XI.
Palkinto — kummallinen vieras.
Oli kulunut taas joku vuosi. Tinttala ei ollutkaan enää tuommoinen kurja uudistalo, sillä siinä elettiin jo vankkaa talonpojan elämää. Pikku tuvassa ei ollutkaan enään ketään asumassa, sillä valmiina seisoi nyt jo kehä, joka katovuotten tähden oli siinä valmistumattomana seisonut useampia vuosia; olipa se oikein punaseksi päältä maalattu. Siinä valoisassa, puhtaassa ja välkeässä huoneessa asuivat nyt pikku tuvan asukkaat. Voi kuinka hyvältä heistä nyt tuntui tuo avara asunto ja murheetoin toimeentulo; tuntuipa heistä siltä kuin he olisivat omalla ohvakkuudellansa väkisin anastaneet itsellensä itsenäisen toimeentulon ja siinä samassa yhteiskunnallisen aseman.
Olipa heidän asukaslukunsakin lisääntynyt monella lailla. Heille oli, näetten, syntynyt kolmas lapsi, ja he elivät kaikin terveinä ja hyötyisinä. Myös olivat vanhan Tinttalan asukkaat, Jaakon isä ja äiti, lisänneet perheen lukua kahdella hengellä. He olivat jo vanhat eivätkä enää voineet itseänsä elättää tinttaamalla, tuolla heidän mielestänsä luvallisella lainrikoksella. He olivat nyt tulleet vaivashoidon elätettäviksi, mutta Jaakko ja Mari ottivat heidät tykönsä, sillä he eivät saattaneet sitä nähdä, että he olisivat armoleipää syöneet. Mari oli jo ennen tahtonut heidät tykönsä otettaviksi, mutta Jaakko oli sitä vastaan, niin kauvan kuin hän saisi tuvan kehän valmiiksi, ja paraiksi, kun tosi tarve tuli, saikin hän sen. Saara muori oli myöskin ollut Tinttalassa siitä asti, kun hän toi sanaa, että Marttalan kellari-kamarissa on asukkaita. Jaakko ja Mari eivät hennoneet häntä laittaa mökkiinsä takaisin, puutoksia kärsimään, tuota suurinta ystäväänsä ja hyväntekijäänsä, joka heidät oli suuresta vaarasta pelastanut. Mummo suostuikin ilolla asumaan noiden ystäviensä luona, sillä hän pelkäsi ylpeäin Marttalaisten kostoa huonojen kortteeri-miestensä ilmitulemisesta. — Noin tavoin oli Tinttalaan karttunut yhdeksänhenkinen perhe, sillä yhä oli tyttökin siinä.
Käräjät olivat olleet ja menneet, joissa Marttalan silloisten yövierasten maja-asia tutkittiin. Oikeus ei voinut Marttalaisia tuomita itse rosvojen rangaistukseen, sillä he osasivat hyvin puolestansa puhua. Eivät he sanoneet muka tietäneensä minkälaisia miehiä nuo oudot olivat, vaan kun he tulivat ja pyysivät yösijaa, niin ei heidän muka sopinut kieltää. Kun ei heillä muka ollut muualla sijaa vieraillensa, veivät he heidät kellari-kamariin ja puhelivat siellä vierastensa kanssa. Kun sitten vallesmanni ilmestyi oven taa ja pyysi ovea auki, sammuttivat nuot vieraat valkean ja hyppäsivät akkunasta ulos, jättäen tuomansa kalut kamariin. Tuosta he muka arvasivat vierastensa olevan epärehellisiä ihmisiä, jonka tähden pelkäsivät pahinta ja tyhmistyivät niin, että sitten kielsivät heillä ketään olleen ja muutenkin sekanivat puheessaan, siinä hädässä tulleessa turhassa toivossa, ett'ei kukaan noita heidän arkoja vieraitansa nähnyt. Nuot perustukset ne olivat, joihin Marttalaiset kovasti nojasivat oikeudessa, ja ne olivat vierasten-miesten todistusten kanssa niin yhtä pitävät, ett'ei oikeus voinut tuomita heille varkaan rangaistusta, mutta asiassa oli kuitenkin siksi sitovia asianhaaroja, että oikeus tuomitsi heidät isoihin raha-sakkoihin.
