VIII.
Kovia kokemuksia.
Niin hyvästi oli heille kaikki menestynyt tähän asti, että Jaakko aikoi ruveta hankkimaan isompaa asuin-huonetta. Hän hakkasi syksytalvella hirret, veisti ne ja veti hevosella kotiin. Kevätpuoleen rupesi hän salvamaan ja sulan tullessa oli hänellä kookas tupa, kolmen kamarin ja porstuan kanssa, harjapäällä. Kun tuohi rupesi lähtemään koivuista, kiskoi hän niitä katto-aineiksi ja puovasi rakennuksensa vesikattoon. Aikomus oli tuo kehä syksyllä valmistaa asuttavaksi. Riihi olisi ollut myös tehtävä, mutta sen tekoon ei riittänyt tällä kertaa aika eikä varat.
Heti kun kirsi sen verran suli, kynti Jaakko menneen-kesäiset rukiin sänget suolla. Kun ilma lämpeni ja kuivui, karhittiin ne ja poltettiin; ne kylvettiin ohraksi. Nyt oli heillä niin paljon kylvöä, ett'ei koskaan ennen.
Noista toimista ja puuhista jäänyt aika käytettiin tarkoin taas Metsälammen rämeen viljelemiseen. Ruis ja ohra kasvoi taasenkin uljaasti: näyttipä siltä kuin he olisivat kasvamisessa kokeneet kilpailla, kumpi heistä etevämmäksi pääsisi. Tuo uusi huoneen kehä näytti tuonne rämeelle niin komealta ja uhkealta; oikein talolta näytti nyt jo heidän kotinsa. Noita vaivojensa ja työnsä hedelmiä katsoivat he suurella mielihyvällä, ja silloin he tunsivat suuren luottamuksen itseensä.
Niin tuli syksy. Ansat olivat jo pantuina ja Mari oli jo joitakuita lintukontteja tuonut kotiin, suureksi yhteiseksi iloksi. Vankka ruis ja ohra notkui jo raskaan painonsa alla ja odotteli viimeistä valmistustansa. Iloisesti lainehtivat vankat kasvit tuulen hiljaisesti humistessa. Lainehtivatpa Jaakko ja Marikin tuolla rämeellä, kun he kuokkaa ja lapiota heiluttaen raivasivat uutta alaa viljelyksille, ja heidänkin sydämensä olivat niin iloiset ja tyytyväiset.
Tuuli kääntyi pohjoiseen ja synkeöitä hajapilven jönkäleitä alkoi kiitää taivaalla etelää kohden. Ilma kylmeni kylmenemistään ja olipa työ, tuska, jos Jaakko ja Mari tarkenivat kovassa työssään kesävaatteillaan.
Muuta ei pistänyt noiden ahkerain työntekijäin mieleen, kuin että nyt on hirmuisen kylmä. Heillä oli lyhyt elämän kokemus. Tuolla lyhyellä kokemuksensa ajalla olivat he tulleet tuntemaan, että hyvin tehty ja ahkera työ kantaa hyvät ja runsaat hedelmät, mutta — halla, sitä he eivät olleet oppineet tuntemaan, täysine seurauksineen, sillä se ei vielä ollut koskaan ollut heillä itsellään vieraana.
Kylmä oli nyt ja tuuli lakkasi puhaltamasta. Pohjoinen taivaanranta alkoi käydä sekeesen illempana ja haavan lehtikään ei liikahtanut, niin tyyni oli nyt.
"Lähdetään jo kotiin, nyt on niin kylmä", sanoi Mari.
Kotiin he lähtivätkin ja sinne tultuansa virittivät he valkean takkaan ja lämmittivät kohmettuneita käsiänsä. Illallisen syötyänsä panivat he huolettomina maata ja pian nukkuivat he levolliseen uneen.
Kun aamu tuli, oli maa vahvassa kuurassa ja potun varret olivat mustana, jotka illalla olivat niin viheriäisinä ja uljaan näköisinä. Suuri ja komea tupakkimaa, ihan pikku tuvan akkunan alla, oli mustana ja lopallaan; vankat varsien rungot olivat tosin pystyssä, mutta heidän leveät lehtensä olivat kaikki mustina ja alaspäin riippuvina; näyttipä siltä kuin parvi mustalaisia kaapuineen olisi tullut seisoa töröttämään heidän akkunansa alle.
