Se on jo maksettu", sanoi hän, "millähän olisin sen maksanut? Kummallista ja selittämätöntä — arvoitus, joka käypi yli ymmärryksen. Lienee hän kuka vielä lieneekin, mutta sangen vankka ja hyvä mies hän on", mietiskeli Mauno kamarissaan, haudoskellen ajettunutta päätään ja silmiänsä kylmillä kääreillä, sillä roistot olivat hänen kolhineet haavoihin ja kuhmuihin.
Jaakon kylässä käyntiä ei ollut nähnyt kukaan. Kun hän tuli kotia, oli vielä yö. Mari hyppäsi heti ottamaan valkean. Mari säikähti ja vaaleni — Jaakko oli valju kuin kuolema ja ylt'yleensä verissä.
"Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut?" kysyi Mari vavisten.
"Ei mitään vaarallista", sanoi Jaakko ja kertoi asian loppuun asti.
Oi kuinka iloiseksi Mari tuli! Kuultuansa asian oikean laidan hän nouti vettä ja pesi Jaakon kädessä olevan haavan, ja sitten sitoi hän sen paremmasti. Sitten laittoi hän ruokaa, ja kun Jaakko oli syönyt, laittoi Mari vuoteen ja toimitti hänen maata.
"Nukusta nyt, Jaakko! Sinä olet saanut tehdä Marisi isälle hyvää", sanoi Mari ja pani erinomaisen ison koron tuon "nyt" sanan päälle. Jaakko nukkuikin pian, sillä hän oli kovin uuvuksissa ja väsyksissä, ja tuo haava kädessä, ehk'ei kovin vaarallinen, oli vuotanut liiemmäksi ja siten lisännyt hänen uupumistaan.
Tyttö ei tiennyt Jaakon kotiin tulosta mitään, sillä hän nukkui.
Aamulla kun Mäkelässä korjattiin noita onnettomia matka-kärryjä, löytyi niiden lavalta niverä-piippu, lyhyellä luuvarrella. Renki-poika toi sen heti Maunolle ja sanoi: "onko tämä teidän piippunne?"
"Mistä olet tämän löytänyt?" sanoi Mauno ottaen piipun käteensä.
"Kärryn lavalta."
"Tämä on sen miehen piippu, joka minun pelasti viime yönä rosvojen kynsistä; hän haki tätä, mutta ei löytänyt. Tämä pitää tarkoin tallettaa; ehkä tämän kautta saan tietooni pelastajani", sanoi Mauno.
Kauvan sairasti Jaakko haavaansa, mutta hyvällä hoidolla parani se kuitenkin. Hän iloitsi sydämessään, sillä hän tiesi kenen eduksi, kenen tähden tuo haava oli tullut. Tuntuipa Jaakon mielestä siltä kuin hän olisi apelleen jo maksanut sen vääryyden, kun hän häneltä oli tyttären ryöstänyt vasten hänen tahtoansa. Suuri oli Jaakon ja Marin ilo.
Kauvan sairasti Maunokin pahoin ruhjottua päätään, mutta vihdoin parani sekin. Mutta hänellä ei ollut iloa, sillä hän ei voinut palkita hyväntekijäänsä, kun hän ei tiennyt sitä. Kuka vaan talossa kävi, näytteli Mauno hänelle tuota merkki-piippua ja kyseli, josko kukaan sitä tietäisi kenen se on, mutta kukaan ei tiennyt, ei tuntenut piippua, ei oivaltanut sen omistajaa; salaisuudeksi jäi se. Jokainen sen kyllä oivalsi, ett'ei piipun omistaja liene mikään loistava mies, koska piippukaan ei ollut loistava; mustunut, nokinen, visasta tehty niverä-piippu oli se, mutta se olisi tietänyt niin paljon asioita, jos se olisi osannut puhua — olisi tietänyt senkin, jota nyt juuri olisi tahdottu tietää.
Usein muistui Maunolle Mari ja Jaakko mieleen. Ei se ollut sekään tuottanut yhtään iloa hänelle, kun hän ajoi lapsensa pois kotoaan; surua ja tuskaa tunsi hän vaan sydämessään, mutta mitä hän kerran oli tehnyt, se täytyi pysyä, sillä hänen itsekäs ja jäykkä luontonsa piti häpeänä sanojensa ja tekojensa peruuttamisen.