Vaikka Marttalaiset pääsivät niin vähällä rypemisellä rumasta asiastaan, oli heidän arvonsa ja kunniansa mennyt ihmisien silmissä — palaamattomiin, sillä jokainen rehellinen ja kunniallinen ihminen tunsi tunnossaan asian todellisen laidan. Olla puheen alaisenakaan rosvojen suojelemisesta, saatikka sitte joutua syytöksen alaiseksi ja osaksi tulla rangaistuksi noin rumasta asiasta, sitä kansa ei voinut koskaan unhottaa, semminkin kun tuo syytös oli aivan heidän luonnettensa mukainen.
Tuo kaupungissa tapahtunut iso varkaus oli myös tutkittu ja nuot molemmat Marttalassa kiinni saadut veijarit tulivat siihen syypäiksi, sillä Marttalassa takavarikkoon otetut kalut ja rahat olivat juuri niitä tavaroita, joita sieltä oli varastettu. Jaakonkin täytyi olla todistajana asiassa, jossa hän sai tarkoin selittää tuon polisihistoriansa ja Marttalassa tapahtuneet seikkailut. Siellä olivat nuot lahjatkin tutkittavina, jotka Jaakko polisilta sai, ja ne olivat myös kaupungista varastettua kalua, arvaapa sen.
On jäänyt mainitsematta, että toinen Marttalassa kiinni saatu mies oli eräs naapuripitäjässä asuva talonisäntä. Hän oli jo kerran varkaudesta rangaistu, ja tuota mennyttä kunniaansa oli hän jonkun aikaa kokenut takaisin saada leventelevällä kerskaamisella rehellisyydestänsä ja ulkokullatulla katumuksellaan, ja nuo olivat hänellä alinomaa suussa.
Eräänä päivänä oli nimismies lähettänyt sanan Jaakolle tulla hetimiten käymään hänen luonaan. Jaakko oikein säikähti tuota kutsua, semminkin kun se oli nimismieheltä, mutta meni hän kuitenkin. Sinne tultuansa kummastui Jaakko oikein aikalailla, kun nimismies vaati häneltä viidensadan markan kuittia; hän maksaisi Jaakolle mainitun summan.
"No mutta mitä herran tähden tämä nyt on, ja mistä se tulee? En ymmärrä", sanoi Jaakko hämmästyksissään.
"Rosvojen kiinni panemisesta, erittäinkin Pirulan", selitti nimismies.
"No mutta taivaan nimessä! Tehän rosvot kiinni otitte, siis, jos siitä jotain palkintoa tulee, on se annettava teille, eikä minulle", sanoi Jaakko.
"Ilman sinutta ei olisi Pirula vielä tänäkään päivänä kiinni. Sinä se olit, joka tiesit hänen pesänsä ja semmoisessa paikassa, ett'ei kukaan muu olisi sitä osannut aavistaakaan. Sinä se olit, joka tuon vaarallisen pahantekijän otit kiinni itse teossakin, sillä sitä ei olisi kukaan meistä voinut tehdä. Pirula on tunnettu vahvaksi mieheksi ja hänellä oli ladattu revolveri kädessä. Jos hän olisi saanut silmänräpäyksen enemmän aikaa, jonka hän olisi saanutkin, jos häntä olisi kiinni pitämässä ollut heikommat voimat, niin olisi hän saanut tilaa ampumaan, ja silloin olisi hän mennyt, niinkuin monasti ennenkin. Hän on jo tehnyt murhiakin ja monta muuta isoa vahinkoa, kun häntä on yritetty kiinni panemaan. Pirula on vaarallinen mies, eikä kukaan ole vielä rehellisemmästi palkintoa ansainnut kuin te", sanoi nimismies. (Hän sanoi nyt Jaakkoa kunnioituksesta teiksi).