"Voi hyvä Jumala! nyt on kaikki meiltä mennyt", huudahti Mari huolissaan.
"Eihän toki niin liene!" sanoi Jaakko, katsoen ulos akkunasta, mutta hänen selkäytimensä läpitse kävi kylmä viima. Hän oli tosin elämässään jotain tuommoista nähnyt, mutta ei se ollut ennen häneen niin kipeästi koskenut, kuin se nyt koski. Toisen pöydän alle hän oli silloin jalkansa pannut, toisen pöydältä ruokansa saanut, silti eivät ne olleet häneen niin koskeneet. Nyt oli oma nokka edessä, oma oli hänellä myös perhe ja hän tunsi olevansa edesvastauksessa sen toimeentulosta, ja niin tunsi Jaakko ensimmäiset hallan-vaikutukset tykönään.
Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja meni katsomaan ruista ja ohraa, Metsälammen rämeelle. Suorana ja pystyssä tojottivat nyt illalla vielä notkuvat korret. Näyttipä siltä kuin he olisivat itkeneet ja sanoneet: "voi, voi, Jaakko, mitenkä nyt kävi". Tuntuipa Jaakonkin sydän itkevän, sillä huoli hänen perheensä toimeentulosta astui nyt hänen eteensä täydessä haamussaan. Mitä nyt syödään, millä eletään, mitä voin asettaa Marini ja lapseni eteen? olivat kysymyksiä, jotka aloittelevan, mutta huolellisen perheen-isän sielussa hätäisesti risteilivät. Vastausta hakivat ne, tyydyttävää, keventävää vastausta, mutta semmoista eivät löytäneet ne, vaan yhtä tyhjinä, yhtä hätäisinä palasivat ne kuin lähtivätkin, ja Jaakon henkeä oikein ahdisti.
Synkkänä, alakuloisena palasi hän kotiinsa tuolta tarkastusretkeltänsä. Hän istui jakkaralle, eikä jaksanut puhua mitään; ei Marikaan ollut nyt mikään puhelias, sillä yhteinen huoli rasitti häntäkin.
"Millä nyt eletään?" virkahti Jaakko viimein.
"Jumala tiesi."
"Täytyy tyttökin panna pois", sanoi Jaakko synkeästi.
"Jumalani, mitä puhut, Jaakko! Hän, joka on turvatoin, isätöin ja äiditöin, joutuisi pois meiltä, nyt kun hätä uhkaa kaikkia. Mihinkä hän joutuisi, jos me hänen hylkäisimme? Hän on ollut suurena apuna ja hupina meillä, ja nytkö ensimäisen onnettomuutemme aikona hylkäisimme hänen? Ei, sinäkään et tahdo Jaakko, sitä. Annetaan tytön olla vielä meillä, kyllä hänenkin kupposeensa on aina jotain panemista, samalla kuin omaammekin", puheli Mari tytön puolesta.
"Puhuit oikein, olet oikeassa, Mari, annetaan tytön olla", sanoi Jaakko ja nousi.
"Tiesinhän minä sen, Jaakko. Sinä olet hyvä ja jalomielinen; tiesinhän minä sen", hopitti Mari iloissaan.
Kiitollisuuden kyyneleet nousivat tuon turvattoman tyttöraukan silmiin, kun hän kuuli, ett'ei hänen tarvitse pois lähteä, sillä pikku tupa ja sen asukkaat, erittäinkin pikku Mauno, olivat tulleet hänelle rakkaiksi, sillä tyttö oli saanut aina Jaakolta ja Marilta ihmisellisen kohtelun, jonkatähden hän oli tullut kuin perheen jäseneksi.
Heidän täytyi nyt ruveta leikkaamaan hallan panemaa viljaansa. Olki vahva, terä huono oli nyt heidän rukiissaan ja ohrassaan. Keveänä nousta suhahtelivat nyt kaurat leikatessa, siihen sijaan kuin ne ennen olivat olleet raskaat, jotta oikein jymähtivät maahan laskiessa. Paljon tuli vankkoja kuhilaita ja tuppuja, mutta paljon ei niistä ollut apua, muuna kuin eläinten rehuna. Paljon tuli heille riihellisiä, mutta paljon ei nyt riiheltä lähtenyt, muutama kappa vaan ohran suoria, keveitä kuin ruumenia ja sama määrä rukiita, pieniä kuin oravan kynsiä; — niillä ei pitkälle menty, ei paksun ponnisteltu.