Vaikka kuinkakin Jaakko olisi estellyt, ei ollut hänellä muuta neuvoa, hänen täytyi antaa kuitti ja nimismies maksoi rahat.
Jaakko otti kiitellen ja kunnioituksella rahat vastaan. Hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut niin rikas. Viisisataa markkaa, se oli iso rahasto Jaakon mielestä. Iloisella mielellä riensi hän nyt rahojensa kanssa kotiinsa, jossa hän heti kotiväellensä ilmoitti, mikä onni häntä nyt oli kohdannut. Ei tarvinne mainitakaan, että tuo perheenisäänsä rakastava kotiväki riemastui kovin, kuullessaan tuon uuden onnen ja voiton, sillä olivathan ilot ja surut heille kaikille yhteiset. Olipa Jaakon isästä ja äidistä oikein kumma, kun heidän pojastaan oli tullut semmoinen mies, että hän voi tuommoisia palkinnoita ansaita. Naurussa suin kuunteli Jaakon isä kauvan aikaa Jaakon kertomusta, ja katsoi samassa häntä luottavasti silmiin ja viimein virkahti hän: "Onkos hullumpata". Saara-muori halaili vuoroon Jaakkoa, vuoroon Maria ja hoki: "voi kuin minun on hyvä olla, kun teidän hyvin käypi".
Kauvan ei Jaakko rahojaan piiloitellut eikä ihastellut.
Hän rupesi niitä oikein aika kyytiä syytämään Metsälammen rämeesen, ja sinne rupesi oikein kosolta nousemaan savea. Jaakko teki itsekin työtä entisellä uutteruudella ja virkeydellä. Monet hyvät vuodet tulivat siihen avuksi ja palkitsivat moninkertaisesti tuon uutteran työmiehen hien ja väen, sillä hallakin oli paennut nyt jo etemmäksi, ankaran työn ja maan kuivumisen pakosta.
Kaikkien noiden ponnistuksien seurauksena oli se, että heidän varallisuutensa alkoi karttua siihen määrään asti, että kyläläisilläkin oli siitä puheen-ainetta. Ei heillä ollut enään ruoan eikä juoman puutetta. Aitassa oli heillä viljaa tallella katovuodenkin varalla ja navetta oli täynnä mylviviä eläimiä. Ei heillä ollut velkaa penniäkään yhdellekään ihmiselle, sillä he olivat hevosenkin hinnan jo kaikki maksaneet, joka hinta heille oli niin paljon aikoinaan murhetta tuottanut; vieläpä olivat he hankkineet toisenkin hevosen.
Eräänä kertana istuivat Jaakko ja Mari kahden, uuden tupansa kamarissa. Kaunis ilma oli ulkona ja vieno tuuli huhautteli pehmeästi huonetten seiniin. Kesäisen syyspuolen päivän iltapuoli oli. Mari, ahkerana emäntänä ja perheen äitinä, kutoi sukkaa. Tarkan tallentajan merkkinä oli Marin vyöllä pieni avainkimppu. Jaakko istui mykkänä, poski käteen nojattuna. Kumpikaan ei puhunut mitään, sillä edelliset keskustelut olivat saattaneet heidän sydämiinsä sanomattoman tyytyväisyyden ja rauhan; he näyttivät elävän tunteittensa vallassa.
Silloin aukeni kamarin ovi äkkiä ja tyttö astui sisään.
"Mies näkyy kiertävän Metsälammen vainion ympärillä", sanoi hän.
Mari ja Jaakko menivät katsomaan.
"Voi isä! Isä, isä! tulkaa tänne! tulkaa taloon — tulkaa! tulkaa huoneesen — elkää sinne menkö — kuulitteko, isä? — voi, voi!" huusi melkein yhdellä hengähdyksellä Mari, heti kun hän oli tuon vainion ympäristöllä kulkevan miehen huomannut, vaikka kaukaa.
Mutta ullankanteella kuleksiva mies ei ollut kuulevinaankaan Marin värähtelevällä äänellä huudetuita rukouksia ja toivotuksia, vaan hän vetäysi puiden suojaan ja katosi metsään.
Mari tyrskähti katkeraan itkuun. Hän oli pitkän ajan päästä nähnyt isänsä, kaukaa oli hän nähnyt hänen, mutta yhtäkaikki oli Mari hänen tuntenut. Marin sydän ilostui nähdessään isänsä, katselemassa niitä viljelyksiä, joita he, vuosien kuluessa, olivat ponnistellen ja taistellen valmistaneet. Toivon säde lensi silloin hänen sydämeensä, että hänen isänsä on leppynyt, on anteeksi antanut, ja tuo toivon säde oli hänen huulillensa nuot hätähuudot ajanut. Mutta toivo petti; isä ei ollut vielä leppynyt, ei anteeksi antanut, sillä hän ei ollut kuulevinaankaan lapsensa hätäistä ja lapsellista huutoa ja kutsumusta, vaan hän vetäysi metsän kolkkoon suojaan, pois hätäilevän ja rukoilevan lapsensa näöstäkin; näyttipä siltä, kuin ei hän olisi tahtonut itseänsä ollenkaan nähtävän eikä tunnettavan. Oliko kumma jos Mari heltyi itkemään, kaikki nuo harkittuaan?
Kauvan suri Mari mennyttä tilaisuutta tavata rakasta isäänsä, kauvan Jaakon mieli oli apea, ajatellessaan appensa anteeksiantamattomuutta ja leppymättömyyttä.
Huhut Jaakon ja Marin aineellisesta vaurastumisesta olivat tunkeuneet Mäkelän Maunonkin korviin. Tuon ryöstö-yrityksen jälkeen ei Mauno luullut ketään ryöstäjäkseen muita kuin Jaakkoa ja kylässä kulkevan huhun mukaan piti hän sitä niin varmana, kuin viisi sormea kädessään. Mutta kun rosvot saatiin Marttalasta kiinni, joutui hän aivan pyörälle sen asian kanssa: tuo kiinnipano oli tapahtunut Jaakon toimesta ja kautta ja se oli aivan ristiriidassa hänen ryöväyksensä kanssa, ja hän koetti saada selville sitä asiaa minkä voi, mutta turhaan. Olisiko Jaakko ollut niin halukas noita pahantekijöitä kiinni vuovaamaan, jos hän olisi ollut osallinen tuohon ryöstöyritykseen? Mistä ja kuka oli se mies, joka hänen noiden hirviöin käsistä pelasti? Mistä oli Jaakolla tieto, että roistot saivat suojaa Marttalassa? Kas nepä kysymyksiä, joissa oli Maunolle seulomista ja ajattelemista.
Mauno oli monta kovaa sotaa sotinut sydämessään. Luonnollinen vanhemman rakkaus kyti alinomaisena, kalvaavana tuntona hänen sydämessään, mutta sitä ankarasti vastusti tuo itsepintainen jäykkyys, tekonsa ja sanansa pitävyys, josta hän oli yleiseen paikkakunnassa tunnettu. Juuri kun hän oli valloittamaisillansa sydämensä ja ottamaisillansa tyttönsä ja vävynsä kotiinsa, johon suuntaan Maunon vaimokin alituisesti vaikutti, tuli tuo ryöväysjuttu taas mieleen ja viritti Maunon vihan ja ennakkoluulot Jaakkoa kohtaan kaksinkertaisiksi. "Semmoinen hän on! Enkö minä sitä sanonut? Salakapakasta ei voi parempaa toivoakaan", oli Mauno silloin sanonut. — Kaksin kerroin sai Jaakko syyttömästi apeltansa vihaa ja ylenkatsetta, kaksin kerroin sai Marttalan Matti häneltä ylistystä ja kunniaa — syyttömästi hänkin; Matti oli arvannut niin laittaa; hän oli aikanansa taitava pelaaja.