Halla ei käynyt ainoastaan Tinttalassa, sen tuhotyöt olivat yleiset koko maakunnassa ja siitä seurasi kallis, kova aika.
Siitä oli kuitenkin hyvä, että Jaakolla ja Marilla oli säästössä menneen vuotisia rukiita niin paljon, että saivat siemenen taas uuteen peltoonsa ja vieläpä heille jäikin puoli tynnyriä.
Ei ollut nyt muuta neuvoa, täytyi ruveta syömään pettua ja olkia. Oudolta ja pahalta tuntui muutos, mutta muuta neuvoa ei ollut. Valjuksi veti mehuton olki, kehnoksi teki petäjäinen ruoka, mutta muu ei auttanut. Kuitenkin oli siitä hyvä, kun heille tuli jo kaksi lehmää lypsämään ja että oli teurastaa jo pari lammasta.
Koko kylässä ei ollut vanhaa viljaa säästössä katovuotten varalle, muilla kuin Mäkelässä ja Marttalassa. Mutta vaikka enimmällä osalla asukkaista ei ollut vanhoja viljavaroja, hankkivat he kuitenkin viljaa, joko ostamalla tai velaksi, ja niin saivat hekin selvän leivän pöydällensä. Mutta uudistalolaisien ei käynyt niin tekeminen, sillä kukapa heille olisi velkaa uskonut, eikä heillä ollut millä olisivat ostaneet. Pettua ja survoa täytyi heidän syödä.
Selvää leipää syötiin Mäkelässä, Marin entisessä kotitalossa; vanhasta, monivuotisesta varasta syötiin sitä, mutta kova ja leppymätöin isä ei katsonut hyväksi lähettää muruakaan, jos ei nälkää, niin kumminkin puutosta kärsivälle tyttärelleen!
Korpelan isäntä oli kerran kehoittanutkin Mäkelän Maunoa antamaan jotain apua Jaakolle ja Marille, "sillä", sanoi hän, "nyt nuot uutterat ihmiset sitä juuri parhaiten tarvitseisivat."
"Joutavia! tiedäthän, ett'ei minulla ole enää lasta", oli Mauno vaan lyhyesti ja jyrkästi sanonut.
Kovalta tuntui nyt elämä Tinttalassa.
Petäjä- ja survoleipä makasi myötäänsä pöydällä, sillä työn-ansiotkin olivat loppuneet samassa kuin katovuosi tuli, ett'ei ollut mahdollinen silläkään lailla saada leivän lisiä. Valju, mehutoin oli ravinto, mutta ei kukaan heistä valittanut eikä nurkunut elämän kovuutta, ei kukaan heistä syyttänyt toistaan, sillä he tiesivät, että onni ja onnettomuus tulevat Jumalalta ja tuon tunnon ja tiedon voimasta kantoivat he kärsivällisesti ja nurkumatta yhteistä raskasta kuormaansa.
Jos Jaakko tulikin usein synkkä- ja raskasmieliseksi elämän surun tähden, oli siinä Mari aina lepertelemässä ja iloittamassa häntä, sillä hän tiesi että Jaakko kävi huolelliseksi juuri hänen ja lapsensa tähden, kun ei hän voinut pitää selvää leipää pöydällä heidän varallansa. Kauvan ei Jaakko voinut erällänsä olla raskasmielisenä, sillä seisoihan hänen vieressänsä olento, joka työllä ja totuudella näytti, että hän rakastaa Jaakkoansa sydämestään, myötä- ja vastoinkäymisessä, niinkuin hän vihittäessä oli luvannut, ja niin seisoi Mari vankkana elämän pylväänä, silloinkin kun Jaakko horjui ja oli sortua elämän surun raskaan painon alle.
Niin. Monta surua, monta huolta, monta edeltäpäin arvaamatointa ahdistusta ja murhetta tuopi halla ja sitä seuraavat puutokset ihmisille. Niin kävi Jaakolle ja Marillekin, niinkuin kohta saamme nähdä.
Olemme maininneet, ettei tuossa uudessa talossa juuri monesti käynyt vieraita, ja niin oli nytkin vielä. Mutta eräänä kevät-talven iltana nähtiin se kumma, että kartanolle ajaa tomautti hevosella eräs mies. Hevonen oli varustettu senkin seitsemänlaisilla heluilla ja kulkusilla; komea oli rekikin, jossa uljaasti puettu mies istui. Kartanolle ei voitu tuntea, kuka tulija oli.