Olipa Mauno jo kerran jälkisäädöksellä määräämäisillään omaisuutensa Matille, ja täydessä loistossaan näkyi nyt hänen vaalinsa oikeus tyttärensä naima-asiassa.
Kun tuo rosvojen kiinnipano Marttalassa tapahtui, aleni Matin ja hänen isänsä arvo niin Maunon silmissä, ett'ei hän pitänyt heitä enään ihmisinäkään, ja julkisesti oli hän heille eräänä kertana sanonut, ettei hän tahdo olla rosvojen suojelijain seurassa, ja siitä herran hetkestä ei nähty Maunon ja marttalaisten seurustelevan. "No kaikkia sitä näkee ja kuulee! Kuka tuota olisi uskonut? Huono olisi hänkin ollut lapseni elämän kumppaniksi, kenties huonompi kuin tuo toinen, vaikk'ei hänkään häävi ole", oli Mauno silloin sanonut. Ensikerran eläessään oli hän siten tunnustanut erehtyneensä, ensikerran vaalinsa väärin toimittaneensa, mutta sillä ei hän vielä tunnustanut sitä vaalia oikeaksi, jonka hänen lapsensa itse oli oman sydämensä vaatimuksesta, oman mielensä mukaan tehnyt.
Niin oli Matin arvo Maunon silmissä alennut, mutta Jaakon arvo ei ollut samassa vertaisuudessa ylennyt. Vaikka hän harkitsikin Jaakkoa vapaaksi tuosta ryöväyksestä, ei kuitenkaan voinut Maunon silmissä se pirullinen ja saastainen tahra poistua pois. Jaakosta, jolla ilkeä koston-pyytäjä oli kokenut so'aista häntä, vaan Jaakko pyöri kuin pyörikin hänen ryövääjänään.
Usein oli Mauno syviin ajatuksiin vaipuneena pitkät ajat. Siitä heräsi hän tavallisesti niinkuin unesta. Silloin nähtiin hänen aina pujauttavan päätään ja kuultiin sanovan: "jos, jos", mutta kukaan ei tietänyt mitä tuo "jos" merkitsi.
Niinkuin jo mainittiin, oli huhut Jaakon ja Marin hyvästä toimeentulosta tunkeunut Maunonkin tietoon. Hän tahtoi omin silmin nähdä, kuinka paljon perää tuossa huhussa oli. Siinä tarkoituksessa lähti hän ypöyksin metsiä myöten kiertelemään Tinttalan tiluksille, sillä ei hän olisi yhdenkään ihmisen suonut näkevän, että hän meni hyljätyn tyttärensä ja vävynsä kotia katsomaan. Niinkuin jo tiedämme, nähtiin hän siellä kumminkin. Sieltä palatessaan oli Mauno tavallista tiheämmin ja tavallista pitempään ajatuksiinsa vaipuneena ja tavallista useammin kuultiin tuo "jos, jos"; erään kerran kuultiin hänen lisäävän: "jos ei hän olisi ollut minua rosvoamassa."
"Kuka?" kysyi hänen vaimonsa äkkiä.
"Ei kukaan", sanoi Mauno havahtuen, nousi ylös ja pisti piippuunsa.
Niin Mauno, mutta eipä muustakaan kansasta ollut peräti haihtunut pois tuo luulo, että Jaakko olisi ollut tuolla tavalla anastamassa vaimonsa perintöä tylyltä ja kovalta apeltansa, vaikka Jaakko olikin niin tuntuvalla tavalla puhdistanut itsensä tuosta rumasta syytöksestä noiden rosvojen kiinnipanemisella.