Kun pikku tuvan ovi aukeni ja vieras astui sisään, havaittiin hänen olevan — Marttalan Matin. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä muuta, astua harppasi vaan muutamalla pitkällä askeleella perässä olevan pöydän päähän ja räsähti siihen istumaan.
Mitäpä varten tulikaan Marttalan Matti uuteen Tinttalaan? Tuliko hän elämän suruista ja huolista raskautetuita, entisiä tuttujansa lohduttamaan ja auttamaan, nykyään runsaasti käsillä olevilla aineellisilla varoillansa? Ei, niitä varten ei hän tullut, muuta asiaa oli hänellä.
Tuo odottamatoin Marttalan Matin tulo teki pikku tuvan asukkaille pahan vaikutuksen. Pahana enteenä oli Matin ilmestyminen likitienoille ollut heille pitkin elämänsä aikaa, ja pahimmat elämän haaksirikot oli tuo ilmestyminen aina heille tuonut. Monenlaiset muistot, tunteet ja ajatukset kaikista entisistä tapauksista ja elämän seikkailuista lensivät salaman nopeudella Jaakon ja Marin sielun lävitse ja nuot muistot repäsivät heidän entisen elämänsä kirkkaana tauluna unhotuksesta heidän silmiensä eteen. He tunsivat sen suuren välin, joka varallisuuden kannalta katsoen oli nykyään heidän ja Matin välillä, tiesivät myös senkin, mitä Matti itse tuosta heidän välistänsä pitää. — Noita kaikkia tuntiessaan kuohui häpeän viha Jaakon sydämessä. Hän oli Matin tullessa ollut takkavalkean ääressä vuoleskelemassa erästä kauhapuuta, mutta tuon vieraan tultua rupesi hänen kätensä niin vapisemaan, että hän katsoi sopivaksi pistää puukon tuppeensa ja lakata vuolemasta.
Kaukaan aikaan ei puhunut kukaan mitään.
Pöydällä oli useampia puolistoita pettuleipää. Rikas, selvää leipää syövä, ylpeä vieras, otti vihdoin pöydältä pettuleivän puoliskon käteensä, jota hän sitten käänteli ja silmäili. Sitten paiskasi hän sen kädenkannattamaa pöytää kohden, mutta pettuleivän puolisko sai semmoisen kyydin, jotta se meni kolin kolia lattialle.
"Tuommoinen leipäkö se onkin näillä maan mahtavilla ja ylpeöillä syötävänä?" sanoi Matti samassa, kun hän leivän puoliskon nakkasi.
Tuo temppu ja nuot sanat kävivät Jaakon sydämeen kipeästi kuin puukon pistokset. Hänen otsansa synkistyi ja huulensa vavahtelivat, ja melkein ehdottomasti vetäysi hänen kätensä nyrkkiin. Hän sattui katsomaan Maria silmiin ja Mari katsoi Jaakkoa niin surullisesti ja rukoilevasti; Jaakko loi silmänsä alas eikä hiiskunut mitään.
"Semmoista on meidän leipämme tällä kerralla, mutta ehkäpä se kerran vielä tulee paremmaksikin", sanoi Mari tyyneesti.
"Ei tässä maailmassa", sanoi Matti kopeasti.
"Ei sitä tiedä, sillä ihmisen onnea ja onnettomuutta ei voi varmaan sanoa ennenkuin hän on päivänsä päättänyt. Tosi on, että leipämme on huono, mutta sen huonouden palkitsee moninkertaisesti tyytyväisyytemme ja keskinäinen rakkautemme. Sinä, Matti, olet tehnyt kovin hävyttömästi, kun olet tullut meidän rauhaamme häiritsemään, ja minä pyydän, että menisit pois ja jättäisit meidät rauhaan!" sanoi Mari.
"Ei vielä", sanoi Matti pöyhistelevästi. "Minä tulin muistuttamaan teitä teidän onnettomuudestanne ja kuinka vähän on syytä teidän olla niin saakelin ylpeät. Olisipa, Mari, sinulla ollut tarjolla paremmatkin päivät, kauniimpi leipä ja mukavampi asunto, kuin tää karhun pesä, mutta sinä olit itsepintainen ja ylpeä, mutta nyt, luulen ma, on sinun ylpeytesi kukistettu", sanoi Matti ja suunsa oli pirullisessa ilvehymyssä.
Jaakko rupesi nousemaan ylös, mutta Mari viittasi hänelle kädellänsä ja Jaakko pysyi alallansa. Sen sijaan nousi Mari äkkiä ylös ja astui Matin eteen. Hän oli harmista ja tuon vieraan hävyttömästä puheesta punastunut; punastunut oli hän, vaan ei kukistunut ja siinä seisoi hän itsenäisenä ja miellyttävän uljaana.
"Hävytöin!" sanoi Mari. "Sinä olet loistavalla tavalla taasenkin tyhmyytesi paljastanut tuolla puheellasi. Luuletko sinä minun koskaan antavan mitään arvoa tuommoisen miehen rikkaudelle? Keskellä köyhyyttäni ja puutoksiani kiitän tuhat kertaa Jumalaa ja itseäni, ett'en ole tuommoisen typerän miehen kanssa joutunut elämäni hetkiä viettämään. Jos sinulla on pikkuisenkaan häpyä jälellä, niin mene!"
"En vielä. Olkoon niin! Olette minun kutsuneet tyhmäksi, olkoon niin, mutta saattepa nähdä, etten ole niinkään tyhmä kuin luulette", sanoi Matti.
Samassa alkoi hän pitkäveteisesti kaivella lakkareitaan, voitokkaan näköisesti. Vihdoin hän veti sieltä esille jonkun paperin.
"Tässä on teidän velkakirjanne, ja jos ette sitä maksa paikalla, puhtaalla rahalla, niin ennen pitkää näette muitakin vieraita tässä karhun pesässä", sanoi Matti voittoriemulla ja katsoi tarkasti Jaakkoa ja Maria silmiin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen viimeinen valttinsa heihin teki.
"Milläpä sen nyt paikalla maksaisimme", sanoi Mari, puoleksi murtuneena.
"Niinpä minäkin sen luulen. Saatte olla varmat, että kohti-aikoihin tulee teille minua viisaampia miehiä, jotka kyllä tietävät millä voitte velkanne maksaa, ja luulenpa teidän nyt jo vähin käsittävän, mistä arvosta rikkaus on", sanoi Matti ja lähti velkakirjoineen pois, kavalasti silmäillen mennessään hätään joutuneita lähimäisiään.
Jaakko-parka tuli nyt kovin murretuksi. Päivän selkeästi käsitti hän asian oikean laidan. Hänellä ei ollut muuta velkaa kuin tuo hevosen hinta. Tuon oli saanut tietää hänen suurin vainoojansa, tuo Marttalan Matti. Hän oli lunastanut tuon velkakirjan, saadakseen sen avulla vainottavansa hätään ja häviölle. Tuo entinen velkakirjan omistaja oli kernas ollut luopumaan siitä puhdasta rahaa vastaan niin ahtaana aikana, jolloin pelkokin lienee häntä siihen kehoittanut, että muka hänen saamisensa jää saamatta näin kovana aikana, jolloin kaikki köyhtyivät, mitä sitten nuot vasta-alkavat uudistalon asukkaat. Ilman noita edellisiä syitä sai hän lisäksi muka kantaa siivomiehen nimeä, kun hän ei itse tahtonut velkaansa pois. Ja tosiaankin tuommoisia siivomiehiä on maailma täynnä, jotka ovat kernaat velkaa antamaan, mutta toisen hätään jouduttua ovat valmiit siirtämään saamisensa toiselle, uskottaaksensa siten ihmisiä, ett'ei hän muka hätyytä koskaan velkamiehiään.
Nuot kaikki käsitti Jaakko täydessä valossa ja vielä päälliseksi sen, että nyt oli kova ja köyhä aika, jolloin ei mikään maksa paljon mitään. Liikeneviä varoja ei tuntunut olevan missään paikassa velan maksuksi, sillä hengen elättämisestä yksistään oli nukkaan asti työtä. Jos nuo ainoat eläimet, jotka heillä olivat ja jotka johonkin kelpaisivat, nyt heiltä riistettäisiin pois, niin ei olisi muuta kuin kuolema edessä, sillä nykyisen elämisen ehto oli niissä. Tuolta kovalta, ennestäänkin jo vihamieliseltä, kostoa pyytävältä velkojalta ei ollut armoa odottaminenkaan, ja uutta lainaa ei ollut toivominenkaan. Jos mihin päin katsoi, jos mitä mietti, ei hän nähnyt muuta edessään kuin perikatoa ja epätoivoa.