Ei kukaan kärsinyt enempää tuosta ikävästä naima-rettelöstä ja Jaakon ja Marin kunnian alennuksista, kuin Marin äiti. Jo alusta alkain oli hän katkeruudella huomannut mihin vaaraan hänen lapsensa joutuisi, jos hän tulisi Marttalan Matin kanssa elämäänsä viettämään. Hän oli kyllä Jaakossakin havainnut inhimillisiä heikkouksia kenties enemmän kuin hän olisi suonut, mutta hänen tarkka silmänsä huomasi hänen avunsa niin suuriksi, ett'ei hän ollut ollenkaan vastaan tyttärensä yhdistymistä hänen kanssaan, semminkin kun se oli Marin sydämellinen tahto. Tuon hellän perheen-äidin sydämessä oli arka, avonainen ja puhdas paikka, jota ei ollut tämän maailman rikkaus ja hekuma saaneet so'aista, ja tuon puhtaan paikan avulla voi hän nähdä mammonan monivärisen ja loistavan lipun lävitsekin hieman tulevaisuuteen.
Marin naimisesta asti oli hän monta itkua itkenyt. Vaikka hän oli kokonansa melkein niinkuin vankina, pääsi hän sentään väliin salaa pujahtamaan pois kotoaan, että hän sai tavata Marin. Silloin he aina yhdessä vuodattivat raskaan sydämensä, toinen kovan miehen ja toinen kovan isän ylitse. Oliko Mauno sitte paha tuolle siveälle ja hellälle vaimolleen? Ei, sitä ei hän ensinkään ollut. Hän ei ollut koskaan lyönyt vaimoansa, eipä vielä pahoilla ja törkeillä sanoillakaan sättinyt häntä, eikä Mauno ollut vielä koskaan ollut juovuksissa. Hän oli hyvä mies, ainakin mitä ulkonaisiin aviollisiin oloihin tulee, mutta sisällisen ihmisen ja siis elämänkin laita on aivan toisin. Että Mauno oli jo heti naimisensa alusta anastanut ankaran miesvallan avioliiton velvollisuuksien ja oikeuksien ylitse, oli jo aivan hänen luonteensa mukaista, mutta siihen vielä lisäksi tuli, ett'ei Mauno pitänyt vaimoaan — vertanaan. Tuota ei Mauno tosin antanut vaimollensa tiedoksi törkeillä ja raa'oilla sanoilla, vieläpä koetti hän olla vaimollensa kokonaan sitä ilmoittamattakin, mutta se ei onnistunut, sillä sydämen silmillä on tarkka näkö ja sen hermoilla on tarkka tunto. Suru-mielellä antautui vaimo heti miehensä tahdon alle kaikissa, ja mykkänä kantoi hän sydämessään tuota outoa ja arkaa paikkaa, eikä Mauno koskaan koettanutkaan täyttää tuota outoa, ei terveeksi tehdä tuota arkaa paikkaa — ei.
Silloin kun vaimon mielestä tuntuivat yhteiset asiat menevän vastoin hänen ymmärrystään, koki hän aina hiljaisesti ja nöyrästi muistuttaa ja vaikuttaa miehensä mieli-piteisiin, mutta hän ei ollut vielä kertaakaan onnistunut. Semmoisissa tapauksissa sanoi Mauno tavallisesti: "mitä tuota joutavia puhuu", ja lähti pois. — Minkäpä hänelle sitten teki.
Marin ja Jaakon naimisen aikanakin koetti Marin äiti vaikuttaa Maunoon niin paljon kuin voi heidän eduksensa, mutta siitä ei Mauno kärsinyt hänen puhuvankaan. Mutta ei hän sentään heittänyt toivoansa, eikä lakannut puhumasta ja kyhertelemästä tyttärensä eduksi, ja tuota hän teki vuodet läpitsensä, kun vaan tilaa oli, mutta kaikella ahkeruudellaan ei hän voittanut muuta, kuin että Mauno rupesi tyytymään tuohon "mitä tuota joutavia puhuu" sanaansa.
Niin, tyhjiin raukesivat Marin äidin hankkeet ja ponnistukset jäykän miehensä kääntämisessä ottamaan sanansa takaisin ja edesauttamaankaan omaa lastansa ja vävyään heidän uuden talonsa perustamisessa.