Noita kaikkia nähdessään ja tuntiessaan, kukistui Jaakko kokonaan. Hän ei jaksanut puhua mitään, mutta suuret kyynelkarpaleet valahtelivat hänen silmistään ja hänen miehekkäät hartiansa hytisivät elämän raskaan kuorman alla. Hän näki rakkaan vaimonsa ja lapsensa joko nälkään ja puutoksiin nääntyvinä tahi kerjuulla pitkin tietä, ja tuo teki kovin kipeää hänen sydämellensä. Siinäpä sitä oli surun syytä.
Marikin oli, Matin pois mentyä, vähän hämillään. Mutta kun hän näki Jaakon surun ja epätoivon tilan, tointui hän pian. Hän koki lohduttaa murheen runtelemaa miestään minkä voi ja mikä semmoisessa tilassa oli mahdollista, mutta mikään ei voinut auttaa.
"Voi, voi, rakas Mari! Hukassa olemme nyt", sanoi vaan Jaakko sydäntä särkevällä, värisevällä äänellä.
Tuo tuskasta värisevä hätähuudahdus herätti Marin uudestaan eloon. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja tulivat milt'ei iloisen näköisiksi; olipa niinkuin hänellä olisi ollut jo raha lakkarissaan valmiina, viskattavaksi tuon kovan ja tunnottoman velkojan kouraan.
"Elä sure noin kovan, rakas Jaakko, minä laitan tuon asian hyväksi vielä huomispäivänä", sanoi Mari, kiertäen samassa kätensä Jaakon kaulaan.
"Voi, voi, sitä keinoa ei tule", huokasi Jaakko.
"Nähdäänpä. Ennenkun huominen päivä on loppuun kulunut, ei Marttalan Matilla ole meidän kanssamme mitään tekemistä. Heitä vaan se asia minun haltuuni!" sanoi Mari luottavasti.
"Aiotko mennä isäsi luokse?"
"En; eikä se meitä mitään hyödyttäisi."
"Sitähän minäkin", sanoi Jaakko ja hengitti vähän helpommin.
Aamulla pantiin hevonen aisoihin ja Mari lähti ajamaan kylään. Koko ajan kun Mari oli kylässä, oli Jaakolla tuskan, pelvon ja odotuksen aika; pitkät, tukalat olivat hetket. Hänessä ei ollut miestä tekemään työtä sillä ajalla, kun Mari oli kylässä. Akkunasta akkunaan, kujasta kujaan kulki hän, vahdaten ja katsoen milloinka Mari tulisi. Pitkä on aika odottavalla, suuret silmät katsovalla, sanoo sananlasku, ja niin oli Jaakollakin. Kun ilta alkoi jo hämärtää, tuli Mari. Hän oli niin iloisen näköinen jo tullessaan ja sanoi: "terveisiä kylästä!" Jaakon henkeä oikein ahdisti, eikä hän tohtinut kysyä kuinka siellä kävi. Kun Mari sai vaatteita päältään vähemmäksi, alkoi hän kaivaa poveaan, tuota vaimojen niin pyhää ja turvattua kätkyä, ja hänkin veti sieltä esille paperin, mutta ei niin pitkäveteisesti kuin Matti.
"Tuossa on!" sanoi Mari, ojentaen paperin Jaakolle.
Jaakko otti sen vavisten käteensä, Hän avasi sen ja silmäsi siihen. Se oli sama velkakirja, jonka hän oli antanut hevosen hinnasta ja jolla tuo röyhkeä Marttalan Matti oli niin kovasti hätyyttänyt ja ahdistanut heitä, ja Jaakon tekemä puumerkki seisoi siinä niin vankasti.
Jaakko ilostui nyt niin, että hänen kätensä vapisivat ilosta. Hänen rintansa lainehti harvaan ja korkeasti, ja syviä huokauksia puhkesi sieltä tavan takaa. Se oli sydämen tuskan ja hädän pakotus, joka sieltä tuolla tavalla ulos puhkuili, antaaksensa sijaa sydämen rauhalle.
Hätäisesti kyseli Jaakko Marilta, kuinka ja mitenkä hän sai tuon vaarallisen velkakirjan haltuunsa.
"Minä menin suorastaan Korpelan isännän tykö", alkoi Mari selittää. "Hänelle selitin juurtenjaksain koko asiain menon ja nykyisen hätämme. Korpelan isäntä kuunteli kauhistuksella Marttalan Matin raakaa ja jumalatointa käytöstä kohtaamme. Kun minä olin kertomukseni lopettanut, sanoi hän: 'voi kuinka mielelläni auttaisin teitä, mutta siihen olen omilla varoillani voimatoin, sillä tänä kovana aikana on työtä kylläksi oman perheen toimeen-tulosta.' Rupesin pelkäämään, etten saisi apua Korpelan isännältäkään, mutta tuo hänen lauseensa: 'omilla varoillani', soi niin lohdulliselta ja lupaavalta korvissani. Kun hän oli puheensa puhunut, vaikeni hän ja näytti jotain miettivän."
"Jos ei se keino auta, niin sitten en voi asiaanne auttaa", sanoi hän ja oikasi itsensä suoraksi.
"Mikä keino?", kysyin minä hätäisesti.
"Koetan saada omiin nimiini lainaa teitä varten", sanoi hän lyhyesti.
"Keneltä?"
"Isältäsi."
"Jumalan tähden! sinne ette saa mennä."
"Ja miksikä ei?"
"Jos hän saa vihjaakaan siitä, että laina tulee meitä varten, niin ei hän anna; elkää menkö sinne, siitä tulee uutta murhetta ja harmia", rukoilin minä.
"Sen minä kyllä tiedän; ei sanaakaan siitä, että rahat tulisivat teidän tarpeisinne. Isäsi tykö minun täytyy, jos mieli rahoja saada, sillä muilla niitä ei ole, paitsi Marttalassa, ja sieltä ei lainata", sanoi isäntä, ja niin lähti hän.
Pitkät olivat ne tunnit, jotka hän viipyi isäni luona, sillä pelko ja toivo taisteli sydämessäni.
Vihdoin tuli isäntä ja heti hänen ulkomuodostaan aavistin hyvästi käyneen, sillä hänen katsantonsa oli niin iloinen ja tyyni — oikein arvattu, hän oli isältäni saanut rahoja lainaksi, niin paljon kuin tarvitsimme, jotka hän pisti minun kouraani ja sanoi: "nyt olette pelastetut". Minä en tietänyt miten olisin hänelle kiitollisuuttani osoittanut: minä puristin ja pudistin häntä kädestä, taputtelin hänen olkapäälleen ja kiittelin ja kostelin niinkuin parhain taisin. Hän sa…
"Mitä? Kuinka Korpelan isäntä antoi sinulle rahat, vaikk'ei hän saanut velkakirjaakaan rahoista?" keskeytti Jaakko Marin.
"Hän sanoi: omatuntonne olkoon velkakirjananne. Hän kehoitti minun heti menemään Marttalaan ja maksamaan velan, mutta hän muistutti minua, että kaikessa tapauksessa vaatisin velkakirjan pois", sanoi Mari.
"Ja sinä menit Marttalaan?!" kysyi Jaakko säikähtäen.
"Niin, minunhan täytyi jos mieli oli saada velkakirja pois. Ja etpä usko, Jaakko, minä olin oikein ylpeä ja sanoin Marttalan Matille, että se oli viimeinen kerta, kun hän on pääsnyt meitä hätyyttämään. Hän oli velkakirjan jo vienyt susivoudille, hakemukseen pantavaksi, mutta minä vaadin Matin oikein vierasmiesten kanssa tilin-tekoon, ja niin on velkakirja tässä, vaikka kyllä Matti ähkyi ja mullisteli", puheli Mari.
"Jumala siunatkoon hyvää Korpelan isäntää. Hän siunatkoon isääsikin, sillä ilman hänettä emme olisi saaneet rahaa kauheaan hätäämme", sanoi Jaakko.
Noin he pääsivät tuosta kauheasta hädästä, joka heidät oli kokonaan epätoivoon langettaa. He tunsivat nyt itsensä niin vapaiksi ja itsenäisiksi, eikä katovuoden tuottamat puutokset ja köyhyys tuntunut heitä yhtään peljättävän. Keveillä sydämillä rupesivat he karulle illalliselleen, ja tuo Marttalan Matin nakkelema ja häväisemä pettu-leipä tuntui heistä niin makealta, kuin se olisi ollut suurinta herkkua.