Vaikka Marin äiti oli niin kovan isäntävallan alla, sai hän kumminkin usein tilaisuuden auttaa Jaakkoa ja Maria sillä ja tällä pienemmällä avulla, ja semminkin noina kovina katovuotten aikoina auttoi hän usein heitä ruoka-avuilla. Oi kuinka usein olisi tuo hellä perheen-äiti käynyt katsomassa lastaan ja vävyään ja heidän pientä uutta taloaan, niin, senpä hän olisi tehnyt niin usein ja mielellään, mutta se oli mahdotoin — Mauno ei sitä sallinut.
Kun sitten nuo huhut tulivat, että Jaakko muka olisi ollut Maunoa ryöstämässä ja että Marttalan Matti on Jaakon haastanut oikeuteen kunnian loukkauksesta, niin ei ollut enään Marin äidin surulla rajoja. Hän tunsi selvästi tunnossaan, että Jaakko oli viatoin tuosta hirveästä syytöksestä. Yhtäläistään koki hän Maunolle tehdä perättömäksi tuota syytöstä ja toteen näyttää kuinka viatoin Jaakko oli tuosta rikoksesta, mutta nuot hänen puuhansa ja puhdistustoimensa eivät onnistuneet paremmin kuin ennenkään. Tavallisesti sanoi Mauno vaan: "ole tuossa vaiti!" ja sitten jälkemmin: "mitä tuota joutavia puhuu." Ei Mauno koskaan julkisesti ilmoittanut sitäkään, että hän Jaakkoa epäili tuossa ryöväysjutussa, ei jopa kaiketi, paljonpa hän silloin olisikin vaimonsa kanssa keskustellut yhteisistä, sisällisistä asioista.
Ei ole vielä mainittu, että Jaakko oli parina vuotena jo hankkinut itsellensä huvittavaa ja hyödyttävää kirjallisuutta. Korpelassa kylvetty siemen oli kyllä heti itänyt, mutta nyt vasta se orasti. Jaakon oli aina mieli halannut kirjallista tietoa, mutta jokapäiväisen elämän surut ja huolet olivat hänellä näihin aikoihin saakka olleet niin ankarat, ett'eivät hänen aineelliset varansa sitä sallineet. Mutta kun hänen ajallinen elämänsä oli nyt vaurastunut, rupesi hän tyydyttämään henkistä tarvettansa, ja hänellä oli nyt oikein kahdet sanomalehdet, jotka riippuivat kahtapuolta kamarinsa akkunaa, pisteltynä järjestyksessä pitkiin nauloihin.
Näinä aikoina Jaakko sai ensimäisen verokirjansa, sillä uudistalon vapaa-vuodet olivat jo loppuun kuluneet. Olipa Jaakko milt'ei mielissään, saatuansa kirjallisen osoituksen yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan. "Jopahan rupeavat meitäkin ihmisinä pitämään, koska verokirjan lähettivät", oli Jaakko sanonut, verokirjan saatuansa, vaikka tuo käskevä seteli on monelle vastenmielinen.
Jaakko rupesi nyt ottamaan osaa kunnallisiin keskusteluihin, sillä hän tunsi olevan itsellänsä oikeuksia, koska oli saanut velvollisuuksiakin. Useinkin hän antoi niissä valaisevaisia ohjeita, sillä hänellä oli nytkin jo avarammat ja vapaammat käsitteet yhteiskunnallisista asioista, kuin monella muulla. Mutta tavallisesti katsottiin hänen ohjeensa ja neuvonsa ylen. Kun Jaakko ensikerran puhui kunnalliskokouksessa, katsoivat muut kokouksessa olijat pilkallisesti ja kysyvästi toisiaan silmiin, suu ilvehymyssä, ja melkeinpä he olivat nauruun purskahtamaisillansa. Minkätähden! Sen vuoksi kun hän oli —. köyhä uudistalolainen, Tintta Jaakko vaan, ja hän tulee puhumaan mielipiteitänsä kuntakokouksessa.
Semmoinen oli Jaakon ja Marin arvo ja asema appelassa ja kylässä, semmoinen oli myös heidän aineellinen toimeentulonsa sillä aikakaudella.